Elämän tarkoitus

Hannu Mäkelä:

Elämän tarkoitus

– muutaman mietteen kartoitus

 

1.

Jokainen aamu on aina uusi,

eikä maailmassa mikään päivä

toista täysin itseään, edellistä elämää.

Huomisesta ei tiedä kukaan, ellei säätä ennusta.

Kaikki muu on ajan aavistusta vain.

Hetken jokin pysyy paikoillaan,

ehkä kivi tässä, meri, paljas luoto,

tai sitten jopa talo, pelto, metsä, lintu, puu,

jonka silmin näkee, korvin kuulee, ajatuksin tavoittaa.

Sen, miten kurki joka kevät huutaa tuolla,

tai miten ruoho tuskin kuoltuaan

jo kohta nostaa varovaisen pään.

Vaan entä nyt, kun valo saapuu kuusten takaa hitaasti:

on talven alku; sen verran tästä kaikesta jo tiedän.

Kesällä usva suolammen yllä kuin hallatar taas tanssii;

olenhan sen omin silmin nähnyt, sentään avointen.

Ja mitä muuta onkaan elämä kuin tätä havaintojen unta?

Sarja muistoja, jotka lapsuudesta lähtevät

ja sinne aina palaavat kuin varhain kadotettuun kotiin,

äidin luo, siis kohtuun, laiskanlinnan upottavaan syliin;

tai sitten yhtä onnekkaasti isän tasaisempaan turvaan.

Muistoista rakentuu se kokemusten maailma,

johon vertaa, jota tarkkailee kuin ystäviään joskus.

Miksi olen tässä juuri nyt, miksi aina

käännyn muualle, kun tahdon vasempaan,

miksi ajattelen juuri näin, en noin,

ja siitä syystä hukkaan päivän parhaan.

Miksi valitsen sen tien, joka johtaa harhaan?

En sitä parempaa ja suoraa, oikeaa.

No, mutta miksi sinä itsekin teet aina niin?

Siksi, siksi, siksi, siksi, siksi.

Olemmehan syntyneet juuri sellaisiksi.

Ja kuitenkin me teemme kaiken omin päin.

Sattumaa ei ole, sanoo muuan viisas,

ja silti emme tiedä, mitä meille oikein tapahtuu.

Ja kun tapahtuu, on kaikki ohi hetkessä,

ja siihen turhautuu. Mitä jää?

Pelkkä muisto, muistikuva, tarina,

omansa, tai toisten, sivullisten, kertoma.

Kuin satu, joka joskus on niin totta,

ettei sitä loppuun saakka saata lukea.

 

2.

Miksi yhä elän, sitä itse en voi tietää.

Eilen kuoli hyvä ystävä, se piti hiljaa sietää;

hän päätyi hautaan, laskin kukat arkulle,

olinhan kerran siinä itse elossa.

Sen tiedän. Mutta kuinka kauan?

Kiinnostaahan tämä yhtä kaikki,

vaikkei eläisikään pelossa.

Aina silti kysyn: – Mitä sitten? Minne lähden nyt?

Koska menen, kuinka jatkan, vieläkö taas saan

avata tuon liian tutun vanhan oven,

jälleen kerran kulkeakseni vain joutavaan.

Ja silti tuota tottumuksen ovea

sekä lähes palvon että rakastan?

Jälleen kysyn: miksi miksi miksi,

sitä voisin toistaa toiset sata kertaa.

On hyvä tietää sekin, mihin tekojansa vertaa.

Aina ovat kysymykset tarpeen,

jos vain niitä jaksaa etsiä ja esittää,

kun taas vastauksista lienee sama pula paha.

Jää käteen lantti, joka katoaa kuin köyhän raha.

Mitä etsin minä siis; kaipaan, odotan tai janoan:

onnea, menestystä, täyttymystä, rauhaa?

Joskus jonkun niistä hetkeksi voi tavoittaa.

Usko toivo rakkaus, tai Johanneksen Sana,

päätyvät usein pitkiin puheisiin,

vaan suurempi niitäkin on ehkä vapaus.

Kun jotain vaikka kuinka ohimennen saa,

pelkää heti, että sen myös pian kadottaa.

Niin elämme me lähes varkain,

kuin turhan totemeina täällä.

Ja kaiken tämän katoavan kauneuden päällä

on aina taivas, avaruus ja tähdet sen –

niin ihmeellinen, hauras, ikuinen.

3.

Mikä sitten tämän kaiken tarkoitus,

muutaman muiston satunnainen kartoitus?

Menneen mittaamaton mietintä?

Tunnen, että tämä ihmeellinen elämä.

Jokainen kirjain liittyy ketjuun, syntyy sanaksi,

jokainen sana muuttuu lauseeksi,

ja lause kappaleensa itse hahmottaa,

pystyttää talon, johon kuka tahansa

voi halutessaan vaikka heti muuttaa.

Sen toden tunnen läheiseksi  aina,

kun näen unta, herään painajaiseen yöllä,

ja käännyn, puhkun, mietin; niinpä niin;

ja yhä uskon, edessä taas valoisa on huomen,

taas kirjoitan; ja jälleen uusi päivä läsnä;

sen tuoksun tuntee niin kuin tuuli kukat tuomen.

Jos väsyneenä katson tummenneeseen peiliin,

niin maailma on tuolla silti kaunis, tosi, lempeä.

Ja vaikka onni usein onkin lainaa,

se viipyy joskus edes hetken pari vierellä.

4.

Pimeässä palaa kynttilä.

Pimeässä palaa kynttilä.

Pimeässä palaa kynttilä.

Ja siinä se on:

koko elämä.

5.

Miten vain, niin aina kaikki palaa alkuun:

avaruuskin Möbiuksen nauhan kaltainen.

Ja syntymä, ja kuolema, ja uusi aavistava kevät.

Hilpeät puheet niin kuin kalan evät,

joilla kulkuaan se yhä itse ohjaa.

Suuret sanatkin voi silti ottaa käyttöön:

´Ikuisuus, ajattomuus, rumuus, kauneus.

Työ, koti, hetki, yö;

ja aika lyö, se lyö, se lyö!

Jumala ja tyhjyys, yritys ja erehdys,

murhe, tuska, kurjuus, silti pyrkimys

on ehkä kohti jotain parempaa?

Hyvyys, pyhyys sekä totuus

meidät siten viimein tavoittaa?

Ja sitten kuolema – ja pimeys sen,

ja helvetti, tai taivas…

sen armo, uusi autuus ikuinen,

kas siinä, hyvä ystävä, on kaikki vaivas!´

Ja mittana vain sinä itse, sama ihminen.

Miten olla taikka käyttäytyä täällä,

maailmassa tässä – kaikki naamiot taas päällä?

Yhdessä vai yksin, yksin taikka kaksin,

kaksin yksin, käsityksin, täydellisen yksin;

kunnes lopulta on kaikki päälletyksin,

kimppuna, jonka osia ei kukaan enää tunnista.

Vai toisaalta vain elää aina näin:

hiljaa, vaiti, painuksissa tyhjentyvä pää;

kuin muuli joka enää vähät jaksaa välittää.

Kun pakenee ja väistyy, välttää kaikkea,

josta muuten itse voisi saada vastuun.

Se virhe menee aina silloin toisten,

tuntemattomien, hyvin pitkään laskuun!

Näin käy, vaikka miten tahtoo lähimmälleen hyvää;

antaa sydämensä, tunteet tosimmat ja  parhaat.

Kas, miksi muuten täällä pimeässä harhaat.

Poistua ja silti olla läsnä, piilossa vain tuolla?

– Ei kukaan turhan tähden sentään saisi kuolla.

6.

Voisin vastata myös toisin, näin:

sanojeni sisin… se on hyvin yksinkertainen:

olemme täällä jostain sellaisesta syystä,

jota kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää.

Se totuus meidän on vain pakko kestää,

sitä loputtomiin selittää ja selventää.

Mutta toiset, jälkeentulevaiset, ehkä kaiken muuttavat,

lapset, pieni hymy huulillaan ja kirkas katse;

jos ketkä, niin he meitä auttavat

puhtain ajatuksin, teoin, joissa pahaa ei,

vain rakkauden suuri alituinen kaipuu;

paras ponnin sille, miten päivä iltaan vaipuu.

Me teemme täällä sen minkä suinkin voimme,

emme muuta – emme myöskään vähempää.

Jos mitkä, rakkaus, viattomuus, hyvyys

mielestä hälventävät öiden pimeää.

Jää käteen silloin häive tähtilunta,

ikuisuuden ikävää.

7.

Niin tulee loppu, palaa alkuun taas,

kun toistan kaiken sanomani vielä kerran;

jos kohta enää yhden lyhykäisen lauseen verran:

Elämän tarkoitus on luoda elämää.