Casanovan alkua

Hannu Mäkelä. Casanova eli Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi.

Sisällys:
Saatteeksi
I Lapsuus Venetsiassa, tuo onnen aika
II Padovaan ja takaisin
III Maailma on niin lavea
IV Rouva Fortuna, herra Fortuno, Henriette
V Maailma sitten vieroitti
VI Vangittu ja vapaa
VII Pariisi ja Pariisin onni
VIII Karkoitus paratiisista
IX Unelmat ja todellisuus
X Markiisitar d´Urfé ja uusi elämä
XI Vanha iloinen Englanti ja nuori naurunhaluinen La Charpillon
XII Eteenpäin elävän mieli
XIII Niin pitkä on matka
XIV Duxin linna
XV Lopuksi
Tärkeimmät käytetyt lähteet
Kronologia. Casanovan elämän vuosiluvut
Muistelmien (Histoire de ma vie) vuosiluvut
Casanovan tärkeimmät teokset
Kuvaluettelo
Henkilöhakemisto
MOTOT:
C´era fra noi un gioco d´azzardo,
gioco di vita, duro e bugiardo…
perché volersi e desiderarsi
facendo finta di essersi persi,
adesso è tardi e dico soltanto…
che si trattava d´amore,
e non sai quanto…
Me pelasimme uhkapeliä,
peliä elämästä, kovaa ja valheellista…
koska tahdoimme ja himoitsimme toisiamme
teeskennellen olevamme kadoksissa,
nyt kaikki on liian myöhäistä, ja sanon vain…
että kyse oli rakkaudesta,
et tiedä kuinka paljosta…
Paolo Conte: Gioco d´azzardo/Reveries, 2003
Koska olin heittäytynyt kohtalon armoille, uskoin, että tulevaisuuden ajatteleminen oli tarpeeton taakka.
Jacques Casanova de Seingalt: Histoire de ma vie, 1798
Pro captu lectoris habent sua fata libelli. – Kirjoilla on kohtalonsa lukijan ymmärryksestä riippuen.
Terentius Maurus, noin vuonna 100 jKr.
Saatteeksi
Tämä teos on elämäkerta, joka on saanut odottaa niin vuoroaan kuin muotoutumistaankin kauemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Mutta Giacomo Girolamo Casanovalla on aikaa odottaa. Tuntemattomassa haudassaan Casanova on maannut jo yli 200 vuotta, mutta vasta vuodesta 1960 on hänen aikanaan vuonna 1798 ranskaksi kirjoittamansa muistelmateos ollut alkuperäisessä muodossaan saatavilla. Sitä ennen tehdyt ja julkaistut muistelmat ovat olleet joko kokonaan väärennöksiä tai muuten vain pilkottuja, pätkittyjä, lisäiltyjä ja muunneltuja. Brockhausin ja Plonin yhdessä julkaisema Histoire de ma vie (1960-62) oli ensimmäinen, jonka Casanova itse olisi voinut tunnistaa ja tunnustaa omakseen.
  Casanova syntyi Venetsiassa vuonna 1725. Hän sai hyvän koulutuksen ja omien sanojensa mukaan valmistui lakitieteen tohtoriksi Padovan yliopistosta. Tämä ei kuitenkaan antanut vakaata pohjaa millekään varsinaiselle ammatille. Casanova eli elämänsä seikkailijana, josta vähitellen kuin vahingossa, iän ja pettymysten painon alla, kehkeytyi kirjailija. Hän kirjoitti ensin italiaksi, mutta vaihtoi kielen ranskaksi, kun oli sen oppinut; olihan ranska sivistyneistön kieli 1700-luvulla. Mitään sen suurempaa hyötyä ja mainetta se ei hänelle aikanaan tuonut. Kirjailijana Casanovaa ei hänen eläessään sen kummemmin pidetty.
     Naistenmiehen ja seikkailijan viittaa hän sai sen sijaan kantaa syyttä ja syystä, mutta kyllä hän kantoi sitä myös mielellään. Sellaisenakin hän on tosin ollut toisenlainen kuin klisheemäinen jälkimaineensa. Naisia hänelle kyllä kertyi vuosien myötä iso liuta, joista suurin osa oli kuitenkin oikeita ja rehellisiä rakkauden kohteita – suurimpana niistä nuoruuden Henriette. Mutta onnea hän sai kokea vähän; jos, niin rakkauden alkuvaiheessa. Tämä jo kertoo hänestä paljon. Kuten myös se, että Casanova ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka oli monta kertaa menemäisillään. Sillä aina jotain odottamatonta ja itse aiheutettua tapahtui. Ja niin levoton sielu jatkoi helpottuneena matkaansa.
    Vuosien myötä vauhti hiljeni ja matkustamisesta tuli seikkailun sijasta vain pakollinen piina. Mesenaatit kuolivat, rahat vähenivät. Kotia ei ollut eikä löytynyt. Naiset eivät enää samalla innolla vastanneet hymyyn. Kirjoittaminen ja lukeminen alkoivat kiinnostaa yhä enemmän. Kirjat antoivat ajan kulumiselle ja ajattelulle aina vain tarpeellisempaa sisältöä ja korvasivat hänen aiemmin lähes pakonomaista heittäytymistään nautintojen, myös pelihimon, valtaan. Kunnes intohimot lakkasivat lähes kokonaan. Jäljelle jäivät 1790-luvulle ehdittäessä enää kirjat ja kirjoittaminen, luonteen ylpeys, sekä vanheneva, monen sairauden runtelema ruumis, joka hädin tuskin totteli omistajaansa.
       Mutta Casanova kantoi silti vaivansa. Kun matka ja kaikkinainen elämä päättyi 1798,  oli Casanova – kahdesti kotimaastaan Venetsiasta karkoitettu – taas kerran kaukana synnyinkaupungistaan. Hänen viimeiset vuotensa olivat kuluneet Böömissä, Duxin linnassa kreivi Waldsteinin kirjastonhoitajana, hänelle vieraitten kielten, ihmisten ja kulttuurien piirittämänä. Se oli kohtalon ironiaa, kuten sekin, että rakastajan maineen saanut mies menehtyi vanhuuden prostatavaivoihin. Hän jätti jälkeensä käsittämättömän suuren jäämistön kirjeenvaihtoa ja muita papereita, sekä neljä kustantajan pöydälle vasta vuonna 1821 päätynyttä käsikirjoitusta, joiden joukossa oli hänen laaja muistelmateoksensa. Ilman sitä me emme oikeastaan tietäisi hänestä enää juuri mitään.
      Histoire de ma vie muutti kaiken. Casanovaa ja myös 1700-luvun ihmisten elämää voi muistelmien avulla ymmärtää jokainen, joka sitä  haluaa. Tätä venetsialaista seikkailijaa ja libertiiniä on nykyään ilman muuta pidettävä yhtenä 1700-luvun kirjallisuuden merkittävimmistä edustajista. Mutta siihen asemaan pääseminen on ollut lievästi sanoen  sattumien summa. Casanovan tie eteenpäin oli jo hänen elinaikanaan alusta saakka pitkä ja kivinen; erinomaisen monella tavalla vaikea. Ja häneen liitetyt epiteetit ja suuren rakastajan maine ovat usein olleet ja yhä ovat miehen todellisia ansioita näkyvämmät. Kirjailijana hänet löydettiin oikeastaan vasta 1960-luvulla, mutta siitä alkoi uusi ja entiseen verrattuna jo hieman erilainen nousu. Ja hänen maineensa kirjailijana tulee kasvamaan; siihen ei tarvita erityisiä ennustajan lahjoja.
    Onneksi kirjat ovat olemassa. Onneksi hyvät kirjat jäävät. Ja onneksi lopulta vain niillä on merkitystä.
    Tähän teokseen sisältyy otteita Casanovan alkuperäisistä ja aidoista muistelmista, siitä Brockhaus-Plonin 1960-luvun editiosta Jacques Casanova de Seingalt: Histoire de ma vie, jonka Laffont sitten vuonna 1993 julkaisi erinomaisesti nootitettuna laitoksena. Nämä otteet olen itse kääntänyt, samoin kuin kaikkien lähdekirjojen sitaatit, jollei toisin mainita. Casanova siteeraa muistelmissaan kaiken aikaa mielirunoilijoitaan, klassikkoja, joita silloin pidettiin arvossa. Näidenkin otteiden suomennos tulee kontolleni; latinaa olen tosin joutunut tulkitsemaan ranskan ja englannin kautta. Marja Itkonen-Kaila on onnekseni tarkistanut yritykseni ja verrannut niitä alkuteksteihin, mistä olen hänelle todella kiitollinen.
    Monia asioita on työn edetessä pitänyt ratkaista, kuten kysymys Casanovan käyttämistä nimistä. Casanova kirjoitti pääasiassa ranskaksi, ja hän tuli siten ranskantaneeksi vieraskieliset, jopa italialaiset nimet. Kuten esimerkiksi toisen maalariveljensä nimen: Giovannista on muistelmiin kehitelty mutkattomasti Jean. Monille muunkielisille nimille hän keksi myös aivan omanlaisensa asun. Mutta sellainen oli ajan tapa. Vanhuudentuttavalleen Johann Opizille hän tuskastuneena kirjoitti: “Minua rasittaa se, että velvollisuuteni on salata oikeat nimet, koska minulla ei ole oikeutta tuoda julki toisten asioita.” Lähes jokainen hänen mainitsemansa henkilö saikin kantaakseen arvoituksen kaltaisen salanimen. Myös 1800-luvun toimittajat saattoivat ristiä joitain teoksen henkilöitä uudelleen. Ihmisten alkuperäiset ja oikeat nimet on selvimmissä tapauksissa palautettu, ja muuten ainakin mainittu. Mutta salanimiä on tekstiin edelleen jäänyt ja saanut jäädä. Mitään yhtenäistä tai loogista käytäntöä ei tähän ole kukaan elämäkertureista vielä tuntunut löytäneen. Kyse on valinnasta, josta – samoin kuin mahdollisista käännös- ja tulkintavirheistä – vastaan tietenkin itse.
       Olen teosta varten lukenut kaiken minkä käsiini sain; tärkeimpien teosten luettelo löytyy kirjan lopusta. Olen myös katsonut elokuvia ja sarjoja ja matkustanut pitkin poikin Eurooppaa Casanovaa tavoittamassa; käynyt ennen muuta Venetsiassa. Mutta myös Pariisissa ja Lontoossa, jotka ovat olleet merkittäviä kaupunkeja hänen elämässään – Pariisi minunkin. Viimeisimmät matkat ovat suuntautuneet niin Venäjälle kuin Tshekinmaan Duxiin (nykyisin Duchcov). Ja sieltä Saksan Dresdeniin. Kaikki nämä matkat ovat olleet Casanovaan verrattuna helppoja ja nautittavia; 1700-luvulla jokainen matkailija oli jo sankari sinänsä, menipä hevoskyydillään minne vain.
   Työssäni minua ovat sen kestäessä myös auttaneet monet ihmiset. Ja erityisen tärkeää oli tämä: serkkuni Leila Mäkelä-Coffin etsi Pariisista alkuperäisen ja oikean kolmiosaisen Bouquins-laitoksen Histoire de ma vietä ja lähetti sen minulle. Teon ja teoksen merkitystä työlleni en voi kyllin painottaa.
   Toinen samalla tavoin keskeinen henkilö on ollut Helmut Watzlawick. Päädyin tilaamaan hänen päätoimittamansa lehden L´Intermédiaire des casanovistes ja kysyin internetistä löytämäni sähköpostiosoitteen kautta huvikseni hänen käsitystään Böömin ilmanalasta, sillä olin juuri sattumalta lukenut Watzlawickin esseen Les tristesses de Dux: critique d´un mythe (Duxin ikävyys: myytin kritiikki). Hän vastasi tähän ja kaikkeen muuhunkin hyvin seikkaperäisesti ja niin rohkaistuin jatkamaan kyselyjäni. Watzlawickin kommentit ovat olleet erityisen hyödyllisiä, hän on oikonut käsityksiäni ja minun ja muiden tekemiä selviä virheitä uskomattoman kärsivällisesti.
   Eero Saarenheimo, Suomen ensimmäinen casanovisti, on hänkin ollut itse avuliaisuus ja suhtautunut muutenkin hankkeeseeni suurella myötämielisyydellä. Lääkintöneuvos, psykoanalyytikko Matti Tuovinen on keskustellut kanssani Casanovan monimuotoisesta persoonallisuudesta; hänen näkökulmansa ovat olleet valaisevia, kuten aina. Martti Anhavalta sain lisää Venäjä-tietoutta, Outi Valle oikoi Goldonia koskevan yksityiskohdan, Silja Hiidenheimo tulkitsi minulle faro-pelin saloja; kiitos heille avusta. Antti Tuuri luki koko käsikirjoituksen, samoin Tammessa Hannu Harju; kummankin huomautuksista ja huomioista oli suurta hyötyä.  – Ja ennen kaikkea minua ovat kaikin tavoin tukeneet tämän kirjan hankalimpienkin vaiheiden aikana kaksi läheisintä ihmistäni: Anna ja Ainu. Heitä tahdon kiittää aivan lopuksi, aivan kaikesta.
Sitarlassa 2. 4. 2007
Hannu Mäkelä
                                                  I
                    Lapsuus Venetsiassa, tuo onnen aika
1.
Giacomo Girolamo Casanova oli ihminen, johon miellyttiin tai vihastuttiin; kylmäksi hän harvoin jätti ketään. Näin uskon yhä käyvän.   Tähän oli ja on syynsä. Casanovaa, jos ketä, voi kutsua sekä ristiriitaiseksi että tästä ristiriidasta hyötyväksi ja sitä käyttäväksi luonteeksi.
    Tämä kaksitahoisuus heijastuu jo Casanovan suhteessa omaan syntyperäänsä. Siitä tulikin hänelle elämänikäisen pohdinnan kohde. Casanova syntyi Venetsiassa köyhään perheeseen, mutta alun vaikeuksista selvittyään ja jaloilleen kuin vahingossa päästyään hän uneksi, että hänen suonissaan virtasi lähes sinistä verta. Hän oli siitä lapsellisen ylpeä, mutta toisaalta samaan hengenvetoon oikeastaan vielä ylpeämpi siitä, että oli tuntemattomuudesta ja kurjuudesta omin käsin raivannut tiensä ylöspäin kohti kunnian, maineen ja vaurauden kukkuloita. Joille myös todellisuudessa hetkittäin (melkein) kohosi.
     Casanovalle on tyypillistä, että hän  kerskaili vuoron perään kummallakin, niin mahdollisella aateluudellaan kuin surkeilla lähtökohdillaan. Kun hän voitokkaassa kaksintaistelussa myöhemmin haavoitti hengenvaarallisesti puolalaista kenraalia, kreivi Branickia, hän ylpeili silläkin, että myös tämä teko kohotti hänet aatelismieheksi, vähintään  Branickin itsensä veroiseksi.
    Aatelisten joukkoon hän joka tavalla muutenkin tahtoi varmistella paikkaansa. Monta polkua hän  siihen lopputulokseen päästäkseen kehitti. Kun tahtoo, löytää perille? Casanova aloittaa muistelmansa kertomalla Casanovien sukutarinan. Giacomon virallinen isä oli nimeltään Gaetano Casanova. Sukujuuret johtavat aina Espanjaan ja hidalgoihin saakka. Muistelmien lukijan täytyy myös tästä heti ymmärtää, että tähänkin sukuun kuulunut Casanova oli samaten aatelinen. Giacomo Casanovan itsensä laatima esi-isien sukupuu vaikuttaa tarkalta, siinä vilahtelevat hyvät ammatit ja nimet, joita Casanova selvästi mielikseen luettelee.
      Casanova pääsee Gaetanon sukuhistoriassa aina 1400-luvulle. Sen alkupuolella vaikutti muuan “Don Jacobo Casanova”. Tämä oli kotoisin Aragonian maakunnan pääkaupungista Zaragozasta ja toimi silloisen kuninkaan, Don Alfonson, sihteerinä. Mies sotkeutui heti viettelyyn, luostarista kun oli löytynyt suloinen Donna Anna Palafox. Don Jacobo pakeni Roomaan, joutui vankilaan, kunnes paavi armahti hänet sekä vaimo Annan. Avioliitosta syntyneet lapset kuolivat ajan tavan mukaan varhain, paitsi yksi: Don Juan. Jolla tietenkään ei ole mitään tekemistä maineikkaamman, rakkauden alalla kyseenalaisesti ansioituneen fiktiokaimansa kanssa.
    Suku jatkui ja seikkailu myös. Don Juan joutui  kaksintaisteluun vuonna 1481 ja surmasi Napolin kuninkaan upseerin; hieman siis sotki asioitaan suvun traditioiden mukaisesti, voisi sanoa. Don Juan pakeni Comoon. Lopulta hän kuoli 1493 matkatessaan laivalla itsensä Kristoffer Kolumbuksen kanssa.
   Don Juanilta jäi poika, Marcantonio, josta kehkeytyi Martialiksen tapainen runoilija, säädyllisyyden rajoja koetteleva. Hän kirjoitti satiirin  Giulio de´ Medicistä ja joutui vuorostaan pakenemaan. Kun satiirin kohteesta tuli paavi, tämä armahti runoilijan, mutta lopulta Marcantonio kuoli piiritetyssä Roomassa ruttoon. Hänen vaimonsa taas synnytti pojan kolme kuukautta miehensä kuoleman jälkeen. Olot olivat surkeat, mutta tämä poika, Giacomo Casanova, jäi kuin jäikin henkiin ja kuoli vasta vanhana palveltuaan everstinä Ranskan armeijassa.
    Täyskaima saavutti siis kunniaa. Ei voi olla ajattelematta, että Casanova kirjoitti nämä muistelmiensa alkuakordit mielellään, omaa elämäänsä ajatellen. Ne saattavat olla osittain fantasiaa, vaikka Casanova väittää, että tiedot löytyvät hänen isänsä jälkeenjättämistä papereista. Tätä alkuun epäilin. Missä ja miten hän olisi tällaistakaan perintöään säilyttänyt, kun isän kuoltua äiti ja koti ja kaikki tavarat vähitellen katosivat ja poika lähetettiin tyhjätaskuna maailman tuuliin? Toisaalta Casanova oli joidenkin asioittensa kanssa sittenkin tarkka. Hän piti esimerkiksi omat muistiinpanonsa aina mukanaan ja tavaroitaan aina jossain Euroopan kolkassa säilössä, ja sai joka tapauksessa kuin ihmeen kaupalla säilytetyksi ja kuljetetuksi uskomattoman suuren määrän muitakin papereita ja kirjeenvaihtoa aina Duxin linnaan asti. Ehkä sukutarinalla sittenkin oli samanlainen aarteen arvo.
Isäksi nimetty, vuonna 1697 Parmassa syntynyt Gaetano Giuseppe Casanova, syntyi joka tapauksessa rutiköyhään perheeseen. Hän etsi vain tilaisuutta paeta lapsuudenkodistaan mihin tahansa, toiseen ja parempaan elämään. Sitten sellainen ilmaantui. Parmaan saapui teatteriseurue, jossa esiintyi uhkea näyttelijätär, La Fragoletta (Pikku mansikka). Tämä ihastui Gaetanoon ja vietteli nuoren pojan matkaansa. Poika lähti eikä enää koskaan palannut. Suhde loppui piankin. Fragoletalla oli uusien rakastajien tarve, eikä Gaetanoa tyydyttänyt asema, johon hän tuntui  luisuvan. Gaetanosta oli tulossa La Fragoletalle eräänlainen joka paikan jantunen: niin parittaja, huoltomies kuin varalla oleva rakastajakin. Sellaiseen Gaetano ei sentään suostunut. Ero seurasi ja Gaetano oli äkkiä maailmalla vain oman itsensä varassa.
    Rahaa saadakseen Gaetanon oli jatkettava työtään teatterissa. Hän ryhtyi nyt päätoimiseksi komeljanttariksi ja tanssijaksi, jollaista ammattia La Fragolettakin oli tavoillaan hänelle valmistellut. Teatteri oli 1700-luvulla lähes kiertoilmaus ja synonyymi bordellille, voisi todeta. Kaikki oli kaupan. Pääsääntöisesti kävi näin, että jokainen teatterilainen myi  itseään kelle tahansa maksavalle halukkaalle, miehet ja naiset; asiat hoituivat, kunhan vain hinnasta sovittiin. Teatterit kiersivät ja tämä teatteriseurue poikkesi myös Venetsiaan. Siellä Gaetano tapasi suutari Girolamo Farussin tyttären. Zanetta (Giovanna Maria) Farussi oli 16-vuotias. He alkoivat puhella, ihastuivat, rakastuivat ja päättivät yhdistää kohtalonsa. Heidät vihittiin vuonna 1724 ja ensimmäinen lapsi oli poika. Giacomo Girolamo syntyi huhtikuun toisena päivänä, päivän aprillipilasta myöhästyneenä. Vuosi oli 1725.
     Poika syntyi siis laillisen ajan päästä häistä, vaikka tuolloin sillä ei olisi ollut kovin suurta väliä. Lapsi oli 1700-luvulla useimmiten rakkauden väistämätön lisä vain; ehkäisymenetelmiä ei ollut tai ne olivat alkeellisia. Mutta Casanovan kohdalla saattoi olla toisin, hän tuntuu olleen rakkauden lapsi. Voi ollakin. Tosin toisen miehen rakkauden kuin Gaetanon;  näin Casanova myöhemmin itse ajatteli.
    Moni seikka tukee tätä Giacomon selvää toivetta, sillä tämä ´toinen mies´ ei Venetsiassa ollut kuka tahansa. Ja Casanova oli ilmeisesti tässä asiassa oikeassa. Mitä enemmän Casanovaa ja häntä koskevia tutkimuksia lukee, sitä varmemmalta näyttää, että Casanovan siittäjä oli ylhäisen venetsialaisen patriisisuvun jäsen Michele Grimani. Suku omisti San Samuelen teatterin, jossa Gaetano näytteli ja myös Zanetta, tosin myöhemmin. Tuolloin teatterinomistajilla oli henkilökuntaan ja noviiseihin ikään kuin ensi yön oikeus, mikä helposti johti sarjaan muitakin suhteita. Zanetta seurasi varmasti miehensä näyttelemistä jo ennen avioliittoa ja tutustui silloin teatterilaisiin kaikin tavoin.
     Nimi Grimani kertoo yhä kuuluisasta suvusta, hyvästä venetsialaisesta syntyperästä; moni Grimani onkin saanut liitetyksi nimensä kaupungin vaiheisiin.
    Michele Grimanin ei ehkä ole ollut kovinkaan vaikea valloittaa Zanettaa, tämä kun ei ollut kaino neito vaan nopeasti kypsynyt nainen, jonka miehet jo tuolloin heti huomasivat. Tytön suutari-isä ymmärsi heti sen maailman luonteen, johon hänen tyttärensä joutuisi, jos naisi Gaetanon. Miesparka kuoli häpeästä kolme viikkoa ennen häitä, näin sanotaan. Joka tapauksessa hän ei häitä joutunut seuraamaan. Hänen näkökulmastaan tytär oli teatterin maailmassa vajoamassa tai jo vajonnut niin alas kuin nuori nainen tuolloin saattoi. Eikä isä aivan väärässä ollutkaan.