Katkelma Äidistä

1.
Viimeinen vaihe äidin elämässä alkoi 15.9. 1992. Olin ollut maalla ja saunottanut Eduardia, joka oli saapunut Venäjältä vieraakseni. Syksy oli kaunis ja mieliala hyvä, saunakin ja varsinkin sienisoppani jota Eduard osasi aina kiitellä, toivoi sitä aamuateriakseenkin. Nyt oli sunnuntai ja odotin, että kello tulisi yksitoista, jotta voisin lähteä katsomaan äitiä sairaalaan. Kello oli kymmenen maissa, Eduard majapaikassaan, jonne menisin sairaalakäynnin jälkeen häntä hakemaan. Katselin ulos puutarhaan, syksyn edistymistä siellä ja mietin elämääni: niitä näitä.
Puhelin soi, siellä oli siskoni Anja. Hän sanoi lyhyesti, että äiti teki kuolemaa, minua oli yritetty tavoittaa, mutta koska minua ei ollut saatu kiinni, oli soitettu hänelle. Anja kysyi, voisinko tulla heti, äidillä ei olisi paljon elinaikaa jäljellä. Mietin sitä kiitävän ja vähän järjettömän hetken, sillä olinhan joka tapauksessa kohta
menossa samaan sairaalaan, mutta nyt tuli heti kaikki muukin mieleen: päivän ohjelma joka sotkeutuisi, Eduard, tapaaminen, miten se nyt järjestyisi? Asioiden kulku muuttuisi vääjäämättä. Sitten muistin että sairaalan käytävällä oli kolikkopuhelin, voisin soittaa sieltä ja järjestellä asioita kun näkisin todellisen tilanteen. Niinpä vastasin myöntävästi, totta kai, tilasin taksin ja sanoin osoitteeksi pelkästään: Suursuon sairaala. Taksi tunsi kuitenkin paikan eikä kysellyt, vaan lähti. Siinä istuessani aloin vasta käsittää mistä oli kysymys, minne ja miksi oikeastaan olin matkalla. Ajomatkasta tai mietteistä sen aikana en muista enää mitään.