Aleksandr Pushkin

Runoilijan kuolema

 

Loppuessee romaanista Pushkinin enkeli

 

 

 

1.

Aleksandr Sergejevitsh Pushkin syntyi 26. toukokuuta 1799 ja kuoli tammikuun 29. päivänä vuonna 1837 juliaanisen kalenterin mukaan, mutta tätä vanhaa ajanlaskua noudattaa Venäjälläkään enää vain ortodoksinen kirkko. Gregoriaanisen kalenterimme mukaiset synnyin- ja kuolinpäivät ovat kesäkuun kuudentena ja helmikuun kymmenentenä.

Pushkinin elinkaaren täsmällinen pituus ei nykymaailman käytännöstä miksikään muutu. Vuonna 2012 kuolemasta tuli kuluneeksi jo 175 vuotta. Kaksintaistelu paroni d’Anthèsin tai venäläisittäin siis Dantesin kanssa jäi joka tapauksessa Pushkinin viimeiseksi. Kun ajattelee kaksintaistelujen määrää, joka on laskettu pariksikymmeneksi, voi pitää ihmeenä, että Pushkin eli sentään lähes 38-vuotiaaksi. Todella toteutuneita taisteluita, niin että aseita olisi myös tosissaan käytetty, lienee kuitenkin ollut alle kymmenen. Hän selvisi niistäkin yhtä kaikki vammoitta ja hengissä.

Pushkinin äkillinen ryntääminen, viisi juoksuaskelta rajamerkille, tuli d’Anthèsille yllätyksenä ja sai tämän hätäiselle laukaukselle toisen osoitteen kuin ilmeisesti oli ollut tarkoitus: jalkojen sijasta kuula osui vatsaan. Pushkin kaatui lumeen. Hän sanoi: ”Je suis blessé  – Olen haavoittunut” ja menetti sitten hetkeksi tajuntansa.

Hänen sekundanttinsa, insinööri-everstiluutnantti Konstantin Karlovitsh Danzasin kertomus kaksintaistelun kulusta ja matkasta kotiin on kattava. Toisaalta sen on 25 vuotta myöhemmin kirjoittanut ja sitten julkaissut A. Ammosov, joten kyseessä on Danzasin suullisen kertomuksen tulkinta. Myös d’Archiacin kuvaus tapahtumien kulusta taistelupaikalla on dokumentoitu – tehtiinhän kaksintaistelusta täysi tutkimus ja asiaa puitiin sotaoikeudessa. Lakia oli rikottu ja asiaan oli sekaantunut ulkomaalaisia. Se teki kaiken vaikeammaksi, jos kohta myös päätökset selvemmiksi ja helpommiksikin sitten.

Danzasin mukaan Pushkin kaatui osuman jälkeen aivan rajamerkin päälle ja makasi hetken liikkumattomana. Molemmat sekundantit ryntäsivät Pushkinin luo. Tämä tuli kuitenkin tajuihinsa ja sanoi ranskaksi: ”Attandez, je me sens assez de force pour tirer mon coup. – Odottakaa, tunnen olevani niin voimissani, että voin ampua oman laukaukseni.”

Pushkinin kädessä ollut pistooli oli pudonnut lumeen ja piippu oli lumen tukkima. Sillä ei voinut enää ampua. Danzas antoi hänelle toisen pistoolin. D’Archiac esteli, hänestä se ei kuulunut sääntöihin, mutta d’Anthès nyökkäsi sen merkiksi että tämä sopi ja palasi takaisin omalle puolelleen, siihen kohtaan josta oli ampunut, ja laittoi käden rinnalleen, sydämen kohdalle. Myyttiset tarinat vihjaavat, että siellä oli myös piilossa metallinen esine sydäntä suojaamassa, ehkä peräti salainen panssari.

Näin kaksintaistelu jatkui sääntöjen mukaan. Pushkin otti pistoolin oikeaan käteensä, tähtäsi vakaasti ja laukaisi. Nyt d’Anthès puolestaan kaatui. Pushkin huusi: ”Bravo!”

Sääntöjen mukaan taistelua olisi voitu edelleen jatkaa, mutta Pushkin haava osoittautui niin pahaksi, ettei se ollut enää mahdollista. D’Anthès taas oli vain lievästi haavoittunut. Yhden selityksen mukaan Pushkinin laukaus osui metalliseen nappiin. Luodin voima heikkeni ratkaisevasti ja sen suunta muuttui.

Kun Pushkin laukauksensa jälkeen kysyi d’Archiacilta: ”Est-il tué? – Tapoinko hänet?” ja kuuli, että vastustajalla ei ollut mitään hätää, vain lievä osuma käteen ja kylkeen, Pushkin mutisi:

”Ihmeellistä, luulin, että minulle olisi suotu ilo tappaa hänet, mutta näyttää että ei.” Ja sitten vähän ajan päästä hän lisäsi: ”Lopulta se on yhdentekevää; jos toivumme, se tarkoittaa vain, että tämä on alettava taas alusta.”

 

 

 

Pushkin ei kyennyt enää itse liikkumaan, hänet oli kannettava hevosten luo kuskienkin auttaessa ja asetettava rekeen. Se saatiin tielle. Siellä odotti vanhemman paroni Gekkerenin ottopojalleen lähettämä iso reki. Sen d’Anthès voittajan suopeudella luovutti nyt Danzasin ja Pushkinin käyttöön; olihan Pushkinilla suurempi kiire hoitoon.

Pushkin oli jo siinä tilassa, ettei tajunnut kenen kyydillä häntä alettiin kuljettaa kotiin. Ja hyvä niin. Muuten hän olisi varmastikin kieltäytynyt kunniasta. Monen hevosen vetämänä matka joutui nopeammin ja Pushkin makasi shokissa; ei tuntenut kipua, ainakaan näyttänyt sitä. Pushkin oli hilpeällä tuulella yhä, niin kuin oli ollut koko päivän hänet ohimennen nähneiden mielestä. Pushkin kertoi Danzasille kaikenlaisia anekdootteja elämänsä varrelta, pohti kuulemiaan kaksintaisteluja, etenkin sitä, missä Shtsherbatshov taisteli Dorohovin kanssa ja sai kuulan vatsaansa kuten Pushkinkin – ja kuoli. Pushkin mietti: ”Pelkään, että haavani on samanlainen kuin Shtsherbatshovilla.” Myös Zubovin kanssa käymäänsä kamppailua Pushkin muisteli.

Moikan rantakadulle saavuttiin kello kuuden maissa. Pushkin pyysi, että Danzas menisi edeltä, ja jos vaimo olisi kotona, tälle olisi sanottava, ettei haava ollut vaarallinen. Palvelijat ryntäsivät nyt paikalle, etunenässä ”kamerdiner” –  kamaripalvelija Nikita Kozlov. Tämä Boldinon djadjaksi kutsuttu oli ikänsä kaiken tuntenut Pushkinin, hoitanut tätä jo lapsesta juuri Boldinossa, isän maatilalla. Nikita otti taas auttaakseen Pushkinia, ja kun häntä tuotiin sisälle, Pushkin kysyi palvelijaltaan: ”Onko sinusta surullista kantaa minua?”

 

 

 

3.

Pushkin saatiin työhuoneeseen ja asetettiin divaanille. Hän pyysi itselleen puhtaat alusvaatteet ja ne vaihdettiin hänen ylleen. Sitten vasta lähetettiin hakemaan lääkäriä.

Tästä alkaen tilannetta ovat kuvanneet monet läsnäolleet. Pushkinin viettämän päivän kulusta ennen kaksintaistelua on myös olemassa useita versioita, mutta koska aitoja todistajia on ollut vähän, lähinnä vain palveluskuntaa ja eversti Konstantin Danzas ja sitten kaksintaistelussa varakreivi d’Archiac, tapahtumien tarkkaa kulkua on ollut mahdoton täysin todentaa. Monien aikalaisten kertomukset ovat itse asiassa esimerkkejä siitä, miten nopeasti erilaiset huhut muodostuvat todeksi ja jäävät elämään aikojen taa.

Miten esimerkiksi Pushkin löysi sekundanttinsa? On osoitettu sattumaa avuksi, nimetty erilaisia katuja ja siltoja, kuten Panteleimonin ketjusilta, jolla Danzas ja Pushkin ovat vahingossa kohdanneet. Näin Danzaskin (tai A. Ammosov) kertomuksessaan myöhemmin esittää, tosin ei siltaa vaan kadun mainiten. Uskottavampi vaihtoehto on, että Pushkin haetutti Danzasin sen sijaan että olisi harhaillut kadulla ja temmannut tämän sieltä mukaansa. Pushkin oli paitsi impulsiivinen, myös hyvinkin suunnitelmallinen mies tarvittaessa – Sovremennik-lehden kustantaja, päätoimittaja ja toimittaja; aito aikalainen. Harhailu pitkin poikin Pietaria ei tunnu ajallisesti kovinkaan mahdolliselta; aamupäivän Pushkin teki työtä kotonaan, mistä on palveluskunnan ja Pushkinin viestin todistus. Hänen kuultiin hyräilevän. Sitä pidettiin hyvän tuulen merkkinä.

Pistoolit olivat niin ikään luultavimmin jo talossa. Danzasin muistaman mukaan hän tosin itse lähti varta vasten niitä hakemaan Kurakinin asekaupasta Pushkinin tavattuaan.

Kaikenlaisia kysymyksiä voi kuitenkin yhä esittää. Miksi pistoolit olisivat olleet asekaupassa, jos Pushkin kerran oli jo valinnut ja maksanut ne, minkä tarkka englantilainen elämäkerturi T. J. Binyonkin toteaa? Danzas on joka tapauksessa tullut Pushkinin Moika-joen varrella sijaitsevaan kotiin ja siellä nämä kaksi istuivat aikansa tapahtumaa pohtien. Danzasin mukaan seuraava tapaaminen Pushkinin kanssa sovittiin sitten suoraan Wolf et Béranger´n (venäjäksi Volf i Beranzhe) konditoria-kahvilaan.

Näin Danzas siis muistaa ja A. Ammosov kirjoittaa. Varmaa on ainakin se, että Danzas joka tapauksessa toimi kaksintaistelussa Pushkinin sekundanttina ja kävi Ranskan lähetystössä sopimassa kaksintaistelun ehdoista d’Archiacin kanssa. Eri versioita ja päätelmiä päivän kulusta ja tapahtumien järjestyksestä on esitetty ja esitetään varmaan ikuisuuteen saakka. Zhukovskin heti kuoleman jälkeen tekemissä muistiinpanoissa viitataan selvästi siihen, että Pushkin haetutti Danzasin. Ariadna Tyrkova-Viljams taas kirjoittaa elämäkerrassaan (1939), ettei Pushkin olisi jaksanut kotona odottaa Danzasia, vaan lähti luonteensa mukaisesti suoraan toimintaan löytääkseen sekundantin kadulta. Samat lähteet, sama runoilija Pushkin, eri tulkinnat. Itse olen pyrkinyt käyttämään aika- ja tapahtumajanaa, joka on eniten tuntunut sen miehen toiminnalta, johon myös minä olen vähitellen vuosien myötä tutustunut.

 

 

 

 

 

4.

Pushkinin haavoittumisen jälkeisistä hetkistä sen sijaan on olemassa paljon ja lähes samansuuntaista faktaa, koska myös kaikki lääkärit kirjoittivat tapahtumasta. Heitä riitti. Lausunnot ovat säilyneet, jotkut lausevariaatiot löytää ihmisten muistamina vain eri kohdista tapahtunutta. Pushkinin kuolemasta on myös kahden ystävän henkilökohtainen selostus; edelleen Danzasin, mutta nyt myös varsinkin Zhukovskin. Runoilija Vasili Andrejevitsh Zhukovskista (1783–1852) tuli sekä Pushkinin viimeisten hetkien kuvaaja että myös henkilö, jota alettiin pitää auktoriteettina vähän kaikessa Pushkinia koskevassa. Pushkinin tuella tämä oppilaansa voittama opettaja on saanut omaansakin pysyvämmän paikan Venäjän kirjallisuuden historiassa.

Danzas lähti kertomansa mukaan heti saman tien etsimään lääkäriä. Ensin hän kävi Arendtin, sitten Salomonin luona, mutta kumpikaan ei ollut kotona. Danzas jätti tiedon tapahtuneesta ja kiiruhti tohtori Personin luo, mutta myös tämä hoiti tehtäviään muualla. Personin vaimo neuvoi Danzasin Vospitatelnyi domiin, Ivan Betskoin 1770 perustamaan löytölastenhuoneeseen – eräänlaiseen orpokotiin, joka toimi myös sairaalana. Sieltä ainakin löytyisi lääkäri. Tohtori Scholtz tavoitettiin, mutta tämä sanoi, ettei hänestä synnytyslääkärinä olisi juurikaan apua; laitoksen yhteydessä toimi silloin myös kätilöopisto. Scholtz lupasi silti tulla ja toimittaa Pushkinin luo toisen, osaavamman lääkärin.

Kun Danzas palasi, hän löysi Pushkinin divaanilta, jonka vierellä oli myös vaimo Natalia Nikolajevna Pushkina, omaa sukuaan Gontsharova. Tälle Pushkin juuri vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää. Vaimo oli miehensä nähtyään ensin pyörtynyt. Pushkin toisteli Natalialle: ”Älä sure, tämä ei ole sinun vikasi.”

Armo ja anteeksianto, jota Pushkin runoilija Pjotr Pletnjovissa (1792– 1885) loppuaikoinaan ihaili, oli näin todella siirtymässä myös Pushkinin omaksi ominaisuudeksi.

Lääkärit saapuivat; Scholtz oli saanut mukaansa tohtori Zadlerin. Tämä tutki haavan (hän oli kohtalon oikusta sattumalta juuri paikannut myös d’Anthèsin lievät vammat) ja laittoi siihen puristussiteen; vaimo oli jo poistunut. Danzas tiedusteli, miten paha haava oli, ja Zadler vastasi ensin, että oli vielä aivan liian aikaista sanoa.

Nyt paikalle ehätti myös tohtori Arendt, tsaarin hovilääkäri, joka samoin tutki haavan. Pushkin itse kysyi nyt tilanteestaan. Hän toivoi, että Arendt vastaisi rehellisesti, koska mikään vastaus ei pelästyttäisi häntä. Oli välttämätöntä tietää, kuinka vakavasta vammasta oli kyse, jotta hän ehtisi hoitaa tarpeelliset järjestelyt: ”Il faut que j’arrange ma maison.” Kuoleman koittaessa on paperit ja asiat saatettava järjestykseen; ”tehtävä talonsa”.

”Jos niin on”, Arendt vastasi, ”minun on pakko sanoa, että haava on todella vaarallinen eikä siitä toipuminen tunnu juurikaan todennäköiseltä.”

Danzasin mukaan ”Pushkin kiitti Arendtia tämän rehellisyydestä ja pyysi vain, ettei asiasta kerrottaisi vaimolle.”

Zhukovski puolestaan kirjoitti myöhemmin Pushkinin isälle kirjeen, jossa hänen poikansa viimeiset vaiheet kuvataan kohta kohdalta. Sen mukaan vastaavanlaisia rehellisiä ennusteita Pushkinille antoi jo tohtori Scholtz ennen Arendtin saapumista paikalle.

Perhelääkärinsä Spasskin kanssa puhuttuaan Pushkin ymmärsi myös, ettei hänen hyväkseen voitu tehdä paljoakaan. Vilpittömän vastauksen hän kuuli siis myös tältä. Pushkin sanoi nyt, että vaimolle on sittenkin kerrottava totuus, väärien toiveitten herättäminen ei olisi oikein. Spasski kysyi, pitäisikö lähettää hakemaan pappia, ja Pushkin vastasi myöntävästi. Hovitallien kirkon pappi isä Pjotr saapui, Pushkin tunnusti syntinsä ja nautti viimeisen ehtoollisen.

Lähtiessään Arendt sanoi Pushkinille että hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikesta tapahtuneesta hallitsijalle. Pushkin ei vastustellut, mitenkä olisi voinutkaan; pyysi vain, ettei sekundantteja rangaistaisi. Danzas saattoi Arendtin eteiseen ja täällä Arendt sanoi myös Danzasille: ”Hankala tapaus, hän menehtyy.”

 

 

5.

Sana Pushkinin haavoittumisesta levisi Pietarissa nopeasti, pian hänen luokseen saapui suuri joukko huolestuneita lähimpiä ystäviä: ruhtinas Vjazemski, jo mainittu Zhukovski, kreivi Vjelgorski, ruhtinas Meshtsherski,  P. A. Valujev, A. I. Turgenev. Ainakin he pysyvät loppuajan Pushkinin lähellä. Pushkin kirjoitti Nikolai I:lle viestin, josta löytyy kuuluisa lause: ”…odotan tsaarin sanaa, jotta voin kuolla rauhassa…” Hän pyysi, ettei Danzasia rangaistaisi. Arendt sai viestin hoitaakseen ja palatessaan hallitsijan luota toi Pushkinille puolestaan Nikolai I:n lähettämän lapun, jonka tämä oli omakätisesti kirjoittanut teatterissa istuessaan:

”Rakastettava ystävä Aleksandr Sergejevitsh, jos meidän ei ole suotu enää tavata tässä maailmassa, ottakaa vastaan viimeinen neuvoni: yrittäkää kuolla kristittynä. Vaimon ja lasten takia älkää murehtiko, minä tulen pitämään heistä huolen.”

Arendt kertoi, että hallitsija oli pyytänyt selvittämään, paljonko Pushkinilla oli velkoja – ne hoidettaisiin myös – otti viestin taas haltuunsa ja palautti sen hallitsijalle. Viestin sisällöstä on siis vain läsnäolleiden muistikuva. Pushkin pyysi nyt paikalle vielä hetkiseksi vaimonsa ja toivoi, että tämä tästedes pysyttelisi omassa huoneessaan. Jos jotain tapahtuisi, hän kutsuisi kyllä Natalia Nikolajevnan luokseen.

Päivän kuluessa paikalle saapui lisääkin lääkäreitä: sekä Salomon että Bujavlski. Pushkinin perhelääkäri Spasski pysytteli niinikään paikalla, mutta Pushkin ei kiinnostavaa kyllä luottanut tähän. Läheisen hovitallin husaarien lääkärikin kutsuttiin hätiin, mutta hänen nimeään Danzas ei enää muistanut Ammosoville puhuessaan.

Lääkäreistä ei siis todellakaan ollut pulaa. Pushkin kutsui nyt Danzasia divaanin ääreen ja yhdessä he laativat vielä listan niistä Pushkinin veloista, joista ei ollut tehty vekseliä tai annettu muuta todistusta. Ja sitten Pushkin lahjoitti Danzasille yhden monista sormuksistaan. Hän pyysi myös tätä huolehtimaan, ettei kukaan kostaisi hänen puolestaan, ja sanoi kuin tsaarin toiveen toteuttaakseen, että kuolee kristittynä.

 

 

 

6.

Illalla kivut yltyivät niin pahoiksi, että Pushkin määräsi palvelijan tuomaan työpöydältä tietyn laatikon. Siinä olivat pistoolit. Kun pyyntö oli täytetty, palvelija tuli tunnontuskiin ja kertoi asiasta Danzasille. Tämä kiirehti divaanin viereen ja löysi aseet, joita Pushkin piilotteli peiton alla. Pushkin tunnusti, että oli aikonut ampua itsensä; kivut olivat niin kovat.

Pari kysymystä ja varausta voisi tähänkin episodiin liittää. Ajatus ei ensinnäkään ole ortodoksisen uskon mukainen. Tuonaikainen itsemurhaaja ei saanut paikkaa kirkkomaalta eikä hänen uskottu muutenkaan päätyvän taivaaseen. Ja Pushkin oli jo tavannut papin, ripittäytynyt ja nauttinut viimeisen ehtoollisen, tunnustanut syntinsä ja uskonsa.

Pistoolit taas olivat kaiketi samoja kaksintaistelupistooleita, koska toisia pistooleita ei ole missään mainittu. Toisella oli ammuttu, toisen ruuti oli lumesta kastunut. Ja edelleen: vaikka työhuoneesta olisi löytynyt muitakin aseita, missä välissä nekään olisi voitu ladata? Pushkin itse ei mitä ilmeisimmin olisi sellaiseen operaatioon pystynyt. Vuoteen ympärillä valvoi kaiken lisäksi ystäväjoukko. Miten tällainen olisi saattanut jäädä heiltä huomaamatta? Tulee kysyneeksi, miten luotettava kertoja Danzas (tai A. Ammosov) loppujen lopuksi oikein on.

Yöllä tuskat vain kasvoivat ja Pushkinin valitukset kuultiin, vaikka hän yritti hammasta purren olla vaiti: lapset kun nukkuivat kirjojen peittämän oviseinän takana. Pietarin sen ajan parhaat lääkärit olivat paikalla, oopium tunnettiin, morfiini oli ehditty keksiä, mutta dokumenteista selviää vain, että kun oopiumia annettiin, niin hyvin vähäisiä määriä. Oliko kivunlievitys jo tuolloin jonkinasteinen tabu, vai pelättiinkö, että liian suuri annos veisi potilaan heti hautaan? Elohopeakloridia eli kalomelia annettiin oopiumtippojen lisäksi, mutta vailla sen suurempaa vaikutusta.

Aamulla tammikuun 28. päivänä Pushkinin kivut olivat kuitenkin lievempiä ja hän pyysi paikalle vaimon ja lapset hyvästelläkseen heidät. Uniset lapset eivät sitä ymmärtäneet – olihan vanhin heistä viiden ja nuorin vasta alle vuoden vanha. Käly Aleksandrakin pääsi nyt hetkeksi Pushkinin luo lasten mukana.

Ihmisiä alkoi saapua paikalle suurin joukoin. Sana kulki nopeasti suurkaupungissa suusta suuhun -menetelmällä. Huhu oli tuolloin tuulta nopeampi, pihalle pakkautui ihmisiä, jotka halusivat kuulla uutisia Pushkinin voinnista. Tsaari Nikolai I lähetti Arendtin muutaman kerran päivässä paikalle potilaan tilaa tiedustelemaan. Eteisrapuilla joku vanhus puhkesi puhumaan hämmästystään:

”Herra Jumala. Muistan kuinka kenttämarsalkka kuoli, mutta tällaista väentungosta ei silloin ollut.”

 

 

 

7.

Pushkinilla ei ollut voimia ottaa vastaan moniakaan halukkaista, jopa jotkut lyseotoverit saivat jäädä ilman hyvästejä, samoin entiset rakastetut. Kun Katerina Andrejevna Karamzina, tunnetun historioitsijan ja Pushkinin edesmenneen ystävän leski saapui, Pushkin kuitenkin tahtoi tavata hänet. He puhuivat hetken kahden kesken ja Pushkin pyysi Katerina Andrejevnaa siunaamaan hänet. Tämä poistui huoneesta kyynelsilmin.

Paikalle kiirehti myös Vladimir Ivanovitsh Dal, lääkäri, jonka Pushkin oli tavannut nuoruudessaan Kaukasiassa; Dalista tuli myöhemmin myös Venäjän kuuluisin leksikografi, hänen venäjänkielen sanakirjansa, yhden miehen työ Tolkovyi slovar zhivogo velikorusskogo jazyka (1863–66) on saavutus yhä vain. He olivat olleet muodollisessa ystävyyssuhteessa, mutta alkoivat nyt Pushkinin aloitteesta kuin luonnostaan heti sinutella toisiaan. Pushkin tunsi voivansa paremmin ja piristyi Dalin läsnäolosta selvästi, vitsailikin. Niinpä monista alkoi vaikuttaa siltä, että käänne parempaan oli tapahtumassa. Ehkä lääkärit olivat sittenkin erehtyneet.

Nämä alkoivat myös olla ikään kuin toiveikkaampia yleisen ilmapiirin kannattelemina. Tuotiin 25 kappaletta iilimatoja. Pushkin itse asetteli niitä iholleen, ja kun ne imivät hänen vertaan, hän sanoi: ”Onpas hyvä, onpa mainiota.”

Mutta kului vain muutama minuutti, kun Pushkin jo totesi: ”Miten sääli, ettei paikalla ole Pushtshinia eikä Malinovskia, minun olisi helpompi kuolla.”

 

 

 

Koko päivän Pushkin lepäsi divaanillaan tyynenä ja rauhallisena, pyysi vaimoaan käymään, mutta ei jaksanut puhua tälle paljoakaan, sanoi vain, että olo heikkenee. Ja seuraavasta yöstä tulikin paha, kivut yltyivät ja mieliala synkkeni. Tavan takaa hän pyysi juotavaa, mutta kykeni juomaan vain muutamia kulauksia. Danzas ja Dal pysyivät hänen vierellään kaiken aikaa. Dalille Pushkin valitti kipuaan ja heikkouttaan ja kysyi: ”Loppuuko tämä jo kohta?”

Daliin tämä teki vaikutuksen ja myös tämän perheeseen. Dalin kuoleman jälkeen perhe antoi ilmeisesti testamentin määräyksen mukaan maalauttaa ikonin, joka kuvasi Kosmasta ja Damianosta, 300-luvulla  eläneitä pyhimyksiä, joille ikuistettiin Pushkinin ja Dalin kasvonpiirteet. Samannimisiä pyhimysveljeksiä löytyy kokonaista kolme paria. Tämän ortodoksi-ikonin veljekset olivat Vähässä-Aasiassa toimineita lääkäreitä, he hoitivat potilaita ilmaiseksi ja nykyään heidän sanotaan suojelevan lapsia.

Ikonia säilytettiin Naum Sindalovskin mukaan ensin Nizhni Novgorodissa sijaitsevassa silloisessa Kosmaksen ja Damianoksen kirkossa. Sieltä se kulkeutui Pietariin, uskontojen historian museoon. Mainitun museon lasivitriinistä ikoni edelleen löytyy. Pushkinin ja Dalin tunnistaa siitä helposti. Saman ikonin eri muunnelmia näkee myös internetissä, kummallakin hahmolla on niissä jopa pyhimyskehä, jota museon ikonissa taas ei, vaikka Sindalovski niin mainitsee. Toisintoja ikonista siis riittää? Pushkin on yksinkin päätynyt muutaman ikonin pyhimyskuvaksi.

Sindalovskin maininta siitä, että Dal ja Pushkin olisivat olleet erittäin läheisiä ystäviä, tuntuu hieman liioitellulta. Kaukasiassa oli kohdattu ja sitten L. A. Tshereiskin mukaan miehet tapasivat 1833 Orenburgissa ja matkustivat silloin hetken yhdessä. Viestejä vaihdettiin, mutta vasta kuolinvuoteella näyttää syntyneen intiimimpi yhteys sinutteluineen. Jopa niin, että Pushkin lahjoitti Dalille kantasormuksen, jossa oli smaragdi. Myös kaksintaistelussa vereen tahriintunut pitkätakki eli sortuuki päätyi Dalin haltuun.

Sormus oli Pushkinin talismaani, jota tämä piti kirjoittaessaan. Toisen vastaavan talismaanisormuksen sai Zhukovski Pushkinin kuoltua. Tämä Jelizaveta Vorontsovan runoilijalle lahjoittama sormus kuitenkin varastettiin 1917, siitä on jäljellä pelkkä sinettiin painettu kuvio. – Kun Dal ensin kieltäytyi lahjasta, jonka Pushkin tahtoi antaa muistoksi, Pushkin sanoi: ”Ota, ystävä, minä en enää kirjoita.” Lopulta Dal suostui pitämään sormuksen, kun myös leski sitä myöhemmin toivoi. Kirjeessään runoilija Vladimir Odojevskille Dal sanoi, että sormuksesta tulee hänelle sellainen tunne, että hänen on saatava aikaan jotain kelvollista. – Dalin myöhemmin julkaisema sanakirja on enemmän kuin sellainen.

Koitti aamu, tammikuun 29. päivä. Pushkin oli nukkunut vain lyhyitä tuokioita, maannut lähinnä kivuliaassa horroksessa. Vaimo saapui ja lähti; Pushkin pyysi paikalle Zhukovskin. He puhuivat keskenään ja Pushkin painotti taas, että vaimo on syytön kaikkeen tähän, häntä täytyy maailman silmissä puolustaa, samaa hän oli jälleen kerran vakuuttanut myös Natalia Nikolajevnalle itselleen. Sitten tuli Danzasin vuoro. Pushkin pyysi hänet varta vasten luokseen, mutta kun Danzas saapui, Pushkin unohti asiansa ja halusi vain tietää, keitä tuttuja eteisessä ja pihalla oli.

Lääkärit tutkivat taas Pushkinin ja Arendt sanoi, ettei toivoa ollut, potilas pysyisi hengissä enää parisen tuntia.

Pihalle oli kerääntynyt ihmisiä aina vain lisää, ja tungos oli nyt niin valtaisa, että Danzas komensi paikalle sotaväkeä pitämään järjestystä yllä. Paitsi ystäviä ja Pushkinin runouden ihailijoita, pihalle saapui uteliaita töllistelijöitä, aivan kuten nykyäänkin, kun sattuu jokin suurempi onnettomuus.

 

 

9.

Pushkinin voinnin heiketessäkin lähipiiri pysyi hänen ympärillään. Kaikki tajusivat kuoleman lähestyvän. Aivan viime hetkillä Pushkinin teki mieli syödä lakkoja. Niitä lähetettiin noutamaan ja Pushkin pyysi, että hänen vaimonsa tulisi ja antaisi niitä hänelle. Pushkin söi hillottuja lakkoja suurella mielihyvällä yhden kerrallaan ja jokaisen suupalan jälkeen sanoi: ”Voi, olipa hyvää.”

Sitten Pushkin ei lakkoja enää halunnut. Natalia Nikolajevna lähti työhuoneesta ja poistuessaan sanoi voitonriemuisesti: ”Näettekö, kyllä hän jää eloon.” Vaimo ei siis ymmärtänyt sitä, minkä kaikki muut olivat jo aikaa tajunneet. Heti Natalian poistuttua alkoi kuolinkamppailu. Pushkin oli loppuun saakka järjissään ja tajuissaan. Hän tuijotti kirjojaan ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä: ”Hyvästi hyvästi.” Näin Danzasin mukaan. Tohtori Scholtz taas on kirjannut vastaavan lauseen kuuluvaksi: ”Hyvästi, ystävät.” Sen Pushkin oli sanonut kirjoilleen silloin kun hänet oli kannettu työhuoneen divaanille.

Pushkin kuoli, lääkärit totesivat sen. Natalia Nikolajevna tuli taas huoneeseen, heittäytyi kiharat sekaisin Pushkinin ruumiin päälle ja huudahti: ”Pushkin, Pushkin, oletko elossa?” Hän kieltäytyi uskomasta, että Pushkin oli kuollut.

Tästäkin kohtauksesta on eri versioita. Yhdessä niistä Natalia puhutteli miestään mitä hellimmin sanoin, anoi anteeksiantoa ja ravisti ruumista saadakseen vastauksen. Toisen mukaan Natalia taas pyysi anteeksi Danzasilta samaan tyyliin. Miten vain. Lesken käytöstä on luonnehdittu lähinnä hysteeriseksi. Tämä toi silti monen mielestä liikuttavan lisän draamaan. Ainakin Danzasiin se teki syvän vaikutuksen. Nataliasta vaikuttui myös pappi, jolle tämä myöhemmin ripittäytyi. Papin mielestä Natalia oli puhdas ja viaton, kuin enkeli.

Enkeliksi myös Pushkin kutsui vaimoaan monissa kirjeissä. Rakastunut näkee usein senkin, mitä ehkä ei ole.

 

Myöhemmin suhtautuminen rouva Pushkinaan ja tämän viattomuuteen muuttui. Venäjän 1900-luvun alun kuuluisimmat ja lahjakkaimmat naisrunoilijat Ahmatova ja Tsvetajeva eivät löytäneet Natalian käytöksestä ja ajatuksista erityisen hyvää sanottavaa. Tämä oli joko syypää Pushkinin tuhoon tai ainakin mahdollisimman sopimaton elinkumppani runoilijalle. Pushkinin naisia ikänsä tutkinut E. F. Atatshkin

kirjoittaa myös samansuuntaisesti, joskin sordiinolla.

Itse olen yrittänyt muodostaa omaa käsitystäni vailla ennakkoluuloja, mutta mitä enemmän olen lukenut, sitä helpompi on ikävä kyllä kallistua heidän kannalleen. Liian nuori, kokematon eikä kovin älykäs tytönhupakko, joka lankesi kauneutensa ja sen ylistysten narsistiseen ansaan eikä lainkaan käsittänyt mitä teki. Pelkkää kauneutta en myöskään osaa palvoa, vaikka asiaa pitäisi ehkä tarkastella aikakauden näkökulmasta. Nuoruudenkuvassa Natalia Nikolajevna näyttää vielä lempeältä, mutta kahden myöhemmän muotokuvan ja Pushkinin piirrosten perusteella minun on ollut vaikea ymmärtää jopa sitä, miksi juuri häntä on pidetty suurenmoisena kaunottarena.

 

 

 

10.

Kaikki lääkärit kirjoittivat oman selontekonsa. Kiinnostavin niistä on Dalin; hänhän oli myös kirjailija ja osasi kirjoittaa. Dalin kuvaus on Danzasin kertomusta seikkaperäisempi. Dal toteaa, että kello kahdelta 29. tammikuuta 1837 Pushkinin pulssi alkoi heiketä. Juuri silloin hän pyysi lakkoja: ”Kutsukaa vaimoni paikalle, ruokkikoon hän minua.” Kun Natalia Nikolajevna syötti miestään kuin pikkulasta ja tämä nieli muutamia lusikallisia, Pushkin samalla silitti vaimonsa päätä ja sanoi: ”No no, ei hätää mitään, kaikki hyvin, Jumalan kiitos.”

Dal sanoi lähimmille ystäville vaimon poistuttua: ”Nyt kuolema tulee.”

Pushkin tarttui Dalin käteen ja alkoi hourailla: ”No niin, auta minua nousemaan, mennään ylemmäs, ylemmäs – nyt mennään.” Sitten Pushkin sanoi: ”Minusta tuntui kuin me olisimme maanneet kirjahyllyn yläpuolella, korkealla, ja päätäni alkoi pyörryttää.” Ja taas vähän myöhemmin Pushkin etsi Dalin kättä ja pyysi: ”No, ole niin kiltti, lähdetään yhdessä.”

Ystävät lausuivat hänelle jäähyväisensä. Pushkinia käännettiin uuteen asentoon, jotta tuskat helpottuisivat, hän sulki silmänsä ja sanoi: ”Loppui elämä.” Dal ei kuullut tarkasti ja kysyi, mikä loppui. ”Elämä loppui”, Pushkin toisti. Ja sai sitten sanotuksi vielä viimeiset, tilaansa tarkasti kuvailevat sanat: ”Vaikea hengittää, painaa.”

Kello oli silloin 14.45. Sama kello on yhä Pushkinin viimeistä piirtoa myöten entisöidyssä kotimuseossa, joka on koko huoneiston remontin jälkeen taas avattu yleisölle kesällä 2012. Talo on siis edelleen pystyssä ja löytyy Pietarista Moikan rantakadun varrelta numerosta 12. Kellon viisarit on kabinetissa pysäytetty osoittamaan täsmällistä kuolinhetkeä. Museossa käy jatkuvasti väkeä tasaisena virtana ja jollain lailla Pushkin tuntuu olevan läsnä työhuoneessaan. Wolf et Béranger´n kahvilassa Nevskin varrella taas istuu täysikokoinen Pushkin-nukke Danzasia yhä odottamassa lähes täysi viinilasillinen sivullaan, joskin Pushkin joi vain limonadia. Eteisen täytetty karhu täydentää hieman absurdia vaikutelmaa, mutta paikan ruuassa ei silti ole mitään vikaa. Laskun maksun jälkeen lahjaksi annettiin Natalia Nikolajevnan puinen miniatyyripatsas. Pushkinin vastaava oli kuulemma päässyt loppumaan.

 

 

Zhukovskiin Pushkinin ilme kuolinhetkellä teki valtavan vaikutuksen; siitä heijastui autuutta ja hämmästystä ja kasvoilla oli kysymys, jota Pushkin ei enää ollut ehtinyt saada sanoiksi. Mitä hän viime hetkellään näki? Zhukovski määräsi kiireesti otettavaksi kuolinnaamion, mutta vaikka valos muuten onnistui, autuus ja ihmetys on kasvoilta jo kadonnut.

Pushkinin ruumis oli Moikan asunnossa kaksi päivää, kadulle ja pihalle kerääntyi tuhansittain ihmisiä hyvästelemään runoilijaa. Tunnettiin ja tajuttiin, että jotain hyvin omaa, rakasta ja korvaamatonta oli kadonnut.

Yksi kävijöistä oli silloin vasta 18-vuotias ylioppilas I. S. Turgenev, tuleva kirjailija. Hän pyysi ja sai suortuvan Pushkinin tukasta ja kätki sen medaljonkiinsa. Kun Turgenev Pariisissa kuoli, hän pyysi, että tämä hänelle onnea tuottanut medaljonki palautettaisiin Venäjälle. Pushkinin kotimuseosta medaljonki nyt löytyy. Goethe puolestaan lähetti Pushkinille lahjaksi oman sulkakynänsä, jolle Pushkin teetti kotelonkin. Se taas on aikojen saatossa kadonnut.

Zhukovskin arvion mukaan Pushkinin ruumiin luona kävi yli 10 000 ihmistä (erään lähteen mukaan jopa 20 000!), he ristivät itsensä, monet suutelivat Pushkinin kättä. Pushkinin kuolema herätti paitsi henkilökohtaista surua, myös suuria kansallistunteita.

Zhukovski sai 30. tammikuuta nimettömän kirjeen, jossa vaadittiin häntä toimimaan niin, että ”vierasmaalaisia” rangaistaan. Oli loukattu sekä kuollutta henkilöä että kansan henkeä – ”duh naroda”. Zhukovski ei kuitenkaan ryhtynyt kirjeen johdosta mihinkään erityisempään. Vastaavia mielenilmauksia alkoi saapua enemmänkin. Viranomaisille tuli kuitenkin hyvin selvä käsitys siitä, miten piti menetellä vastapuolen kanssa; tsaarin suopeasta tahdosta Dantesin suhteen ei ollut epäselvyyttä.

Pushkinin ruumiinsiunausta suunniteltiin Iisakinkirkkoon (joka ei vielä ollut se valtaisa rakennelma, jonka nykyään samalla nimellä tunnemme; sitä vasta rakennettiin – kuin ainakin Iisakinkirkkoa!). Metropoliitta oli jo ehtinyt kieltäytyä ruumiin siunaamisesta, kiinnostavaa sekin. Amiraliteetin vierellä silloin sijainneen kirkon ympärille kerääntyi silti valtaisa joukko ihmisiä, mutta Pushkin siunattiin Moikan varrelta löytyvässä hovitallien (Pridvornyje konjushni) piskuisessa kirkossa. Tämä tapahtui tsaarin määräyksestä – suuren ihmisjoukon kokoontuminen haluttiin estää.

Paikalle saapui silti väkeä aivan tarpeeksi, se kansoitti Konjushennajan aukion. Pienen kirkon sisään pääsi vain kutsukortilla ja toisen kerroksen kirkkosali täyttyi lähinnä ulkomaisten lähetystöjen edustajista; venäläiset tunsivat olevansa siellä kuin jonain outona vähemmistönä. Santarmeja ja urkkijoita oli kyllä paikalla tungokseen saakka, kaikki puhuttu yritettiin muistaa ja kirjata. Tsaari pelkäsi kansan mielenkuohua ja siksi myös yliopisto oli saanut ankaran määräyksen pitää professorit ja ylioppilaat luennoilla. Tsarskoje Selon lyseolaisetkaan eivät päässeet Pietariin lyseon suurta poikaa saattamaan.

 

 

12.

Valtaisat tallit ovat nykyään surullisessa rappiotilassa uutta käyttötarkoitusta yhä odottamassa; remontti vasta alkamaisillaan. Mutta itse kirkko Tserkov Spasa Njerukotvornogo Obraza – Käsittätehdyn Kristusikonin kirkko toimii taas ja on sisältä yksi Pietarin kauneimpia. Pushkinin muisto löytyy sieltä, viimeistä ehtoollista ja siunaustilaisuutta kuvaavia tauluja myöten. Mannerheimkin on sivumennen ollut kirkon johdossa näitä hovitalleja aikanaan komentaessaan.

Pushkinin ruumista säilytettiin kirkon kellarissa vielä kaksi päivää, kunnes sitä lähdettiin yön selässä kuljettamaan huomiota herättämättä kohti Pihkovaa (Pskovia) ja sitten Svjatogorskin luostaria, jonne Pushkin oli haudannut äitinsä vuotta aiemmin. Sillä retkellään hän oli oudon aavistuksen saaneena ostanut igumeni Gennadilta äitinsä viereltä oman hautapaikan kymmenellä ruplalla, mikä kirkonkirjoihin tuolloin tarkasti merkittiin. Samalla hän oli myös lahjoittanut Svjatogorskin luostarille ”pronssisen malakiitilla koristellun kynttilänjalan sekä Svatogorskin Jumalanäidin, Pjaditshnajan ikonin, jossa helmitetty hopeariisa.”

Hautapaikka oli hallituksen kannalta onnenpotku – Pushkinia ei missään nimessä olisi muutenkaan voitu haudata Pietariin, pelättiin, että hauta olisi saattanut provosoida kansaa ja muodostua pyhiinvaelluskohteeksi. Vapaus! Myös lehtien kuolinilmoituksiin sensuuri puuttui; Pushkinia oli jo ehditty liian näkyvästi surra ja kahden lehden toimitukset saivat sekä sisällöstä että ylöspanosta ankarat moitteet. Eihän kyseessä ollut valtion kannalta tärkeä virkamies vaan runoilija. Hänenlaiselleen eivät mustat paksut surureunat nekrologin ympärillä missään nimessä kuuluneet, ylistyssanoista puhumattakaan. ”Mikä aurinko sammui?” kysyi sensori vähätellen. Tämä saatettiin nyt kaikkien lehtien tiedoksi.

Ruumiin kuljettamista varten oli lesken pitänyt anoa lupa; anomuksen taas kirjoitti helmikuun ensimmäisenä päivänä kreivi Stroganov sisäasiainministeriöön Natalia Nikolajevnan puolesta, olihan hän vaimon sukulainen. Tämäkin dokumentti on tallella.

Svjatogorskin luostarin hautausmaalla Pushkin yhä lepää sekä omasta että tsaarin ja hallinnon halusta. Mihailovskojessa hän oli joka tapauksessa pitkään asunut karkoitettuna ja toisaalta tehnyt juuri siellä työtään, kirjoittanut niin hyvin kuin ikinä taisi. Äitinsä lähelle poika myös viimein pääsi. – Äitiäkin aidomman maman eli njanja Arina Rodionovna Jakovlevan hauta taas sijaitsee Smolenskin hautausmaalla Pietarissa. Näin väittää vartiokojun seinään kiinnitetty muistotaulu, mutta haudan paikkaa ei kirkon pappikaan kysyttäessä osaa nimetä. Itse asiassa hauta on jäänyt viereisen tehdaskompleksin ja asuintalojen alle. Neuvostovallan aikana kuolleilta vallattiin eläville surutta tilaa, sain hautaa etsiessäni vanhemmilta ihmisiltä kuulla.

 

 

13.

Nikita Kozlov seurasi isäntäänsä myös tälle viimeiselle matkalle yhdessä santarmien ja Aleksandr Ivanovitsh Turgenevin kanssa, jonka tsaari nimesi saattajaksi monen halukkaan ystävän joukosta. Matkaan lähdettiin siis salaa yöllä. Arkku lepäsi oljilla, ruumista kuljetettiin santarmivartion ympäröimänä kuin vankia. Matkan loppuvaiheissa eksyttiin ja harhauduttiin pimeässä ja lopulta päädyttiin Trigorskojeen, jossa Mihailovskojen tilan naapuri Praskovja Osipova perheineen edelleen asui.

Tuntui kuin Pushkin olisi halunnut hyvästellä ystävänsä ja kaikki tutut paikat vielä kerran. Eikä siinä kaikki. Hautaa yritettiin luoda auki, mutta maa oli niin jäässä, että yrityksestä oli luovuttava. Turgenev tosin kertoo virallisessa raportissaan että hautaaminen tapahtui, mutta mitä muutakaan hän olisi saattanut sanoa. Paikalla olleen Jekaterina Fokin, Praskovja Osipovan nuorimman tyttären mukaan kuopan kaivamisessa ei kuitenkaan onnistuttu, vaikka heidän omat talonpoikansa sitä yrittivät. Arkku peitettiin lopulta lähinnä valtavan lumikasan alle.

Nikita Kozlov ei ollut millään lähteä tämän improvisoidun haudan ääreltä. Paikallinen santarmipäällikkö totesi: ”Tuskallista katsoa hänen murhettaan. (…) Ei syö, ei juo.” Pushkinin ruumis saatiin maahan vasta kevään tullessa ja roudan sulaessa. Sukulaisia ei haudalla nähty. Jekaterina Fokin mukaan vaimo Natalia saapui Svjatogorskin luostariin ja haudalle vasta kahta vuotta myöhemmin.

Koska hän oli juuri silloin 1839 muuttamassa taas Pietariin ja mukana oli Aleksandra-sisar, luulen, että tämä käynti tapahtui enemmänkin Aleksandran tahdosta. On selvää, että Aleksandra rakasti Pushkinia ainakin platonisesti. Hänen kadottamaansa kultaista ristiä oli ennen Pushkinin kuolemaa kuumeisesti etsitty koko talosta, kunnes samainen Nikita Kozlov löysi sen työhuoneen divaanin lakanoista.

Tämä voisi viitata myös suoraan seksuaalisuhteeseen. Ehkä kyse oli silti vain sattumasta. Toisaalta uskotaan, että sama risti haudattiin salaa Pushkinin ruumiin kanssa, sillä siitä on jäänyt vain ketju jäljelle. Myytti kaiketi sekin. Joka tapauksessa Aleksandra toimi suhteessaan Pushkiniin kuin ainakin kelpo puoliso. Pushkinisti L. Grossman kirjoittaa: ”Hän ei odottanut rakastamaltaan ihmiseltä madrigaaleja ja ylistyksiä, vaan yritti kaikin keinoin helpottaa tämän elämää.”

Aleksandra Nikolajevna solmi lopulta vasta vuonna 1852 avioliiton itävaltalaisen lähetystövirkailijan, paroni Fritsengofin (Fritzenhof) kanssa ja he muuttivat asumaan Unkariin. Perhe seurusteli paljonlaisesti d’Anthèsin ja tämän lasten kanssa (Aleksandran sisko Jekaterina oli tuolloin jo kuollut). Sukulinnassa roikkui sittemmin nimenomaan surmaajan muotokuva, ei Pushkinin. Ehkä Aleksandran aviomiehelle oli vihjaistu suhteen mahdollisuudesta.

 

 

 

14.

Tsaari Nikolai I piti lupauksensa ja maksatti Pushkinin velat. Lisäksi leskelle määrättiin 5000 ruplan eläke vuotuisesti ja tyttärille 1500 ruplaa naimisiinmenoon asti. Poikien kasvatukseen nimettiin samaiset 1500 ruplaa vuodessa, ”kunnes saisivat viran”.

Tsaarin ensimmäisessä muistiinpanossa esiintyy lopuksi kertasumma 10 000 ruplaa, mutta myöhempi viesti samalta päivältä 30.1. valtiosihteeri Tanejeville näyttää, että se on tarkoitettu hautauskuluihin ja ohjautuisi lesken sijasta Zhukovskille. Tanejev on myös kirjoittanut asiasta Zhukovskille heti. Tämä dokumentti löytyy niin ikään arkistosta. Hautauskuluista halusi huolehtia kreivi Stroganovkin kuultuaan, että Pushkin taloudessa oli rahaa jäljellä enää 300 ruplaa. Zhukovskin muistiinpanoista taas käy ilmi, että hän sai Nikolai ensimmäisen määräämät hautausrahat ja luovutti ne edelleen kreivi Stroganoville.

Tsaari määräsi valmistettavaksi Pushkinin kootut teokset: tulot niistä koituisivat lesken ja lasten hyväksi. Luottoystävä ja myös tsaarin luotettu Zhukovski otti myös tämän asian hoitaakseen; olihan aloite tullut häneltä itseltään. Zhukovskia saamme kiittää myös siitä, että hän sai säilytetyksi lähes kaikki Pushkinin paperit; tsaarin määräystä polttaa epäkunnioittava ja kelvoton aines hän ei näköjään totellut. Säilynyt on myös laskelma, jonka Zhukovski oli tehnyt siitä, mitä tulisi maksamaan Pushkinin koottujen teosten julkaiseminen kymmenentuhannen kappaleen painoksena. Kokonaissummaksi hän on saanut huimaavat 66 000 ruplaa, josta paperin osuus on lähes puolet.

Eräästä Turgenevin kirjeestä muuten löytyy maininta siitä, millaiseksi afääriksi Pushkinin kuolema koitui kustantajalle ja kirjakauppiaalle Smirdinille. Tämä oli kertonut, että Pushkinin kuoltua hänen teoksiaan oli muutamassa päivässä myyty jo yli 40 000 ruplan arvosta. Smirdin ei liene ollut tästä kovinkaan pahoillaan.

 

15.

Natalia Nikolajevna Pushkina vetäytyi ensin Moskovaan ja sitten kahdeksi vuodeksi veljensä hoitamalle maatilalle Polotnjanyi zavodiin, suvun paperitehtaan tuntumaan. Se sijaitsi Kalugassa, Moskovasta lounaaseen. Leski palasi siis vuonna 1839 Pietariin ja asettui Aleksandra-siskonsa kanssa asumaan kauemmas Pietarin keskustasta Apteekkarien saarelle. Aleksandrasta tuli samana vuonna freilin, hovineito. Vuonna 1841 Natalia tapasi sattumalta tsaari Nikolain joululahjojen ostossa ja pääsi heti hoviin ja tanssiaisiin; kohuttu kauneus oli siis edelleen tallella. Elämä alkoi uudestaan, se oikea Natalian elämä.

Kirjailija V. V. Veresajev (1864–1945) halusi aikanaan osoittaa, että Natalia Nikolajevnan ja tsaarin välille syntyi viimein jo pitkään povattu fyysinen suhde, joka päättyi Natalian raskauteen. Tsaari etsi heti kiiruusti sopivan vapaan miehen, kenraalimajuri Lanskoin, toimitti Natalian ja sotaurhon yhteen, ja nämä kaksi solmivat avioliiton lähes saman tien. Lapsi syntyi sitten kuin liiton sinetiksi.

Monet nykytutkijat pitävät Veresajevia haahuilijana, mutta muutaman melko ällistyttävän seikan hän artikkelissaan nostaa esiin väitteittensä tueksi. Samasta teemasta kirjoittaa myös E. F. Atatshkin. Jo iäkäs ja leskeksi jäänyt Lanskoi sai juuri avioliiton kynnyksellä loistavan aseman armeijassa, vaikka oli itse asiassa hyvin tavanomainen ja lahjaton ihminen, jonka saavutuksista vaikuttavin lienee tätä ennen ollut se, että hän oli hetken Idalia Poletikan (Pushkinin kiivaan vihollisen) rakastaja. Tyttären synnyttyä hallitsija myös hellitteli ja osoitti sille huomiota tavoilla, joita voi pitää ennenkuulumattomina; hän pyysi päästä myös tyttären ristiäisiin kummiksi. Nikolai I osallistui pariskunnan kotitanssiaisiinkin – edelleen omasta pyynnöstään – ja hellitteli pientä tytärtä.

Näin ei Jumalan asemassa oleva keisari itse asiassa toiminut juuri koskaan. Tsaari Nikolai ensimmäisen kuoleman jälkeen hänen pöytäkellonsa sisältä paljastui myös Natalia Nikolajevnan miniatyyrikuva. Kello kuvineen toimitettiin vähin äänin suvulle ”jottei se herättäisi hämmennystä”. Vladimir Gaun tekemä akvarelli Natalia Nikolajevnasta taas päätyi albumiin, johon tsaaritar keräsi lähinnä miehensä rakastajattaria. Albumia säilytetään nykyään Pietarin Venäläisen museon arkistossa Mihailovskin palatsissa.

Neuvostoliiton aikaan nimenomaan tsaareja sai kritisoida ja heidät piti esittää epäilyttävässä valossa. Veresajevin päätelmät saivat silloin osakseen yleisempää hyväksyntää; vuonna 1943 hänelle myönnettiin jopa Stalinin taidepalkinto (hänen rinnallaan se luovutettiin mm. Olga Knipper-Tshehovalle!). Kun kommunismi sitten romahti, tsaareja alettiin taas pyhittää kirkon avulla; Leninin käskystä tapetut Romanovit julistettiin pian marttyyreiksi. Monet nykyiset pushkinistit eivät halua ainakaan julkisesti uskoa tsaarien kyenneen mihinkään pahaan. Ihmisiä ja heidän tekojaan aikansa katsellut voi asiasta kuitenkin olla montaa mieltä. Ihmisen sisintä ei korkea asema paranna, usein päinvastoin. Myös nykymaailma on täynnä esimerkkejä lähinnä jälkimmäisestä.

 

 

 

16.

Natalia Nikolajevna synnytti Lanskoille vielä kaksi tytärtä. Vanhin tytär A. P. Arapova (ehkä siis todellakin Nikolai I:n siittämä) sai mainetta kirjailijana ja kirjoitti vanhoilla päivillään myös muistelmakirjan, jossa puolusti äitinsä toimia ja kunniaa ja mustasi kaikin tavoin Pushkinia. Teos ilmestyi vuosina 1907–08, jolloin kaksintaistelusta oli tullut kuluneeksi 70 vuotta.

Natalia itse pysytteli myöhemmän elämänsä aikana vaiti menneisyydestään Pushkinin kanssa. Kun ruhtinas Golitsyn näki Natalia Nikolajevnan Nizzassa 1861–62, hän kirjoitti: ”Huolimatta vuosien karttumisesta hän oli edelleen kaunotar sanan täydessä merkityksessä.”

Vuotta myöhemmin 51-vuotias Natalia Nikolajevna eli silloinen madame Lanskaja kuitenkin kuoli. Hän oli jo pitkään sairastellut ja hoidattanut keuhkosairauttaan lämpimämmässä ilmanalassa. Kun Natalia sitten palasi Venäjälle juuri syntyneen pojanpoikansa Aleksandrin ristiäisiin, hän vilustui ja tauti sai yliotteen. Väitetään, että hän opetti kaikki lapsensa rakastamaan ja kunnioittamaan Pushkinia ja lukemaan tämän runoja. Jos näin tapahtui, jotain Natalia Nikolajevna tuntuu halunneen hyvittää.

 

 

17.

Kaksintaistelun toinen osapuoli vangittiin, kuten myös molemmat sekundantit. Heitä kaikkia kuulusteltiin pitkään. Dantes eli d’Anthès pääsi vähällä, hänet alennettiin sotamieheksi ja tuomittiin Kaukasiaan sotatoimialueelle, mutta ulkomaalaisena hänet vain karkoitettiin maasta. Viranomaisille läheteltiin nimettömiä kirjeitä, joissa vaadittiin paljon pahempaa tuomiota; olihan Pushkinin surmaaminen loukkaus kaikkea venäläisyyttä vastaan, kuten kirjeissä annettiin ymmärtää. Mutta tsaari ja erityisesti tsaaritar olivat pitäneet d’Anthèsista ja siksi Nikolai I lähetytti tämän äkkiä takaisin kotimaahansa.

D’Anthès tuntuu henkilönä erityisen monikerroksiselta. Danzasin muistaman mukaan Dantes ei ollut pituudella pilattu, mutta omasi muuten miellyttävän ulkonäön. Tuleva rivaali ja kiusanhenki vieraili alkuun usein Pushkinin kotona, missä istui silloin aterioilla ystävänä nimenomaan Pushkinin vieressä. ”Huolimatta niukasta kasvatuksesta hän omasi synnynnäisen kyvyn miellyttää jokaista heti ensi näkemältä”, vakuuttaa Danzas. Kun kerran jopa Pushkin aluksi ihastui Dantesiin, ei ihme, että miehestä pidettiin yleisesti; enemmän kuin Pushkinista itsestään.

Pushkinin kuolema ei tsaariperhettä tai muutakaan hovia sen kummemmin koskettanut. Lukevan yleisön suru sen sijaan oli aitoa ja suurta. Vaikka Pushkin toisin kuin kilpailijansa ei ulkoiselta olemukseltaan ollut erityisen komea, hänen henkensä palo peitti alleen piirteitä, joita monet aikalaiset tuntuvat pitäneen vikoina. Jo mainittu Jekaterina Fok mainitsee myöhemmässä muistelmakatkelmassaan: ”Hän oli mitä sympaattisin ihminen, erityisen viihdyttävä, uskomattoman eloisa, nopeaälyinen, hermostunut. Kuka hänet kerran näki – ei unohtanut koskaan.” Lyhyt jässikkämäinen olemus, kähärä tukka, pitkät kynnet ovat syystä jääneet jo taustalle; murjaani-Pushkin vaipunut ansaittuun unohdukseen. Yleensäkin aika tasii – hyvät asiat muistuvat mieleen ikäviä paremmin, tosin hieman ihmisestä riippuen.

Monelle kirjailijatoverille ja varsinkin Gogolille Pushkinin menehtyminen oli jo heti suruviestin saavuttua paha järkytys, mikä käy ilmi Pletnjoville Roomasta 16.3.1837 lähetetystä kirjeestä. Gogol sanoo, että korkein ilo elämästä on kadonnut täysin ja toteaa: ”Mihinkään en ryhtynyt ilman hänen neuvoaan. En kirjoittanut lausettakaan ilman että olisin nähnyt hänet edessäni. (—) Sietämätön on tuska.” – Pushkin oli ehtinyt nähdä suunnitelman Kuolleista sieluista ja todennut hyväksyvästi Gogolille: ”(—) se antaa täyden vapauden matkustaa sankarin kanssa pitkin Venäjää ja saattaa yhteen paljon aivan kaikenlaisia henkilöhahmoja ja luonteita.” Näinhän sittemmin myös tapahtui. Kuolleet sielut ilmestyi vuonna 1842, viisi vuotta Pushkinin kuoleman jälkeen.

Pogodinille osoitetussa kirjeessä Gogol taas tarttuu tämän lauseeseen siitä, miten syvästi kansa suree Pushkinia: ”Mutta mitä nämä ihmiset olivat valmiit tekemään Pushkinin hyväksi tämän vielä eläessä?” Gogol kertoo olleensa monien vaikeiden hetkien todistaja ennen runoilijan kuolemaa ja huudahtaa: ”Oi, kun muistan meidän tuomarimme, mesenaattimme, oppinneet viisastelijamme, jalosukuisen aristokratiamme, sydämeni alkaa järistä yhdestä ainoasta ajatuksesta!”

 

 

18.

Vanhempi paroni van Heeckeren, joka venäjäksi kirjoitetaan milloin Gekkeren, milloin Gekkern, milloin jopa Gekern (kaikkia kolmea muotoa tapaa sekaisin aikakauden eri lähteistä – jopa muotoja De-Gekkern, De Gekkeren ja D’Ekkeren) sai niinikään määräyksen lähteä Venäjältä. Hetken hän oli syrjässä Hollannissa, mutta nimitettiin pian taas lähettilääksi, nyt Wieniin. Siellä hän pysytteli aina eläkeikäänsä saakka. Venäjän suurlähettiläs ei halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä ja kieltäytyi kategorisesti illanvietoista, joihin myös paroni oli kutsuttu.

Tsaari Nikolai piti häntä suurimpana syyllisenä koko sotkuun, mikä käy ilmi viestistä suuriruhtinas Mihail Pavlovitshille 3. helmikuuta 1837. Nikolai kutsuu häntä inhottavaksi lurjukseksi (”gnusnaja kanalja”) ja käyttää vanhemman paronin toimista surutta sanaa paritus. Nikolai I pysyi edelleen suopeana d’Anthèsille ja Pushkinin vaimo taas sai häneltä tietenkin syyttömän enkelin puhtaat paperit. Samassa viestissä Nikolai iloitsee jälleen kerran siitä, että Pushkin kuoli kristittynä. Tsaari piti sitä mitä ilmeisimmin omana ansionaan.

D’Anthèsin vaimo ja Natalia Nikolajevnan sisar Jekaterina seurasi miestään maanpakoon. Soultzin perintötilalla Elsassissa hän synnytti huhtikuussa 1837 tyttären. Ollessaan vielä Pietarissa valmistelemassa muuttoaan hän kirjoitti miehelleen ja vakuutti vuolaasti tunteittensa muuttumattomuutta Pushkinin kuolemasta huolimatta: ”Minä rakastan sinua suuresti, suuresti, sinussa yksin on koko minun onneni, vain sinussa, sinussa yksin.”

Lähtiessään lopuksi ikää Venäjältä Jekaterina Nikolajevna ilmoitti myös, että ”antaa anteeksi Pushkinille”. Jalomielinen lause. Elämä Soultzissa oli ikävää, eikä se suonut Jekaterinalle tämän kaipaamaa onnentäyteistä elämää; häntä kalvoi tunne siitä, että d’Anthès edelleen rakasti Nataliaa. Jekaterinaa neuvottiin kääntymään katolilaisuuteen, jotta miehen kiintymys lujittuisi, ja lopulta hän teki niin. Onnea se ei silti lisännyt ja Venäjän kotiväelle hän ei halunnut mainita uudesta uskosta sanallakaan. Kaksi tytärtä liitosta yhtä kaikki vielä syntyi.

Jekaterina kuoli vuonna 1843 synnytettyään pojan. Lapsivuodekuume lienee kuolinsyy. Hänen miehensä sen sijaan eli käsittämättömän pitkään ja menestyi vaimonsa kuoleman jälkeen eritoten poliitikkona; Georges-Charles d’Anthès menehtyi vasta vuonna 1895!

Jos kohtalo erotti, se myös yhdisti ihmisten elämiä. Kun suurlähettiläs van Heeckeren jäi eläkkeelle ja muutti Wienistä Pariisiin, d’Anthès asui yhdessä hänen kanssaan aina paronin kuolemaan saakka. Näin hekin saivat viimein toisensa. Isän ja ottopojan fyysinen rakkaussuhde (myös aikalaisten käsittämä) paljastui entistä selkeämmin heidän keskinäisistä kirjeistään, joita suku oli pitkään säilyttänyt, kunnes lopulta saattoi julkisuuteen.

Pushkin kosti vastustajalleen kuolemansa jälkeen kiinnostavalla tavalla – d’Anthèsin vanhimman tyttären kautta. Tämä ihaili ja arvosti Pushkinia, sukulaistaan, ja rakastui aikuiseksi kasvettuaan tämän hahmoon ja runoihin aina vain enemmän, opetteli venäjän kielenkin voidakseen todella nauttia runoista; puhui Pushkinista ihaillen ja usein. Epäilemättä d’Anthès ei ollut tästä hyvillään. Mutta tuskin edes se kykeni hänenlaistaan miestä horjuttamaan.

Muuan venäläinen matkailija sattui kerran kysymään d’Anthèsilta, miltä tuntuu, kun on surmannut kaikkien aikojen kuuluisimman venäläisen runoilijan. Vanhus vastasi omaa yhteiskunnallista merkitystä ja arvoaan korostaen: ”Minä olen senaattori.” D’Anthès pysyi omahyväisenä itsenään loppuun saakka. Hän olisi todella sen puolesta sopinut Natalia Nikolajevnan kumppaniksi, mutta yhteiselämästä tuskin olisi ajan mittaan tullut kovinkaan onnistunutta.

 

 

19.

Danzas istui kaksi kuukautta arestissa ja lähetettiin sitten sotatoimialueelle etelään. Hän kunnostautui jälleen taisteluissa ja kohosi kenraalimajuriksi. Danzas pääsi aikanaan eläkkeelle ja kuoli vasta vuonna 1870.

Varakreivi Olivier d’Archiacin oli myös pakko jättää Ranskan lähetystö Pietarissa ja palata kotimaahansa, missä tämä sympaattisen tuntuinen mies ikävä kyllä pian menehtyi metsästysonnettomuudessa. Hän suhtautui alun alkaenkin Pushkiniin kunnioittavasti ja suopeasti ja hänen tiedetään lausuneen, että hän ymmärtää, mikä merkitys Pushkinilla oli venäläisille.

Entä Pushkin itse, miten hänelle kävi? Pushkinin perustaman lehden eli Sovremennikin (Aikalaisen) julkaisemista päätettiin jatkaa ja Pushkinin koottuja teoksia alettiin todellakin heti toimittaa; seikkaperäinen kirjeenvaihto on tallella. Koska kysymys oli Pushkinin jo myyttiseksi muuttuvasta peroonallisuudesta, ei kaikkea hänen kirjoittamaansa voitu kuitenkaan pitää soveliaana saati painamisen arvoisena.

Niinpä moni teksti ja tekstinkohta jäi pois ensimmäisistä laitoksista, mutta niistäkin kirjoituksista useat sentään säilyivät eivätkä nousseet feenikslintuna taivaalle. Zhukovskille kuuluu siitä kiitos: hän, vaikka lojaali mies hallitsijalleen, yhtä kaikki ikään kuin unohti tsaarin määräyksen. Sensurointi oli kuitenkin sallittua, jatkuva maan tapa. Kun itse aikanaan hankin Pushkinin uunituoreen kymmenosaisen Kootut teokset (Sobranije sotshinenij, Hudozhestvennaja literatura, 1974) löytyi teksteistä kohtia, joissa sulkumerkkien sisään oli merkitty poisto, se ilmoitettiin kolmella pisteellä (…) – poistojen määrää tai laatua ei tietenkään kerrottu. Virallinen Neuvostoliitto ei varsinkaan ns. säädyttömyyksiä rakastanut. Vasta nykyään voi Pushkinin tekstejä lukea sellaisina kuin hän ne kirjoitti. Muutamia poistokohtia näkyy silti yhä vain säilyneen. Ehkä Pushkin on niissä käyttänyt sukupuolielämästä ja -elimistä niin suoria sanoja, ettei neroksi kohotetun vieläkään kuuluisi osata sellaisia.

 

 

Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin jälkimainetta kotimaassaan ei edes tämänhetkinen umpimaterialistinen aika näytä horjuttavan. Hänen oodinsa Vapaus kuvaa hyvin tilannetta myös nyky-Venäjällä. Kaikkina aikoina olisi itsevaltijahallitsijan hyvä muistaa edes muutama säe tästä runosta:

”Ja tämä nykyäänkin, tsaarit, oppikaa! / Eivät turvaa anna, suojaa takaa / palkinnot tai mitkään rangaistukset, / kirkon alttarit tai vankiloiden muurit.” – Silti kaikki nämä keinot lahjonnasta kiristykseen, uhkailusta vankeustuomioihin ja jopa murhiin ovat edelleen surutta käytössä.

Tämä oodi ei suinkaan ole ainoa Pushkinin runo, joka vertautuu täysin omaan aikaamme. Pushkinia luetaan ja tutkitaan yhä muutenkin kuin kouluissa. Ja syystä. Vähintään kerran pari vuodessa Venäjällä ilmestyy uusi tutkimus, valikoima, arvio Pushkinista, hänen elämästään ja runoistaan. Kaikki mahdolliset dokumentit löytyvät niin painettuina kuin internetistä, lähteisiin pääsee siis helpohkosti kiinni jokainen kieltä osaava. Jopa internetistä löytyvä tieto alkaa olla luotettavaa, vaikka mystiikan, huuhaan ja myyttiä edelleen muodostavien tarinoitten osuus onkin monissa tiedostoissa melkoinen. Sitä oudompia päätelmiä löytää, mitä syvemmältä kaivaa.

Pushkinista kiinnostuvat edelleen niin tutkijat kuin aivan tavalliset lukijat. Mikä tahansa on Venäjällä mahdollista, ihmiset unelmoivat paljon ja jotkut haluavat sinnikkäästi toteuttaa toiveensa. Elokuussa 2012 luen Mustanmeren rannalla Argumenty i fakty -lehden Kubanin liitteestä Aleksandr Ovtsharenkosta, joka laivastossa palveltuaan sokeutui onnettomuudessa ja sai ihme kyllä jäädä kotiin vaimonsa hoidettavaksi (usein vaimot kuulemma heti hylkäävät sokeutuneet miehensä; kuten toki myös vice versa).

Ovtsharenko innostui Pushkinista, kuunteli äänikirjoja kuuntelemasta päästyään, oppi Pushkinin runojen poljennon ja alkoi kirjoittaa omaa Pushkinianaansa nimellä Immortal (Kuolematon). Seitsemäs ja viimeinen osa on artikkelin mukaan tekeillä; ensimmäinen osa, viisisataasivuinen eepos on juuri julkaistu omakustanteena sponsorin avulla. Painoksen suuruus on 500 kappaletta. Elämäkerrallinen teos on kirjoitettu runomuotoon (roman v stihah) kuten Pushkinin Jevgeni Onegin, nimenomaan sen kunniaksi. – Näytteitä lehti ei kuitenkaan painanut.

 

21.

Pushkinin nykyään jo monien ulottuville monin tavoin dokumentoitu elämä herättää silti yhä vain joukon kysymyksiä. Jokaisen Pushkinista kiinnostuvan täytyy aina uudestaan punnita ja miettiä hänen elämäänsä vaihe vaiheelta, asettaa dokumentteja vastakkain.

Kuka laati häväistyskirjoitukset, paskvillit, jotka laukaisivat pattitilanteen? Sitä ei ole koskaan selvitetty. Aleksanteri II kuuluu myöhemmin lausuneen: ”Nyt tiedämme, kuka lähetti anonyymit kirjeet, jotka olivat syypäitä Pushkinin kuolemaan. Nesselrode.” (Nesselrode oli Nikolai I:n ulkoministeri.) Näin Ariadna Tyrkova-Viljamsin elämäkerran mukaan.

Jos, kreivi Nesselroden motiivia on kuitenkin mahdoton enää tavoittaa. Yhtä hyvin sitten kuka vain; jopa Pushkin itse saattoi sepittää ”Aisankannattaja-diplomin” vapautuakseen piinasta. Pushkin taas antoi kaikkien ymmärtää, että hän epäili vanhempaa paroni van Heeckereniä. Joka tapauksessa juuri kirjeet avasivat viimein tien kaksintaisteluun.

Suoria vastauksia etenkään hänen kuolemansa viime hetkistä emme myöskään saa, arvella voimme. Luottiko Pushkin onneensa? Vai halusiko hän jo kuolla ja juoksemaan lähteminen kaksintaistelun alussa oli siten harkittu ja selkeä itsemurhayritys? Tai sitten vain pelkkä päähän pälähtänyt keino hämätä vastustajaa? Tai vain vaistomainen yritys päästä mahdollisimman nopeasti eroon jo pitkään kiduttaneesta ja piinanneesta tapahtumasta? Pushkin ei näytä kuoleman mahdollisuutta ainakaan kavahtaneen, ja veloistaan hän ei olisi millään enää selvinnyt ilman tsaarin apua, jota toisaalta tiesi odottaa mahdollisen kuolemansa jälkeen. Vaimon syyttömyydestä puhuminen kertoo joka tapauksessa lujasta moraalista ja eettisyydestä, todellisesta anteeksiannosta. Kristillisyydestä, jos tsaari Nikolai I:ltä vielä kerran kysyttäisiin.

 

Pushkinin elämää on varsinkin Venäjällä käsitelty lukemattomin tavoin. Silti jotkut asiat pysyvät ikuisina arvoituksina. Miksi erinomaisen ranskalaisen kasvatuksen saanut Pushkin kiinnostui venäjän kielestä ja alkoi kirjoitti venäjää loistavasti ja unenomaisella vapaudella, jolla ei häntä ennen tai edes hänen jälkeensä kukaan? Miksi toinen on pystyvä kirjailija ja toinen, vähintään samanlaisilla lahjoilla varustettu, ei vain saa elävää ja kestävää tekstiä aikaan. Siinä yksi alati ratkaisemattomista mysteereistä.

Pushkinin ansiosta kielen ja runouden kehitys sai Venäjällä uuden suunnan. Hänen tavastaan kirjoittaa venäjää voi kieltä osaamaton valitettavasti saada käännöksistä vain aavistuksen; jopa virtuoosi Nabokov on Pushkinin runoja englannintaessaan ollut suurissa vaikeuksissa, minkä hänen eri versionsa ja noottinsa myös tunnustavat. Mutta jos menee Pietarin suurimpaan kirjakauppaan Dom Knigiin, Kirjojen taloon, ja alkaa katsoa, mitä kaikkea Pushkinilta ja Pushkinista löytyy, saattaa ehkä jo pelkästä kirjojen paljoudesta ymmärtää, ettei Pushkin ole pelkkä myytti tai patsas, jonka edessä turistit kuvaavat toisiaan läheisellä Taiteiden aukiolla.

Ulkomaille hän ei saanut matkustaa koskaan, mutta sen ovat tehneet hänen tekstinsä. Omissa sanoissaan Pushkin elää, ja juuri ne vaikuttavat yhä. Taustaa ja pontta sanoille löytyy elämän kaaresta. Ensin kylmä lapsuus vailla rakkautta, sitten Tsarskoje Selon lyseon eristys ja rauha ja onnellisenkin tuntuinen kasvu siellä runon ihmelapseksi kelpo tovereiden ympäröimänä. Ja sitten herääminen arkeen ja aikuisuuteen, kun nuori Pushkin samaisten runojen ja mielipiteittensä tähden karkoitettiin Pietarista, jonne juuri oli ehtinyt kotiutua. Koskaan hän ei voinut määrätä sitä, missä asui, minne sai mennä, mitä julkaista. Oman itsensä herra Pushkin oli lopulta vain kirjoittaessaan.

Toki Pushkin sai suopeutta osakseen, myös hyviä ystäviä riitti. Hän oli eläessään todella tunnettu ja suosittu. Hänen tekstejään luettiin aina, kun hän sai teoksiaan julkisuuteen. Mutta varsinkin yksittäiset runot levisivät pelkkinä kopioina kädestä käteen – juuri kuten kielletyt runot sittemmin neuvostoaikana.

Paljon löytyi kuitenkin myös Pushkinin pilkkaajia sekä pilkkarunoja. Ne hän olisi epäilemättä kestänyt, mutta vaimon ylistetty kauneus muodostui pahimmaksi ansaksi. Se vetäisi Pushkinin sisälle Nikolai I:n hovin katiskaan, jonka ilmapiiri myrkytti hänen elämänsä loppuvuodet. Runoilijalle naurettiin hovissa avoimesti, Natalia Nikolajevnan ja d’Anthèsin romanssin seuraaminen tuotti pelkkää huvia ja kompasanoja. Tanssia rakastavalle ja koreita titteleitä kantavalle herrasväelle kirjailija, sanaseppo Pushkinin säkeet olivat myös yhdentekeviä. Mikä merkitys hovin väellä sitten oli, sen saa itse kukin päätellä.