Mistä kaikki oikein alkoi?

Synnyin Helsingissä 1943 ja elin lapsuuteni ja osan nuoruuttani Kallion kaupunginosassa, Agricolankadun ja Porthaninkadun kulmatalossa. Lukemaan ja kirjoittamaan minut opetti viisivuotiaana kansakoulunopettajaäiti, ja juuri kuusi täytettyään jouduin jo kouluun, koska äiti ei enää jaksanut viedä minua Ebeneserin lastentarhaan; kuljin kivuttomammin hänen mukanaan samaan määränpäähän. Siitä alkoi pitkä koulutie, joka Kallion kansakoulusta suuntautui Kallion yhteiskouluun ja kun perhe muutti Munkkivuoreen, hain ja pääsin Munkkiniemen yhteiskoulun lukioon. Ylioppilaaksi tulin vuonna 1962 ja kahta vuotta myöhemmin oli Helsingin opettajakorkeakoulun päästötodistus taskussa.
Kaksikymmentävuotiaana minulla siis oli valmius ammattiin, johon en kuitenkaan koskaan ryhtynyt.
Kaksi vuotta (1965- 67) tosin opetin epäpätevänä äidinkieltä Käpylän iltaoppikoulussa, kunnes pääsin kustannusosakeyhtiö Otavaan toimittajaksi. Siitä alkoi varsinainen työelämä. Kustantamossa sain tehdä työtä aamusta iltaan, ja samaa työtä riitti viikonlopuiksi ja lomiksikin. Mutta juuri se työ tuntui omalta. Otavassa olin aina vuoden 1986 loppuun saakka, ja kohosinkin urallani, koska muitakaan ihmisiä ei ollut, ensin kotimaisen kirjallisuuden osaston päälliköksi ja sitten koko kaunokirjallisen osaston apulaisjohtajaksi. Ratkaisu työn ja oman kirjoittamisen valinnan välillä oli kuitenkin minulle jatkuvaa rajankäyntiä ja lopulta kirjallisuus voitti. Vapaaksi kirjailijaksi jäin vuoden 1987 alusta. Siitä saakka olen pelkästään kirjoittanut ja kynälläni elättänyt itseni. Ylpeä lause, jonka sanomisesta näyn yhä pitävän.
Kirjoittaminen kiinnosti jo lapsena, mutta mikään poikkeava lahjakkuus en muista olleeni. Vasta Munkkiniemen lukiossa kirjallisuus alkoi puhutella. Opettajakseni sain Saima Untolahden, jolla oli kyky innostaa oppilaitaan. Myös kirjallisuutta harrastavat toverit panivat minut lukemaan, ohjasivat esimerkillään myös modernin runouden piiriin. Kirjallisia ensi-ihastuksia oli lapsuuden ihastusten (mm. Veikko Huovinen ja Charles Dickens) jälkeen Satu Waltarin Kahvila Mabillon, Herman Hessen Arosusi, Colin Wilsonin Sivullisen ongelma ja runoudessa etenkin modernistit: Paavo Haavikko, Eeva-Liisa Manner sekä T. S. Eliotin Autio maa.
Varsinkin runouden ihastukset säilyivät pitkään, myös Haavikon proosa sekä kaikki japanilainen alkoi kiinnostaa. Kotimaisista lisäksi varsinkin Antti Hyry, Veijo Meri, Hannu Salama sekä Marja-Liisa Vartio. Lukeminen on kirjoittamisen koulu, sanotaan ja tätä koulua kävin innokkaasti – ja käyn yhä.
Keväällä 1964 tapahtui muutos, kun otin osaa ylioppilaitten kulttuurikilpailuun sekä ölymaalauksilla (joita olin tehnyt pienen ikäni) että proosapätkällä, jonka kirjoitin kun olin Kittilän kunnan Kallon koulussa opettajaharjoittelijana. Olin jotenkin päättänyt, että alkaisin harrastaa sitä taiteenlajia missä menestyisin. Voitin proosasarjan, kun taas öljyväritöissä olin kolmas. Maalaaminen jäi, ja hyvä että jäi. Piirtelen tosin yhä (kuvitan väliin myös omia lastenkirjoja) ja maalaan akvarelleja vieläkin, mutta sen pitemmälle en yritä. Kunhan väri jotenkin veden kanssa alkaa lopulta täyttää jotenkin miellyttävästi paperia.
Olin voittanut proosasarjan, mutten tiennyt mitä siitä seuraisi. pari puhelinsoittoa sentään, ensin Tammelta, mutta oli vastattava, ettei minulla ole mitään muuta valmiina. Minuun otti keväällä 1964 yhteyttä myös Tuomas Anhava. joka kyseli, olisiko minulla isompaakin läjää kotona, muistaakseni hän käytti juuri noita sanoja. Vastasin hänellekin, ettei ole, mutta kun hän intti, lupasin palata asiaan, kun olisi.
Eräänä hyvin varhaisena sunnuntaiaamuna sitten oli, sain esikoisromaanini valmiiksi muistaakseni kello 8. Soitin heti Tuomakselle, sain hänen vaimonsa puhelimeen ja ilmoitin tulevani sinne nyt kirjani käsikirjoituksen kanssa. He olivat ilmeisen tottuneita minunlaisiini, koska minut otettiin vastaan.
Mitä puhuin, en muista, sain teetä ja ystävällistä kohtelua, yritin vastailla kysymyksiin, lähdin kiireesti paikalta. Mutta niin kävi, että siitä läjästä sukeutui kirja eli esikoiseni Matkoilla kaiken aikaa; löysin itse sen nimen Henri Michauxin runosta Plume Voyage. Mutta aikaa kului niin, että ehdin tehdä esikoisromaanin rinnalle armeijassa, Tilkan sotilasairaalassa vielä toisenkin romaanin, jonka nimeksi Tuomas Anhava puolestaan laittoi William Blaken itse suomentamansa aforismin Kylliksi! tai Liikaa. Nämä pääsivät sitten jonkinlaisina kaksoisesikoisina julkisuuteen Otavan juhlavuoden syksyllä 1965.
Kirjoitin proosan lisäksi myös runoja, sitten lastenkirjojakin, mihin vaikutti oma poikani Lauri, joka oikeastaan pyysi minua jatkamaan keksimäni satuhahmon eli herra Huun seikkailujen kertomista itselleen. Kirja syntyi syksyllä 1972 ja julkaistiin 1973 ja sen jälkeen olen tätäkin työtä ilolla jatkanut.
Olen myös aina ollut innostunut kuunnelmamuodosta, joka on eräänlainen ääninovelli sekä näyttämöstäkin, jossa ohjaajan osuus on kuitenkin omaanikin merkittävämpi. Esikoisnäytelmäni aikuisille oli Kainuun voimamiehenä tunnetun Talas-Eeran kohtaloihin väljästi perustuva Voimamies (1983). Sen ohjasi itse Jouko Turkka ja tavalla, joka saa hakea vertaistaan yhä mitä esityksen tyyliin ja tarkkuuteen tulee. Lastennäytelmieni sarjan taas aloitti Pekka Peloton vuonna 1982 (joka oli ensin näytelmä, sitten vasta tein materiaalista kirjan). Herra Huun taas kantaesitti Turun Kaupunginteatteri 1984 ja sen ohjasi mieleenpainuvasti Marja-Leena Kuronen.
Eino Leinon hahmo kiinnosti minua jo varhain, hän kuului jo lapsuuden myytteihin; äiuti oli hänelle Kajjaanissa niiannut ja Wuolijokien Ahosaari taas sijaitsi Kukkialla meidän kesäsaaremme läheisyydessä. Tein Leinosta, varsinkin hänen runoistaan, Otavalle monia valikoimia virkatyönäni ja sitten kiinnostuin muutenkin, lopulta niin, että kirjoitin näytelmän Virran viemä, tuulen tuoma, jonka Oulun kaupunginteatteri kantaesitti 1983. Se kertoi Leinon kolmannesta avioliitosta Hanna Laitisen kanssa, surullisesta päähänpälähdyksestä, runoilijan elämän kaarteista. Leino eli mukanani pitkään, ja viimein 90-luvulla aloin suunnitella kirjaa hänestä. Se toteutui fiktiivisena elämäkertana, jolle annoin nimen Mestari, lähinnä Leinon kadonneen käsikirjoituksen tähden. Kirja ilmestyi 1995 ja voitti lopulta senvuotisen Finlandia-palkinnon.
Päätin, että jätän Leinon rauhaan. Mutta toisin kävi. Leinosta tein pienen elämäkerrankin kahta vuotta myöhemmin ja sitten juhlavuoden 2003 lähestyessä (125 vuotta syntymästä) päätin tehdä laajan, perinpohjaisen elämäkerran. L. Onervan arkisto avautui parahiksi keväällä 2002 ja menin sinne etsimään uusia Leino-tietoja.
Niitä en niinkään löytänyt, mutta löysin Onervan. Ja taas aukeni eteen uutta, kiinnostavaa, tutkimisen ja miettimisen arvoista.
Sain kuumeisen kirjoittamisvimman, joka piti minut koneen äärellä joka ainoa päivä. Niin kaikesta materiaalista, uudesta ja vanhasta, sukeutui kirja, joka ilmestyi keväällä 2003 nimellä Nalle ja Moppe. Se ei ollut enää fiktio, vaan Leinon ja Onervan kaksoiselämäkerta, oikeastaan kolmoiskin, koska myös Madetojalla on merkittävä osuus teoksessa. Sekä aikakaudella yleensä.
Onerva ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, tahdoin katsoa, millaisia hänen jälkeenjääneet runonsa olisivat. Ja kun olin alkuun päässyt, en halunnut heittää sitäkään työtä kesken. Mahdottomalta tuntuvassa lukemisurakassa minua varmasti auttoi Otavassa aikanaan pakon edessä saatu lukemisrutiini sekä Onerva itse. Käsitin, että hän oli aina toivonut jonkun lukevan läpi koko tuotantonsa. Kun lopulta sain valmiiksi hänen jälkeenjääneitten runojensa ensimmäisen osan – annoin sille nimen Siivet (2004), Onervan yhden julkaisemattoman kokoelman mukaan – tuntui hyvältä. Uskon, että myös vainaja hyväksyi valikoiman, olihan sen ilmestyminen sentään jo parempi kuin ei mitään.
L. Onerva on varmasti yksi suuria suomalaisia lyyrikoita, ei kohtalonsa, vaan laatunsa tähden. Kiinnostuin hänestä niin, että tein pienen sepiteellisen monologin nimellä Uponnut pursi (2004) ja olen myös tehnyt näytelmän. Esitetäänkö se ja missä, on jo kokonaan toinen tarina.
Lastenkirjallisuutta olen kirjoittanut ihan jo senkin vuoksi, että pidän vaihtelusta kirjoittamisen työssä, kaikesta, mikä haastaa, pakottaa miettimään. Vaikka alku saattaa aina olla vaikeaa. Mutta kun alusta pääsee… Lapsi taas on lukijana kaikkein vaativin. Jos hän ei pidä tekstistä ja kertomuksen juonesta, hän kääntää päänsä pois, alkaa ajatella ja puuhata muuta. Miten saada hänet mukaan? En yritä ajatella sitä kirjoittaessani; tiedän myös, etteivät kirjani puhuttele kaikkia lapsia, pelkät lauserakenteet ja hahmot ovat jo tavallista selkotekstiä mutkikkaampia.
Mutta toivon silti aina, että joku kuulisi ja kuuntelisi näitä uusiakin kertomuksiani, joita olen tehnyt jo yli kolmekymmentä. Viimeisin työni lapsille on juuri valmistunut. Se on monesta syystä edellisistä poikkeava. Nyt minulla on taas ollut lapsi koelukijana, viisivuotias Ainu-tyttö, joka tahtoi minulta tarinaa prinsessoista. Tein sen, yhdistin vanhaa kerrontaa ja modernia juonta, ja kirja Kaksi prinsessaa ilmestyy Tammesta Marika Maijalan kuvittamana syksyllä 2004. Tämä on minulle uusi alku ja askel taas johonkin tuntemattomampaan suuntaan; ja sekin ilahdutti, että minulla oli työn kuluessa taas elävä kosketus lapsilukijaan/kuulijaan. Mihin muuhun tämä sitten johtaa, sitä en tiedä.

Tällä tavalla työni jatkuu, kirjani jatkuvat ja siirtyvät asiasta asiaan, aiheesta toiseen. En ole jättänyt puhdasta kaunokirjallisuutta; en proosaa (Ihme ilmestyi vuonna 2002) enempää kuin runojakaan. Viimeisin julkaistu kokoelma on tosin Rakkaus Pariisiin ja muita runoja jonka ilmestymisestä on jo aikaa (1997), mutta olen taas pitkän tauon jälkeen kirjoittamassa uusia runoja. Olen aina sanonut, että runoja ei kirjoiteta, ne annetaan, ja näin on nyt tapahtunut. Uusilla runoilla on jo nimikin: Kaupunki on hiljainen, mutta säilyykö nimi tällaisena loppuun saakka, sitä on vielä mahdoton toukokuussa 2004 sanoa.
Toivon, että voin ja saan jatkaa työtäni loppuun saakka. Löydän kirjoista aina sopivia mottoja elämäni kuhunkin vaiheeseen. Nyt juuri toukokuussa 2004 olen mieltynyt 82-vuotiaan Goyan lauseeseen: “Aum aprendo”. Opin yhä. Hienoa, jos näin kävisi myös vastaisuudessa.

Sitarlassa 20.5.2004
Hannu Mäkelä

P.S.

Kaksi vuotta on kulunut. En tiedä mitä muuten olen oppinut, ellen lisää elämänhalua, ja ehkä myös kustannusmaailmasta jotain. Jouduin viihdevirtaan, joka uhkasi viedä mennessään, mutta räpistelin kuiville. Ja jatkan työtäni. Tuo kaikki siis kovin vertauskuvallisesti. Mutta elämä voittaa ja kuten lastenkirjoissa käy, niin myös kirjallisuudessa: hyvä voittaa aina pahan. Todelliset kirjat jäävät, huonot katoavat. Ja vain tämä merkitsee. Tätä optimismia ei pessimisti minussa olisi ennen mitenkään voinut ymmärtää.

Kirjailijalle on tärkeää vain tämä, kuten sanoin 1970-luvun alussa Antti Tuurille: Kirjoittaa kirjoja ja pysyä hengissä. Näin se yhä on.

Voimia myös lukijoille.

Sitarlassa 24.5.2006
Hannu Mäkelä