Eino Leinon elämä

Hannu Mäkelä:
Eino Leinon elämä

Leino oikealta nimeltään Armas Einar (Eino) Leopold Lönnbohm syntyi keskelle heleätä heinäkuuta 6.7.1878. Hänen lapsuudenkotinsa Hövelö sijaitsi Paltamon pitäjän Paltaniemen kylässä, lähellä Kajaania. Talo katsoi kapealle jokimaiselle lahdelle, jonka suulla Oulujärven ulapat antavat jo aavistuksen suuruudestaan. Leinon vanhemmat olivat komissionimaanmittari Antti Lönnbohm ja Anna Emilia (Emelie), omaa sukua Kyrenius. Eino syntyi kymmenlapsisen sisarussarjan viimeisenä, kuopuksena. Poikia oli perheessä kaikkiaan seitsemän, tyttöjä kolme.

Veljeksistä Kasimir Leino oli jo Einon lapsuusaikaan runoilijan maineessa ja vanhin veli O.A.F. Lönnbohm kirjoitteli myös runoja, ei vailla lahjakkuutta häntään. He suhtautuivat 3-vuotiaana lukemaan oppineen pikkuveljen luku- ja myöhemmin myös kirjoitusharrastuksiin alusta asti kannustavasti. Kirjat ja koira Toveri olivat Einon parhaat ystävät kotona, kun vanhemmat veljet olivat jo maailmalla.
Leinon isä oli hylännyt hyvän suomalaisen Mustonen -nimensä ja ruotsintanut sen Lönnbohmiksi virkauralla edistyäkseen. Leino palasi suomalaiseksi, kun sai Leino-nimen veljeltään joka oli ottanut sen omaksi kynänimekseen; Kasimir luovutti sen pikkuveljelleen kun tämä 12-vuotiaana oli kirjoittanut laajan runon Kajaanin linna. Runo painettiin myös lehteen 1890 ja siitä Leino katsoi runoilijantyönsä ja uransa alkaneen.

Leino tarkoittaa haikeaa, suruisaa, onnetonta. Ja tämä nimi oli osin enne. Leinon isä kuoli pojan ollessa kymmenvuotias. Leino oli silloin jo opintiellä, ensin Kajaanissa, sitten Oulussa, ja nyt hän joutui Hämeenlinnaan, satojen kilometrien päähän äidistään veljien ja äidin sisaren hoiviin. Isättömän pojan kirjeet äidille ovat liikuttavia, vakavia. Leinosta tuli varhaisvanha, sellaiseksi hän itseään myös kutsui.

Leino oli tanakka pojanjässikkä, ei ollenkaan runoilijanimensä kaltainen. Äitini joka näki hänet lapsuutensa Kajaanissa luonnehti Leinoa `pulskinaamaiseksi`. Runoilija ja oikeasti herkkä ihminen asui siten piilossa vantteran tappelupukarin sisällä. Leinolla oli ilmiömäinen muisti, hän oppi kun kuuli tai luki kerran, mitä tahansa. Kieliä erityisesti. Jo viidentoista vanhana hän alkoi suomentaa Runebergia, Suomen silloista kansallisrunoilijaa ja Maamme-laulun kirjoittajaa niin hyvin, että ruotsin opettaja oli ihmeissään. Kääntämisestä tuli Leinolle apuammatti, hän käänsi Danten Divina Commediankin, ja paljon saksalaista runoutta. Goethe oli hänen oppi-isänsä, Nietzschen ohella. Opettajat ennustivat Leinolle loistavaa virkauraa, mutta kun poika pääsi ylioppilaaksi, kuoli äitikin. Yliopisto jäi. Orpo sai seistä omin jaloin ja oppia elämän lait. Ne hän myös oppi hämmästyttävän nopeasti, omaksi surukseen.

Esikoiskokoelma Maaliskuun lauluja ilmestyi 1896 ja siitä lähtien Leino kirjoitti ja julkaisi lähes 70 teosta ja muutoinkin elätti itsensä kynällään. Hän oli nuorempana myös vakituisesti ensin Päivälehden, sitten sen lakkauttamisen jälkeen Helsingin Sanomien palveluksessa teatterikriitikkona ja pakinoitsijana. Leino kävi taisteluun juuri kynällään, hänen kohteenaan olivat oman maan taantumukselliset, aseenaan satiiri. Elettiin venäläisten vallan alla. Hyvät tsaarit olivat kuolleet, sortovuodet alkaneet, venäläistämisprosessi. Myös Suomen Suurruhtinaskunnassa kuultiin toki Venäjän taisteluista, elettiin mukana sen edistyksen ja taantumuksen kamppailussa. Suomalainen taantumus rakasti rahaa ja valtaa, mutta Leino vapautta. Sille hän omistikin elämänsä. Myös vapaudesta, oikeammin pelkästä sen unelmasta aina rahaton Leino sai maksaa kovan hinnan.

Leino tuli suomalaiseen runouteen lahjakkuutena joka ensin hyväksyttiin ja otettiin suopeasti vastaan. Mutta kun poika päätti kehittyä ja itsenäistyä, häntä ruvettiin vieroksumaan. Ihmelapsen kohtalo. Leino kirjoitti myös kritiikkejä ja satireja, liian suoraan. Vihollisten määrä kasvoi ystävien määrää nopeammin. Se on sujuvan ja oikeamielisen sanankäyttäjän osana nykyäänkin. Kun talloo monille varpaille, alkaa oma liikkumatila käydä vähiin. Kun Leino ensin kritikoi teatteria ja sitten kirjoitti oman näytelmän, oli vastustajien ilo ylimmillään. Ah niitä lyöntejä joilla Leinoa silloin mätkittiin.

Runoilijana Leino oli uniikki, hänen nuoruudenrunonsa ovat puhtaita jayksinkertaisia laulelmia, jotka tulivat kuin suoraan luonnosta. Elämän viisauden nopeasti karttuessa Leino kirjoitti filosofisimmat (ja suosituimmat) runonsa jo vähän yli kahdenkymmenen ikäisenä ja ensimmäiset Helkavirret, Suomen kansan pyhät laulut, 25-vuotiaana. Ne ilmestyivät 1903. Tämä vuosi on myös Helkavirsien juhlavuosi, tasan sata vuotta on kulunut niiden syntymästä.
Helkavirsissä Leino tarttui suomalaisiin myytteihin, kansan perintöön, jonka muistitiedon varassa eläneitten runolaulujen pohjalta Lönnrot ensin keräsi ja sitten sommitteli Kalevalan. Leinon esikuvia olivat juuri Lönnrot sekä Aleksis Kivi. Helkavirsissä Leino inhimillisti suomalaiset myytit, antoi niille ihmisten nimet ja kasvot. Runoilija Otto Manninen, Leinon paras senaikainen ystävä, todisti runojen synnyn, ennusti niille jyrisevää menestystä. Mutta ei, vastaanotto oli lähinnä hämmästynyt. Menestys tuli vasta myöhemmin. Kun Leino 1916 kirjoitti Helkavirsien toisen sarjan jossa ihmiset jälleen muuttuivat myytillisiksi ja kohosivat kuin henkistyvään, seesteiseen korkeuteen, lyötiin näitä runoja nyt ensimmäisellä sarjalla, sitä kiittämällä. Se oli hänen jatkuvat kohtalonsa. Kuten Leino itse sanoi näytelmiensä nuivasta vastaanotosta Manniselle 1908 kirjoittaessaan: “Nähtävästi tulee näytelmärunouteni kohtalo olemaan sama kuin ennen laulurunouteni: suomalainen yleisö antaa sen anteeksi minulle vasta kun se on takanani!” Hän ei silloin 30-vuotiaana tiennyt, että vielä pahempaa olisi edessä.

Leinon elämään liittyi myös joukko naisia ja ensin jonkin verran ja sitten paljon viinaa. Leinon kestävin rakkaussuhde oli hänen äitiinsä – tuntuu, että äidin kaikensallivaa hyväksyntää hän naisiltaan etsi ja pettyi, kerta toisensa jälkeen. Tässä katsannossa Leinossa säilyi paljon lasta. Leinon ensimmäinen runo syntyi kun hän oli 9-vuotias. Sen nimi oli Epäilevä ja runon aiheena rakkaus”Ainiaan lempeni/ olet omaava,/ sä täytät syömmeni,/ neito ihana.// En tiedä, saanenko/ lempeäsi sun,/ vai yksipuolinenko/ lem´ on raukan mun.”

Yksipuolinen se usein oli. Leino meni naimisiin kolme kertaa. Ensimmäisen avioliiton hän solmi Freya Schoultzin kanssa 1905, siitä syntyi tytär Eya, joka sai toiseksi nimekseen runojen pyhän nimen Helka. Ero tuli käytännössä jo 1908, kun Leino rakastui nuoreen naisrunoilijaan L. Onervaan ja houkutteli tämän mukaansa ulkomaanmatkalle. Leino oli päättänyt karistaa kiittämättömän isänmaan tomut jaloistaan, muttei tahtonut tehdä sitä yksin. Onerva jätti silloisen miehensä ja lähti. Hän oli kerran opiskelijatyttönä aiemmin tavannut Leinon, kertonut unelmistaan taiteen alueilla ja kysynyt mikä ura hänen pitäisi valita. Nuori mutta jo runoilijana mainetta saanut Leino vastasi silloin hyvin von oben: “Menkää naimisiin.”
Onerva menikin, muttei koskaan Leinon kanssa. Roomassa paleltiin talvikausi 1908-09; sitten palattiin Suomeen. Paluu oli nolohko, Leinohan oli luvannut pysyä poissa vuosia… Hän naamioitui, muuttui, osti `kapan, kepin ja hatun`, kätki itsensä boheemin rooliin. Oma minuus pysyi siten tästedes salattuna ja paljastui vain runoissa. Enää ei yhteiskunta ollut se jota lehtimies Leino palveli, runoilija Leino palveli runoutta, kansaa, josta oli lähtöisin; vakituiset virat hän jätti kokonaan. Omnia mea mecum porto – kaiken omistamani mukanani kannan pysyi tästedes myös hänen käytännön elämänsä tunnuslauseena.

Siitä huolimatta hän yhä otti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun aika ajoin kiivaastikin. Sisällissota 1918 aiheutti Leinolle vaikeita ristiriitoja, hän oli lopulta valkoisten puolella ja ihaili Mannerheimia, mutta puolusti silti punaisten kapinallisten oikeutta elämään. Kun Leinon tosellisuudentaju alkoholin liikakäytön tähden 1920-luvulla hetkittäin hämärtyi, hän kirjoitti kirjeitä ja runoja presidenteille ja Mannerheimille ja muovasi maailman kohtaloita kaikella tapaa mieleisikseen.
Mutta Leinon rakkauselämän kohtalo oli Roomasta paluun jälkeen vielä Onervan käsissä. Tätä kesti vuodesta 1909 aina vuoteen 1913. Näin siksi, että Onerva ihastui nyt nuoreen säveltäjään Leevi Madetojaan. Leino rakasti yhä Onervaa ja myös tätä piti rakkaus Leinoon aika ajoin pihdeissään. Onerva ei osannut valita. Hurjanlaista ympyrää elettiin aina vuoteen 1913 jolloin Onerva viimein otti kuulutukset Madetojan kanssa. Mutta avioliitto toteutui kuitenkin vasta 1918. Leino sen sijaan nai nuoren harpunsoittajan Aino Kajanuksen Ranskan kansallispäivänä heinäkuun 14. La Tricoteuse, vallankumouksen sukankutojatar löysi taas itsensä, syystä. Niinpä avioliitto päättyikin jo seuraavana keväänä nuoren puolison väsyessä alati viftaavaan Leinoon.

Onerva sen sijaan eli Madetojan kanssa, ensin avo- sitten avioliitossa, joka alkuun oli harmoninen, mutta sulki Onervan lopuksi mielisairaalaan. L. Onerva, yksi Suomen lahjakkaimmista naisrunoilijoista, pysyi Nikkilässä suurimman osan 1940-lukua; hän pääsi vapauteen vasta kun Madetoja 1947 kuoli.

Leino itse meni naimisiin kolmannenkin kerran, nuoren Hanna Laitisen kanssa. Elettiin syksyä 1921. Leino oli vieraisilla, päisään. Hän istui kahden neidon väliin. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Leino kosi tummaa ja sai rukkaset. Hän kääntyi vaalean puoleen ja kosi tätä. Tyttö myöntyi. Kun Leino selvisi huumauksestaan, hän käsitti tehneensä jotain mahdotonta. Tyttö oli tasapainoton; Leino, kunnian mies, tahtoi kuitenkin pitää sanansa. He menivät naimisiin. juuri ennen häitä Leino silti kävi sohvalle makaamaan, kieltäytyi lähtemästä. Aino Suits, vuokraemäntä ja eräänöainen rakastettu hänkin puki Leinon väkisin frakkiin. Saatuansa juomaa sulhanen piristyi ja vihkiseremonia suoritettiin, lopulta myös hänen itsensä hetkelliseksi tyydytykseksi.

Avioliittoa kesti käytännössä muutaman päivän, sitten Leino pakeni takaisin Aino Suitsin hoiviin. Vähän ajan päästä nuori vaimo tuli perässä. Jonkinlainen triangelidraama huushollissa talvikauden 21-22 näyteltiin. Sitten Leino taas pakeni. Hän alkoi jo olla sairas, jalat eivät kantaneet, “pedaalit pettävät” hän kirjoitti veljelleen. Loppuvuodet kuluivatkin sairastelun ja alituisen rahapulan merkeissä. Yksi hänen kuuluisimmista runoistaan, Löysäläisen laulu (1925) kuvaa tilanteen yksi yhteen. Runo alkaa näin: “Maantietä matkaa/ kirjaton, karjaton mies. Kruununkin kyyti/ liika ois hälle kenties,/ outoja hälle kun on/ isänmaa, kotipaikka ja lies,/ puolue, perhe ja muu/ verot, verka ja velka ja ies.”

Leino oli olosuhteiden pakosta ja omasta halustaan boheemi, mutta runot kestävät sen, koska kulkevat aina kirjoittajansa pään mukana – tarvitaan vain paperia ja kynä ja vähän päivän tai lampun valoa. Leino kirjoitti elämänsä ja sai kiitoksen vasta kuoltuaan. Leino kuoli 10.1.1926 ystäviensä Ossi ja Thea Sténin Riitahuhdan talossa lähellä Jokelan asemaa. Koko kansa heräsi uutisen kuultuaan suremaan jo unohtamaansa runoilijaa ja tunnehyöky oli äkkiä odottamaton, valtaisa. Vuosien myötä on Leinosta myös tullut todellinen kansallisrunoilija, yli ja ohi Runebergin.

Tämä hämmästyttäisi Leinoa, niin paljon häntä sentään hyljittiin ja potkittiin hänen elinaikanaan. Mutta elämä on sellaista ja runoilojan elämä eritoten. Leinon elämästä kirjoitti laajan biografian juuri L. Onerva. Se ilmestyi 1932 ja on yksi Onervan oman tuotannon kestävimpiä teoksia. Leino määritellään siinä rakkaudella joka nyt, kuoleman jälkeen on jo taas luvallista ja suurta. Ja mikä Leino sitten oli? Hänen lähtökohtansa olivat mitä suomalaisimmat, mutta runokuvastonsa sekä kansallinen että myös yleinen ja universaali. Asuinpaikkana hänellä siten oli koko maailma, ei vain pikkuinen Suomi. Silti Leino rakasti maataan, se vain ei tuntunut rakastavan häntä. Ihminen hän oli, ihmisestä kirjoitti, ihmisille. Hän oli Leino suurella ja pienellä alkukirjaimella. Mies joka kirjoitti sen minkä tunsi, tiesi ja osasi. Muut valitsivat elämässä, Leino teki sen minkä saattoi. Kuten hän itse runossaan Vaalin valta (1908) totesi:

“Muilla olkoon vaalin valta,
mull` ei ollut milloinkaan;
kuljin yltä taikka alta,
itseäni täytin vaan;
minkä tein, mun tehdä täytyi,
mit` en tehnyt, voinut en;
vihdoin ilta hämärtyi,
lankes hetki hiljainen.

Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
`Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paroi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on.`”

EINO LEINON PAINETUT ALKUPERÄISTEOKSET:

Maaliskuun lauluja, runoja, Otava, 1896
Tarina suuresta tammesta y.m. runoja, WSOY, 1896
Yökehrääjä. Runoja, Otava, 1897
Sata ja yksi laulua, runoja, Otava, 1898
Tuonelan joutsen. Näytelmäruno, Otava, 1898
Ajan aalloilta, runoja, WSOY, 1899
Hiihtäjän virsiä, runoja, Otava, 1900
Johan Wilhelm, näytelmä, Wesanderin kirjakauppa, 1900
Sota valosta, näytelmä, Otava, 1901
Kivesjärveläiset. Kertova runoelma, Otava, 1901
Pyhä kevät. Runoja, Otava, 1901
Kangastuksia. Runoja, Otava, 1902
Suomalainen näyttämötaide 19 2/4 02, tutkielma, Eero Erkko, 1902
Helkavirsiä, runoja, Otava, 1903
Päiväperhoja. Pieniä tarinoita, Eero Erkko, 1903
Kaunosielu. Kuvaus, proosaa, Otava, 1904
Simo Hurtta. Runoja isonvihan ajoilta. Ensimmäinen sarja, Otava, 1904
Naamioita, näytelmiä, Otava, 1905
Päivä Helsingissä. Pilakuva, proosaa, Otava, 1905
Talvi-yö. Runoja, Otava, 1905
Tuomas Vitikka, romaani, Otava, 1906
Jaana Rönty, romaani, Otava, 1907
Naamioita, toinen sarja, näytelmiä, Otava, 1907
Turjan loihtu. Näytelmäruno, Emil vainio, 1907
Halla. Runoja, Otava, 1908
Naamioita. Kolmas sarja, näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1908
Olli Suurpää, romaani, Otava, 1908
Naamioita. Neljäs sarja, näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1909
Naamioita. Viides sarja, näytelmiä, Vihtori Kosonen, 1909
Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia, Otava, 1909
Suomalaisen kirjallisuuden historia, Yrjö Weilin, 1910
Kalevala näyttämöllä, näytelmiä, Yrjö Weilin, 1911
Naamioita. Kuudes sarja, näytelmiä, Yrjö Weilin, 1911
Työn orja, romaani, Yrjö Weilin, 1911
Rahan orja, romaani, yrjö Weilin, 1912
Tähtitarha. Runoja, Kirja, 1912
Naisen orja, romaani, Kirja, 1913
Onnen orja, romaani, Kirja, 1913
Seikkailijatar. Venäläinen kertomus, Karisto, 1913
Mesikämmen. Joulutarina vanhoille ja nuorille, Kirja, 1914
Painuva päivä. Runoja, Kirja, 1914
Pankkiherroja. Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä, proosaa, Kirja, 1914
Elämän koreus. Runoja, Kirja, 1915
Paavo Kontio. Lakitieteen tohtori, romaani, Kirja, 1915
Helkavirsiä. Toinen sarja, runoja, Otava, 1916
Musti. Eläintarina, Karisto, 1916
Alla kasvon kaikkivallan. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä, proosaa, Karisto, 1917
Karjalan kuningas, runonäytelmä, Kirja 1917
Leirivalkeat. Runoja, Kirja, 1917
Ahven ja kultakalat. Tarina syvyyksistä, proosaa, Ahjo, 1918
Helsingin valloitus. Muistelmia ja vaikutelmia, proosaa, Minerva, 1918
Vapauden kirja. Runovalikoima, Kirja, 1918
Vöyrin sotakoulu. Haastatteluja ja historiikkia, proosaa, Minerva, 1918
Bellerophon. Runotarina, Ahjo, 1919
Elina. Murroskauden kertomus, proosaa, Minerva, 1919 (Toinen painos nimellä Punainen sankari)
Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja. Nil nisi mors, runoja, Ahjo, 1919
Lemmen lauluja, runovalikoima, Kirja, 1919
Simo Hurtta. Runosikermä Isonvihan ajoilta, toinen sarja, Otava, 1919
Ajatar. Tietovirsiä, runoja, Otava, 1920
Kodin kukka ja uhrikuusi. Runotarina, Ahjo, 1920
Syreenien kukkiessa. Runoja, Minerva, 1920
Vanha pappi. Kertomaruno, Otava, 1921
Pajarin poika. Karjalaisia kansantaruja, runoja, Otava, 1922
Puolan paanit. Karjalaisia kansantaruja, runoja, Otava, 1922
Helkavirsiä 1-2, yhteislaitos, Otava, 1924
Shemeikan murhe. Uusia runoja, Gummerus, 1924
Elämäni kuvakirja. Erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä. 1, muistelmateos, Otava, 1925 (2. korjattu painos 1925)
Kolme lähti, kaksi palasi. Tarina kieltolain Suomesta, romaani, Minerva, 1926