Mitä sanomatta jää

1.

Nyt piti vain kerätä voimat ja jatkaa tästä eteenpäin! Ja niin tie kulkisi taas kerran kohti loistavaa tulevaisuutta, Toivonen vakuutteli itselleen. Sellainen tulevaisuus oli, se odotti aina jossain edessä eikä sitä koskaan saavuttanut. Ja hyvä niin. Kaikki sen heijastamat lupaukset olivat aina ennenkin muuttuneet mullaksi, josta ei elävää ruohoa kunnolla noussut.

Toisaalta ainoa suunta kulki sinnepäin, tulevaan. Ei auttanut kuin mennä mukana. Tätä huonompi ei tulevaisuus tosin voisi juuri ollakaan, Toivonen huomasi miettivänsä sitten. Siinäkään ei ollut mitään uutta.

Taas hän myös haroi tukkaansa; paha juttu. Tukka oli alkanut harventua myös päältä, ja väliin tuntui, ettei siihen enää olisi kannattanut koskea. Loputkin hiukset lähtisivät, jos niitä jatkuvasti sotkisi, ja kalju kohta paljastuisi armotta, mutta vanha tapa oli jäänyt. Nuorena hänellä oli ollut tukkaa jakaa vaikka tyttöystävilleen, jotka sanoivat olevansa kateellisia sekä tukasta että Toivosen pitkistä silmäripsistä. Mutta siitä oli aikaa. Nyt kukaan ei ollut enää sanonut mitään, hän ei ollut esimerkki enää edes itselleen. Ja ehkä niin oli hyväkin.

Haroisiko hän tukkaansa silloinkin, kun sitä ei enää ollut? Ja kauanko siihen tätä vauhtia enää menisi?

Peili oli siinä vanhalla tutulla paikallaan, sillä paikalla mihin Laura oli sen laittanut eli eteisessä, ulko-oven vieressä. Se täytti seinää isona ja pitkänä niin, että Laura aina uloslähtiessään näki itsensä kokonaan, sen miltä juuri sillä hetkellä näytti. Yleensä hyvältä. Ainakin huolitellulta. Ainakin hoidetulta. Ainakin siltä, että hän yritti yhä hoitaa itseään, ulkomuotoaan.  Välillä oli tosin ollut “paha repsahdus”, Lauran katuvin sanoin, mutta siitä oli päästy, kuopasta oli aina noustu. Ja noustu kohinalla.

Hän kuuli sivultaan ääntä, tai oikeammin näki silmänurkastaan äänen aiheuttajan, vaimonsa, joka lähestyi käytävää kuluneet aamutossut jalassa, niin että sitä saattoi kutsua hiipimiseksi. Laura ei kävellyt niillä vaan pikemmin hiihti. Tossut olivat aina olleet vähän liian isot ja toisin kulkiessa pudonneet helposti jalasta.

Se hiihtäminen ja tossujen laahautus oli vanha tapa. Aamutossut olivat olleet upouudet ja jotain hienoa italialaista merkkiä. Ne oli hankittu, kun he olivat menneet naimisiin, ja hiipimisen ja hiihtämisen tarkoitus oli silloin ollut yllättää hänet, halata, suudella niskaan, hieroa selkää, ja päätyä lopulta vuoteelle tai mille tahansa kaltevalle pinnalle, jossa kummallakin oli ollut hyvä ja taivaallinen olla, kun akti oli ollut ohi.

Ainakin siltä oli tuntunut, ainakin niin oli silloin sanottu. Ainakin niin oli Toivonen uskonut. Rakkaus. Kuumaa himoa ja hikea ja eläimen intoa ja mannaa ja paratiisin juomaa ja riemua. Niin, sitäkin elämä (muistin haaltuvan todistuksen mukaan) oli hetkittäin ollut.

Mutta kaikesta siitä oli aikaa. Nyt Laura kulki jotain etsien, ehkäpä iänikuista Gaviscon-pulloaan, jolla se hänen laillaan jo pani vatsahappoja aisoihin kuin oppilaita luokassaan, ei löytänyt, nosti päätään ja huomasi katseen. Ihmetteli varmaan, miksi juuri Toivonen siinä peilin edessä seisoi. Se ei ollut tavallista. Olihan niin, että siitä, millainen Toivonen oli, Laura tiesi kaiken. Asiaa oli käsitelty moneen kertaan kahden kesken – oi yölliset surkeat ja hankalat keskustelut, piinaavat puheet, sähinä silmät viirullaan, pidätetty raivo, huudot, lähes käsiksi käyminen, jos kohta onneksi vain lähes (Laurankin taholta) – ja nyt myös Lauran parhaat ystävättäret olivat Toivosesta ja tämän sielunelämän mataluudesta ja miehen odotetunlaisesta reagoinnista selvillä. Hänestä oli puhuttu, hänet oli naulattu kuivumaan kuin eläimeltä riistetty vuota. Hän oli sellainen,   omistushaluinen ja itsekeskeinen, “tyypillinen mies”, kuten Laura mielellään sanoi.

Tyypillinen? Hänkö? Toivonen ei sellaiseksi itseään mieltänyt – jos sentään niin, että mies hän kaiketi oli. Toivonen ei edes juonut enää olutta, sillä hän pelkäsi lihovansa. Mitä sekin oli: vanitas vanitatum; omnia vanitas! Mutta turhuuksien turhuudesta oli sekin seuraus, ettei hän enää nuhrannut kapakoissa, joissa pistäytyminenkin uuvutti; ei enää polttanut savukkeita posket lommollaan, ei katsonut teeveestä jääkiekkoa, formuloita tai jalkapalloa sohvalla lojuen. Ei uudenvuoden mäkikisojakaan edes.

Tyypillinen? Siltikin? – No, tennistä kyllä, tuntikausia, joskus kävi niinkin erilaisten Wimbledonien ja Ranskan avointen aikoihin, kyllä kyllä; mutta katsoihan Laurakin kaikenlaista mahdotonta hömppää, Salkkareita ja Idolsejakin, ja Tanssia tähteiden kanssa, jotta voisi sanoa niistä jotain yhteistä ja ikävää ystäviensä kanssa. Silti vain hän oli tyypillinen. Ehkäpä sinä itse olet vielä tyypillisempi, hän oli kerran töksäyttänyt, varmaankin siksi, että tiesi, millainen närkästyksen ilme Lauran kasvoille silloin ilmestyi. Ehkä se miehinen tyypillisyys olikin juuri tässä? Macho kun saattoi olla pienessäkin.

Niin tai näin, tämä kohtelias mykkyys ja etäisyys oli tilanteena ollut ensin uusi ja pian jo totuttua totutumpi. Päivien kulun tiesi kuin tunteiden. Tuttua, vanhaa, koettu jo sadat kerrat. Näinkö pitkälle tässäkin avioliitossa oli lopulta jo edetty?

“No mikä on. Hei, Martti pieni”, Laura sanoi kun tuli siihen, seisoi ja katseli häntä. Toivonen vilkaisi vaimoaan hämmästyneenä. Lauran äänessä oli oudon hellä sävy, niin hellä, että se todella yllätti hänet. Tuollaisella sävyllä Laura oli puhunut joskus vuosia aiemmin. Se oli tullut siihen viereen ihan muuten vain, siltä tuntui, ja katsoi häntä kuin ihmistä, seisoi aivan liki.

Peili näytti heidät nyt yhdessä. Pitkästä aikaa. Lauran ja tämän alati surumieliset silmät, joita tumma paksu tukka kehysti. Ja peili näytti myös Toivosen, juuri hänet, kuin jotenkin Lauraa heppoisemman version, vaikka pituutta oli sentään juuri ja juuri enemmän, sentti tai pari ilman piilokorkoisten kenkien apuakin. Lauran vierellä hän tunsi aina olevansa kuin poikanen, varsinkin silloin kun he olivat kahden. Toisten joukossa roolit olivat perinteisempiä, ja hetkittäin Laura soi Toivoselle sen, että hän ikään kuin johti joukkoa kun yhdentekevillä kutsuilla oltiin, mutta se oli vain lumetta, näköharhaa. Toivosesta tuntui, että kaikki tiesivät missä kaappi heillä seisoi ja kuka avaimia hallitsi. Teoriassa ehkä hän, mutta käytännössä Laura. Hän oli siinä se sama pikkuinen poika kuin lapsena. Lapsuudenkotia ja sen sallimaa suojaa ei kuitenkaan enää ollut, ja muistojen rippeetkin oli Marjaana myynyt heti, kun oli isän kuoltua voinut.

Siskon ja sen miehen  – tuon voimakaksikon, jossa sisko nimenomaan esiintyi kuin Batman – ajatteleminen vain lisäsi Toivosen voimattomuutta. Mistä se tunne oikein perimmältään tuli? Siitäkö, että oma äiti kuoli, kun Toivonen oli vasta viidentoista, ja hän oli jäänyt isänsä kanssa pian kahden. Marjaana oli lähtenyt opiskelemaan Jyväskylään, kauaksi kotoa eikä ollut halunnut palata: nykyinen aviomies oli ollut jo kierroksessa ja melko pian kihlattukin. Silloin isä saati sen vointi ei ollut Marjaanaa vielä kiinnostanut. Toivosesta itsestään puhumatta.

Toivosen ajatus siirtyi nopeasti siskosta isään, hänen omaan, ainoaan isäänsä. Mieheen, joka oli suureen ääneen aina haukkunut vaimoaan ja antanut tämän kuulla kunniansa. Mutta kun äiti oli kuollut rintasyöpään – se oli alkanut pienestä kyhmystä, joka oli poistettu vain varmuuden vuoksi, ja josta yhtäkkiä oli lähtenytkin metastaaseja joka puolelle ruumista, lopulta päähänkin, niin että puhekyky oli kadonnut – oli isäkin äkkiä mennyt kokoon, kutistunut, muuttunut pieneksi, ja kadottanut saman tien suurimman osan siitä ankaruudesta ja keinotekoisesta miehisyydestä, joilla oli pitänyt itseään pystyssä.

Pitänyt oli oikea sana, ja sillä sanalla oli toinenkin ja Toivoselle tärkeämpi merkitys heidän välillään: isästään Toivonen ei ollut pitänyt lainkaan. He olivat asuneet yhdessä vielä viitisen vuotta ja sitten Toivonen armeijasta päästyään oli lähtenyt saman tien opiskelemaan (silloin se ei ollut kovin vaikeata vielä) ja saanut soluasunnon kauempaa Käpylän takaa, opintolainaakin, ja jättänyt isästä huolehtimisen vuorostaan siskonsa kontolle.

Tämä oli hoitanut velvollisuutensa, koska oli jo naimisissa ja lapseton, ja muuttanut takaisin Helsinkiin tuoden saaliinsa eli Aapon tullessaan, miehen, joka tiesi mitä teki: Aapo kun oli lakimies. Marjaana oli alkuun yrittänyt innostaa Toivostakin samaan isän tukemiseen, mutta ominut sitten isän, ilmeisesti Aaponkin neuvojen mukaisesti. Testamentti oli silloin jo tehty, omaisuutta ostettu nimellisarvosta, ennakkoperinnöt luovutettu, Toivonen oli siitä jo silloin ollut varma. Oli kulunut vuosi ja toinenkin, ja sitten isä oli joutunut kulkemaan äidin tietä miehen tavoin (eturauhassyöpä, tietenkin) ja päätynyt omituisen kohtalon oikusta lopulta samaan Terhokotiin, jossa äiti oli viimeiset hetkensä viettänyt.

Sielläkään Toivonen ei ollut voinut käydä isäänsä katsomassa kuin kerran. Hän ei ollut unohtanut miltä äiti samassa tilassaan oli näyttänyt niinä muutamana päivänä, jolloin hänet oli vielä voinut nähdä elossa; äiti, joka ei ollut voinut enää puhua, katsoa vain, kosteilla, lempeillä, kärsivän eläimen silmillään, koskettanut hitaasti hänen kättään, hipaissut. Käden iho oli ollut eloton, kuin rypistettyä paperia. Sen kosketuksen Toivonen muisti. Mutta isän puhekyky oli säilynyt ja Toivosen käydessä isää sen ainoan kerran katsomassa oli tämän joka sanassa ollut moite hänelle ja kiitos Marjaanalle, joka hänen asiansa niin hyvin oli hoitanut aina Terhokotia myöten.

Toivonen tunsi isän ylenkatseen kaikesta. Oli ollut aivan sama mitä hän puhui tai teki. Hän oli vienyt tälle häthätää Alepasta tempaamiaan tuomisia: Ilta-Sanomat, satsumia ja suklaalevyn ja isä pitänyt häntä niidenkin tähden idioottina, mikä hän varmaan oli ollutkin: isä jo  syöttöletkuissa ja elämä pelkän morfiinin varassa. Jokainen Toivosen lausuma sana oli edelleen nostanut vain huonosti salatun ärtyneen ilmeen kuolevan muuten niin levollisille kasvoille. Missä armo, missä sovitus? Unelmissa. Testamentin Toivoselle suoma pelkkä lakiosa ei siksi ollut ollut enää yllätys, mikään. Ellei se, ettei lakiosaa sentään ollut yritetty kokonaan riistää.

Tavallaan se olikin jo pienennetty minimiin. Mutta Toivonen ei etukäteisperinnöistä saati muista ollut jaksanut puhua, vaan oli katsonut jakonäytelmän loppuun. Surkea ohjaus oli siskon miehen ja pääosaa oli esittänyt tuntematon ja rooliin vuokrattu lakinainen, joka oli uraltaan jo ajat sitten suohonsa suistunut ja ansaitsi pienet penninsä hautaustoimiston kautta hoidellen perunkirjoituksia. Mutta mitä muuta kuin minimiä Toivonen olisi saattanut odottaa? Isän tapa yllättää oli aina kulkenut negaatioiden kautta ja ne hän oli jo oppinut tuntemaan ja kokemaan.

Kaikki.

 

Hautajaiset olivat olleet jopa prameat. Se Marjaanan maku. Isän rahoja ei sen ainoan kerran säästelty. Valkeat kallat törröttivät maljakoissa kaikkialla ja niiden seasta kurkkivat siniset iirikset. Suomen lipun värit, sillä isä uskoi oikeistoon ja kaupan vapauteen, ja vihasi punaista ja Venäjää, jossa koskaan ei ollut käynyt, ja muisti aina puhua perinteistä, jotka velvoittivat suomalaista aseet käsissä vastustamaan idän naapuria. Isään ja tämän hengenheimolaisiin Toivonen liitti neljä äffää: falskit, fiinit, feikit, filungit. Ah, finskitpä siis! Finlandiaa, viidettä äffää, ei kappelissa sentään soitettu, mutta Sun haltuus rakas Isäni kaikui kyllä. Pappi oli puhunut kaiken juuri niin väärin kuin oli vainajaa tuntematta muistanut, Marjaanaa edellisenä iltana haastateltuaan. “Hellä puoliso ja oikeudenmukainen isä” makasi nyt joka tapauksessa maassa, Malmin sukuhaudassa, eikä sieltä käsin saisi moitituksi enää ketään.

Paitsi Toivosta, muistoissa. Potkittu koira ei unohda. Toivonen ei ollut haudalla käynyt, minkä jopa Marjaana kertoi huomanneensa. Ei sentään suullisesti, vaan sähköpostissa, johon hän ei ollut vastannut. Ja vähitellen sekin meiliyhteys oli katkennut. Mikä tuntui hyvältä, ja jos ei täysin vapaalta, niin ainakin vapaammalta. Ilmaa saattoi hengittää, kun sukuaan ei ajatellut.

Perityt rahat olivat olleet kirottuja rahoja ja Toivonen oli asuntovelkansa jäännökset maksettuaan heittänyt loput taivaan tuuliin: ostanut uuden auton, tosin samaa vanhaa merkkiä – volkkari oli kansanauto, jos kohta Hitlerin aikaansaannos – ja matkustanut perheen kanssa joulomalle Thaimaahan vain ihmetelläkseen mitä sieltä oikein oli luullut löytävänsä. Pukin ja puuroa? Ilmastointilaite oli pitänyt jatkuvaa melua, ulvonut kuin henkensä hädässä, ja kuumuus iskenyt kasvoihin pakkastakin pahemmin, sitä ei päässyt kunnolla pakoon mihinkään.

Ja entä ihmiset, se maailma ympärillä. Valkeita toukannäköisiä turisteja, josta laumasta hänkin oli nyt ollut yksi; herraskansa kuljeksi ja pienikokoiset alkuasukkaat passasivat. Iloiset ja hymyileväiset, mutta kuka tiesi mitä he sisimmässään ajattelivat. Siitä viis, koska passaaminen miellytti; se se oli elämää! Mutta se miljöö ja herrasjako käänsi taas kerran Toivosen vatsan nurin, eikä kyse ollut liiallisesta juopottelusta tai huorien halusta. Kaikki mitä hän näki, kertoi muusta kuin paratiisista. Toivonen tiesi, ettei paratiisia ollut missään, mutta silti esitteiden ja todellisuuden eron räikeys pisti silmään. Selvästikin se ärsytti vain häntä itseään. Muut matkalaiset tuntuivat enemmän kuin sopeutuneilta osaansa: saivathan nämä Aasian köyhät heille niin tarpeellisen elantonsa. Aurinkoa ja lämpöä ja lomaa ja “todella ystävällistä palvelua” oli lähdetty hakemaan, kuten Laurakin myöhemmin huomautti, ja se kaikki oli myös saatu. Monin verroin.

Laura ja Emma olivat olleet paitsi tyytyväisiä, myös koska tahansa valmiit uuteen matkaan. Toivoselle oli tärkeintä vain tämä: isän rahat kuluivat turhuuteen ja se oli pääasia! Matkakohteen oli tietenkin valinnut Laura ja iloinnut siitäkin; olihan koulusta joululoma ja he onnekkaita, kun olivat ylipäätään saaneet perutuutuspaikat: niin suosittuja nämä uudet ja eksoottiset matkat jo silloin olivat.

Ympäristöteko viimeisen päälle se oli ollut. Mutta siihen aikaan sellaisista asioista ei vielä ollut edes puhuttu. Kaikki oli ollut uutta, tuoretta, viatonta. Mikään tsunamin näköinenkään ei ollut iskenyt. Paitsi heidän välisensä. Kaksi viikkoa samassa hotellihuoneessa Lauran kanssa oli lopulta päättynyt siihen, että kumpikin oli toisella viikolla lähtenyt aamusta omille teilleen. Joulupäivänä? Kyllä, oikein muistettu. Hyvää joulua ja joulurauhaa vain.  Emma oli ollut silloin vielä pieni, kahdeksanvuotias, mutta käsittänyt jo kaiken ja seurannut äitiä silmissään sama ilme, joka ääneen lausuttuna kuului näin: “Sinä olet mahdoton, Toivonen!” Hyvä, ettei sanonutkin sitä  Lauran äänellä. Ja mikäs, tottahan se oli. Jos jotain, mahdoton hän varmaan oli myös.