Tennistä

Sadepäivä saapuu viimein. Kylläpä sitä on odotettu. Hiljaista, hidasta ja vähän alakuloista maanantain sadetta, joka estää kyllä ulosmenemisen, mutta näyttää toisaalta niin valjulta, että tulee kysyneeksi, saako luonto tuollaisesta tarvitsemaansa kosteutta? Siihen minun ihmisluontoni ei osaa vastata.

Sade muuttaa päivän kokonaan työpäiväksi talon sisällä, mutta jotain vaihtelua siihen tuo vanha rakkauteni eli tennis. Onhan Ranskassa ja Pariisissa nyt Roland Garros, kuuluisan jokavuotisen tennistapahtuman aika.

Tenniskeskus pitää hallussaan käsittämättömän laajaa aluetta pääkaupungissa, vaikka sitä todella käytetään vain kerran vuodessa. Olen kerran ihmetellyt sen komeutta paikan päällä, tosin ulkoapäin. Televisio taas paljastaa kymmeniä ulkokenttiä. Paria niistä reunustaa valtaisa stadion taivaaseen kohoavine lehtereineen. Koko komeus yhden piskuisen kentän ympärillä! Kun sellaisen rakennelman piipuhyllyltä ottelua katselee, pitänee olla kiikarit?

Televisio tuo ottelun joka tapauksessa Suomeen ja kotiini asti, vieläpä ilmaiseksi. Satelliitin kautta näen saksalaisen Eurosportin, josta otteluita on helpompi seurata kuin paikan päältä; näin uskon tai haluan uskoa. Selostajat puhuvat tutuntuntuista saksaa mikä tuo mieleen 60-luvun vaihteen Lautenthalissa, jossa olin sahalla töissä. Kaikissa alkuotteluissa, joita näytetään pelaavat saksalaiset, mutta kun he yksi toisensa jälkeen poistuvat hävinneinä kentältä, jää jäljelle enää vain Boris Becker, joka pitää mikrofonia massiivisessa kädessään.

Hän on nykyään kommentaattori ja sanoo painavan sanansa. Kilpailuvuosien jälkeen on painoa tullutkin, mutta pilke mestarin silmissä on entinen. Myös Agassi on paikalla koska valmentaa hetken pitkäaikaista numero ykköstä eli kuninkaan paikalta hitusen alemmas pudonnutta Novak Djokovicia. Andy Murrayn, uuden numero ykkösen valmentajana taas on vanha legenda Ivan Lendl. Kerran tennismies – tennismies loppuun saakka. Jarkko Niemiselläkin on nykyään oma tenniskoulunsa jonka mainoksia näkyy Talin tennispyhätössä. Minnekä koira karvoistaan.

Uusia yrittäjiä ilmaantuu kaiken aikaa, vanhat taistelevat ja pitävät pintansa usein ehkä entisen kokemuksensa ansiosta. He eivät pelkää itseään, kameraa, isoa katsojakuntaa, sääolosuhteitakaan. Taito kulkee selkäpiissä ja saa pallon usein laskeutumaan paikkaan josta vastustaja ei sitä enää tavoita. Jokaisella on myös oma pakollinen rutiininsa jolla syöttö suoritetaan; on tärkeää jopa se kuinka monta kertaa palloa pomputetaan ennen lyöntiä.

Iloaankin he ilmaisevat omalaatuisin tavoin. Monella kuten Andy Murraylla on käsi nyrkissä ja pystyssä vähän väliä oman voiman ja onnistumisen merkkinä. Turpiin tulee, täältä pesee, tulkitsee Kallion kundi eleen. Djokovic taas levittää kätensä jos vastustaja lyö pallon serbin ulottumattomiin. Myös naisilla on tunteensa ja liikkeensä, jos kohta hivenen hillitympinä. Ehkä vain Alize Cornet käyttäytyy kuin olisi teatterin lavalla ja katsojakunta seuraisi monologinäytelmää, jonka tyttö itse on kirjoittanut. Ah sitä (itse)rakkauden määrää.

Kun aloin aikanaan katsoa tennistä, pelin tempo oli rauhallisempaa ja – tulee mieleen sanoa – jopa älyllisempää. Nyt voima on tullut mukaan kuvaan. Naisten puolella parhain esimerkki on Serena Williamsin ja siskonsa Venus. Pari hitaampaa, kuin laiskaa lyöntiä ja sitten kaikin voimin tehty kiskaisu poikki kentän. Sinne menee eikä taakseen ehdi vilkaista.

Voimatennis on tehokasta mutta saa minut kaipaamaan yhtä menneistä suosikeistani eli Fabrice Santoroa. Hän piti mailasta kiinni kahdella kädellä kummaltakin puolelta lyödessään, näytti kömpelöltä mutta sijoitteli pallon aivan minne tahtoi. Vaan voimapelaajat antoivat hänellekin lopulta kyytiä. Siihen miehen pitkä yli 20 vuotta kestänyt uransa päättyi. Valmentaja myös hänestä näkyy tulleen.

Tennis on ainoa urheilulaji jota edelleen seuraan, koska pelaan yhä itse. Mutta kyllä seuraaminen on muuttunut. Kuka voittaa ei enää oikeastaan ole tärkeää. Miten kentällä pelataan, se taas kiinnostaa: mainio lyönti, ovela ohitus, oikeaan paikkaan lyöty lobbi tai stoppari. Kellään ei ole aina täydellistä päivää, mutta joskus jollain melkein. Huonojakin päiviä osuu kohdalle, kuten elämässä aina. “He (or she) has a bad day at the office”, kuului ennen englantilaisen Eurosportselostajan vakioviisaus.

Totta. Kun mieliala katoaa, se ei tiedä hyvää. Olen aiemminkin sanonut, että urheilulajeista juuri tennis muistuttaa eniten elämää. Haluttomuus alkaa paistaa otteista, tympääntyminen näkyy katseesta ja käden heilahduksesta, lippalakin asennosta päässä. Kun ei mene, ei mene; olisinpa jo hotellissa kylmän kaljan äärellä. Ja silti pitää taas juosta, hyppiä, huitoa ja yrittää. Periksi ei voi antaa, koska televisio näyttää ottelun ympäri maailmaa.  Joskus harmistus purkautuu huutoon, mailan rikkomiseen, pallon lyömiseen katsomoon, jossa sen joku onnellinen noppaa muistoksi. Mailansa rikkoja saa siitä taas pisteenmenetyksen osalleen ja lisää seuraa, jos jatkaa purnaamista.

Ilmeettömin pelaajista lienee Wawrinka, Stan the Man. Hänen tavallaan synkkä hahmonsa miellyttää jostain syystä minua nykyään eniten. Puhumatta pelitaidoista. Juuri nyt hän pelaa Gael Monfilsia vastaan ja tämän ottelun seuraamisessa on nautintoa kyllin. Mahdoton sanoa kumpi voittaa, eivät he ymmärrä sitä vielä itsekään. Kumpikin tuntuu silti tarkoin tietävän mitä tekee. Pallo liikkuu, elää, Monfils juoksee, näyttää pelleltä hetkittäin ja silti omaa hienon peliälyn, kun sijoittaa palloa taas kenttään.

Ja Wawrinka vastaa. Hämmästyttävä yhden käden rysty sinkoaa pallon poikki kentän niin jyrkässä kulmassa ettei sitä hakisi Agassikaan. Enää tosin ei Agassin, tuon toisen vanhan idolini, ole edes tarpeen tehdä sitä. Parempi on istua kentän laidalla ja katsella valmennettavan peliä kuin itse hikoilla ja juosta. Todelliset voittajat löytyvät näköjään aina lopulta katsomosta, vieläpä sen parhailta penkeiltä.

 

(5.6.2017)