Jonakin Päivänä…

Ensimmäinen osasto runoteoksestani “Jonakin päivänä kirjoitan sinusta runon”.

Jokainen huomen
Jokainen huomen on nyt
ja jokainen eilinen tässä,
elämässä, pienessä, hämärässä, himmeässä.
Kaipuun hetki on haikea,
mutta juuri haikeuden kautta
on minun kohdattava sinut, mietin,
nähtävä kasvosi taas kerran,
ne ilmeet, joita en ehkä koskaan
uudestaan enää tavoita.
Yö kuiskii minulle äänelläsi sanoja,
jotka tarttuvat kiinni ja joiden takaa
kuulen tuulen, juuri sen jota kaipaan:
puun matalan puheen, maan vihreän tuoksun,
kalliot, joita kuumuus rauentaa
ja joille on rakennettu huvimaja ikuinen
melkein kuin aamiaispöydäksi meille.
Taas kerran kutsun aikaa, joka pysähtyy, seisahtuu,
tulee lähelle ja tekeytyy riippumatoksi
nuorten koivujen väliin, päivän keinua.
Vaikka muisto on unta ja huomen kaukana,
ihollesi saavun täältä kaukaakin joka yö,
kun suunnistan selkäsi kompassilla,
jonka sakaroissa aamu aina alkaa
ensimmäiseksi alkaa sarastaa.
Penkki
Penkki lumessa, penkki, jonka takana
kasvoi kerran vihreä pensas,
viidakko, johon lapsena kätkeytyi leijona:
koko Josafatin jengi, joka otti vangikseen,
vei kellariin ja piti minua pimeässä kauan.
Penkki, jolla istuimmekin me, kahden,
tuntematta, tietämättä että se ensi hipaisu
oli alku kertomukseen, jonka pituutta
ei osaa enää laskea edes laakson virta.
Kummallista… Vihdoinkin… Sitä se oli, yhä on.
Ja taas sinä vilkaiset, yrität nähdä yhä kauemmas.
ja kuitenkin kaikki tämä jää myös elämään,
nämä meidän sanamme, penkkiin naulatut.
Katseet, kaukaiset, ovat talon ikkunoita vain,
ne tutut, joille laskeva aurinko heittää ylimaallisen hohteen.
Sinne minulla on ainainen kiire, niiden ikkunoiden taa
silloinkin, kun ajatusten auto kaartaa tietä pois.
Ja silloinkin kun todella lähden,
yhä etsivät silmät tien viereltä jotain,
muistavat penkin, penkin joka kyyhöttää lumessa nyt,
saman, jolle me istuimme sattumalta kerran,
päiviä, kuukausia, vuosiako sitten?
Talo
Kerran se tehtiin, elämä alkoi, ja paikaltaan se löytyy yhä:
talo, yhtä vanha ja rapautuva kuin minä,
ja silti joskus iltaisin täynnä muinaisten lasten iloisia ääniä,
vanhojen rouvien askeleita, jotka nekin kulkevat muistoissa,
vaikka ambulanssi on noutanut heidät jo aikaa,
poiminut yhden toisensa jälkeen.
Ja jälleen on huoneisto hetken tyhjä.
Taas tunti kuluu, kulkee, katoaa,
hissi kolahtaa, askeleet kaikuvat kadotakseen.
Nyt uuden päivän peittääkin lumi,
lyhyen hetken niin valkea vaate.
Ja sitten uusi asukas jo muuttaa entisen tilalle,
oppii pian, miten painaa hissin nappulaa;
sen neuvoo mielellään yläkerran pikkuinen tyttö.
Rappaus on haurasta, putoilee, mutta tiili sisällä luja,
punainen kuin sydän, joka alkaa jyskyttää,
kiihtyy, kohoaa lentoon ja laantuu lopulta.
Hengähtää sitten kuin epäröiden,
nousee hitaasti jaloilleen, yrittää uloskin,
pääsee rappukäytävään saakka,
kunnes soittaa jälleen kelloa, pyytää,
että voisi tulla uudestaan ovelta vähän peremmäs.
Olet peikko, fauni, metsän neito
Olet peikko, fauni, metsän neito;
juuri se, jonka iltapäivä ei kadota hiussolkeaan.
Olet ääni, joka kantaa, ja käsi,
jonka sormet ovat minuakin pitemmät,
kasvot, joiden keula halkoo myrskyaallot
tullenmennen, mennen ja tullen.
Olet sydän joka aina pelvotta käy päin lohikäärmettä,
ei väliä, jos yhtään Yrjänää ei ilmaannu.
Tuleehan aina silti joku, tulinhan minäkin, minä vain,
matolla pitkin pituuttani makaileva mies,
joskus nytkin kuin karhu, tai uupunut leijona,
turkkiaan riisuva, kapinen talvisten uniensa torkkuja.
Mutta minutkin elämä vielä kerran herättää
ja pyytää käymään ilolla päivään mukaan.
Ja niin olen heti siihen sittenkin valmis,
aikani riittää jo, tyyni on mieli, kaikki kiire kaikonnut,
ja vaikka harmaa on harmaa päivä,
vallitsee metsän kirkkaalla aukiolla ikuisesti kevät.
Katso miten osaammekin olla näin,
tunnetko, että tässä on käsi, se liikkuu,
lähestyy omaasi kuin pikku varas.
Pikku varas taas on suuren pedon kaveri.
Peto nukkuu vielä, mutta entäs, jos peto herää?

Silloin verho kuin antautumislippu vedetään ikkunaan.

Sinä olet kirjoista se
Sinä olet kirjoista se, jonka kannen tunnen jo kaukaa
ja myös muistan selän: oikeaa nahkaa, kevyesti kullattu,
ja entäs sidos joka on todella neulottu vailla liimaa.
Sormien päät taas unissaankin muistavat paperin laadun,
kevyen ja sitkeän, ja uteliaat silmät
tajuavat alati suurenevan ja pienenevän fontin,
joka on niin lähellä Timesia kuin mikään.
Klassista, puhdasta, vailla dekoraation makua:
pitäähän lukijan saada tekstistä selvää.
Olen lukenut ja selannut, selannut ja miettinyt
ja palannut takaisin alkuun, istunut penkillekin lukemaan
ja yö on tullut vaivihkaa niin;
paperilyhdyn varjostimen valo alkanut väsyä,
painanut silmiä viimein umpeen.
Ja vaikka kirja on lopulta luettu, pantu ensin pöydälle
ja hyllylle sitten, toisten selkien aamuiseen joukkoon,
löydän sen silti, tartun ja avaan taas;

tahdon kuin epähuomiossa alkaa alusta.

Ensimmäinen yö
Ensimmäinen yö alkaa myöhään illalla.
Parkkipaikka löytyy talon edestä aina.
Minulla on avain alaoveen. Yläovi aukeaa, kun soitan.
Ja sitten olemme lopultakin siinä.
On myöhä, on. Yö on saapunut jo,
pimeä kuin tilattu, kaukaiset valot,
jotka alkavat korvissa siristä,
junat jotka kohahtavat etäällä ohi,
raitiovaunu, jonka kolina on sama kuin lapsena.
En tiedä mitä sanoisin todella, mitä tekisin,
miten rakastaisin muuten kuin näin:
olemalla tässä, kuuntelemalla,
minne sanat meitä taas tällä kertaa vievät.
Syvälle, syvälle, kauas, lähelle.
Divaani on kapea, turkkilainen hallitsija,
ottomaani, joka nukuttaa, keinuttaa, herättää,
niin kuin jääkaappi keittokomerossa,
jonne en pimeässä millään ole löytää.
En tiedä nukunko vai valvon, mutta kun herään,
olet siinä yhä, avaat silmäsi, katsot, näet ehkä minut?
Juuri kuten minä näen sinun silmäsi,
yön, joka viipyilee yhä lähellä ja jonka kuvat

alkavat taas elää aamun hauraalla iholla.

Jonakin päivänä
Jonakin päivänä kirjoitan runon sinusta,
jonakin päivänä vielä teen sen! Ja silloin myös sanon
mitä minulle todella todella merkitset:
iho iholta, sormi sormelta lasken
rakkautemme uurteet ja käänteet,
leikin todeksi muuttamat valat
ja sielun taivasta suloisemmat sidokset:
kaiken kirkkaan valon Alppilan puiston puitten takaa
ja kaupungin kattojen, tornien, äänien kudoksen,
joita ihmettelimme mattopatjan unessa öisin,
hengityksen hauraaseen ja hartaaseen tahtiin.
Jonain päivänä, jonain päivänä teen sen
mistä aina olen haaveillut:
syön sinut vihdoin, minä joka en koskaan
tule enää kylläiseksi tästä,
maailmasta irti reväistystä ihmeestä,
lastusta, joka ajelehti vahingossa eteen
ja jonka kirjoituksen lukemattakin ymmärsin.
Vaatteet
Vaatteet päälläkin olen aivan alasti kun katsot,
mitään eivät ne peitä minusta jota et näkisi:
tummat päivät jotka ovat olleet ja kyyryssä menneet,
kuluttavat vuodet joita viini on hiljaa huuhdellut,
synkkyys, jonka läpi ei aamukaan jaksanut aina sarastaa,
ja sitten vielä se ainainen kaipuu jonnekin, kaikesta pois.
Ja kuitenkin olen yhä olemassa tässä, entistä elävämpi eläin,
miten juuri ne sanat tulevatkin äkkiä mieleen
ja antavat hyräilylle huvittuneen äänen.
Pelkäämättä mitään riisun itseni sinuakin nopeammin,
annan vaatteiden pudota ensin lattialle ennen kuin nostan ne,
laitan kuitenkin tuolin selkämykselle, lähelle toisiaan,
jottei niillekään tulisi vilu.
Piirros
Pieni tyttö piirtää prinsessaa
ja hänen seurakseen prinssiä sitten,
kruunut ovat päässä ja silmät suuret,
tukkaa ja hymyä kummankin kasvoilla.
Heidän taivaallaan paistaa vielä aurinko,
ja lentää hilpeä lintu, ja ilmassa purjehtivat sydämet
joilla pikkuruiset siivet kyljissään:
kuin voikukan nöyhtää ne ovat, keveät.
Miten punaiset ja kestävät silti.
Prinsessan kädet syleilevät maailmaa,
oi, se on jo siinä, lähellä,
odottaa vain, että se otetaan kiinni!
Rakkaus, juuri tällaista se on, sana vain,
niin kuin mustasukkaisuus on tunne, pelko.
Pussatkaa, hän vaatii äkkiä kiihkoa äänessään,
lysähtää aivan veltoksi pöytää vasten,
jos teemme niin.
Väliin olen yhä
Väliin olen yhä kuin lapsi
joka on eksynyt kaupunkiin, jäänyt talojen taa,
autojen saartamaksi eikä muista osoitettaan,
puhelimen numerosta puhumatta.
Ehkä sitä ei silloin edes vielä ollut?
Joku kuljettaa minua, puristaa kipeästi kädestä:
taas kerran se sama vihainen ja vanha hattupää nainen,
musta ja pelottava noita, joka otti minut kiinni,
kun heitin pulua kivellä, mitään ajattelematta.
Hän tahtoi tavata äitini, äiti paran, torua tätä
siitä miten huonosti minut oli kasvatettu.
Mutta hänet minä sittenkin eksytin,
tempauduin irti juuri talomme kohdalla
ja juoksin vapaana alas Porthaninkatua,
aina pitemmälle pois; etäämmälle, yhä kauemmas.
Koti jäi sinne myös, harmaaseinäinen talo,
jonne aina aina kaipaan takaisin,
jota etsin unessa ja valveilla, etsin tietämättäni
silloinkin kun ajattelen muuta;
koti, johon vertaan nyt sinua,
ja jonka luokse tyhjyyden tullen alan ikävöidä.
Mutta sinä kestät sen, ja senkin,
miten usein tästä puhun,
tahdot ymmärtää mitä etsin,
kaiken tahdot kun sanot:
Muuta osoitetta, asu sydämessäni.