Puutarha

 

Puutarhan nykyinen olemus on kaiketi lähtöisin jo ihmiskunnan varhaisesta historiasta. Hyvään puutarhaan sisältyy myös yhä unelma hyvästä elämästä, joka toki on edelleen mahdollinen maapallolla, vaikka jokaisella aikakaudella on täällä ollut omat vitsauksensa. Omallamme ehkä pahimmat: väestönkasvu ja sen myötä luonnon saastuminen ja ilmaston kuuma ja hurja muutos, vaikkei se vielä Suomessa aina tunnukaan.

Paradisus terrestris, maanpäällinen paratiisi on silti tai siksi mahdollinen vielä täällä. Se on edelleen puutarhan esikuva tuntuu, kun julkisia ja hyvinhoidettuja puutarhojamme katselee. Myös luomiskertomuksessa esiintyy paratiisi, jonka sitten syntiemme tähden kadotimme. En usko että syntinä oli edes aikanaan silkka seksuaalisuus tai yhtymisestä saatu nautinto, pikemminkin ihmisen oma luulo siitä, että hän jos kuka on maailman todellinen valtias. Seuraukset näemme. Hybris saa aina palkkansa, tosin kyllä useimmiten vasta haudassa.

Ihmisellä on yhtälainen kyky sekä hyvään että pahaan, vaikka jokainen lapsi on syntyessään puhdas ja viaton. Millainen lapsesta sitten kasvaa, se riippuu ilmeisesti täysin ympäristöstä: ihmisistä lapsen lähellä. Syyttely on kuitenkin turhaa. Jokaisella meistä on mahdollisuus myös itse kehittyä ja nousta.

Nykyaika ei tunnu pitävän paratiisia todellisena tavoitteena saati piittaavan koko käsitteestä paitsi matkailumainoksissa. Monelle riittää omien nautintojen mahdollisuus ja jopa niiden maksimointi. Usein myös toisten kustannuksella. Tulee mieleen sanoa, että koskaan ennen ei minun elinaikanani ole Suomessa ollut näin aatteetonta ja moraalitonta aikakautta, vaikka moni puhuu arvoistaan ja osoittaa niitä ylpeänä kuin lapsi, joka on osannut piirtää paperille pari kolme tuhruista viivaa. Lasta me kiitämme, koska oppimisen alku on hankalaa todella, mutta kun aikuinen esittelee vastaavia utuisia aatteitaan, voisi sanoa, että todellisista teoista ei sittenkään ole kyse. Aate pysyy aatteena, jolla puolustetaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta itse asiassa harva elää niin kuin opettaa. Onnekseni olen tällaisenkin ihmisen sentään muutaman kerran tavannut ja jopa pitkään tuntenut. Se lienee suurin lahja ja opetus, jonka olen elämältä saanut.

Paratiisi, niin. – Eilen 2.7. vietettiin puutarhapäivää ja ajatus paratiisista liittyy tietenkin siihen. Kävimme Magnoliassa, puutarhassa joka sijaitsee Lohjan Karkalinniemessä. Yli kolme hehtaarin aluetta oli laitettu uuteen uskoon lähes 15 työntäyteistä vuotta. Luonnonkaunis paikka oli ollut jo ennenkin: hiekkarantainen lahti, vaahtoava Lohjanjärvi, eri tavoilla kumpuileva mäki. Nyt sitä ryyditti uusi kasvusto, tuo vähintään satojen lajikkeiden arboretum, josta ei kukkia puuttunut.

Pelkkä maisema olisi jo tehnyt hiljaiseksi. Vaikka järveltä kävi vinkka, sekään ei jostain syystä tuntunut kylmältä. Kauempaa pilvien takaa näki jo sinistä taivasta ja alkoi odottaa, että aurinko armahtaisi meidät toppatakkiset ja villapuseroiset kesänviettäjät. Ja armahtihan se, jopa niin, että kun myöhemmin saavuimme Paikkarin torpalla, oli päällysvaatteita jo riisuttava. Se lisäsi hyvää oloa, jonka puutarhan katsominen oli saanut alulle.

Paikkarin torppa on sekin puutarha itsessään, mutta lähes pelkästään luonnon muovaama. Piskuinen pirtti on aina yhtä kodikas kokemus ja edelleen siellä myös ihmettelee, miten pirtissä on voinut nukkua kymmenenkin ihmistä Elias Lönnrotin lapsuudessa. Mutta niin vain on ollut. “Pakko se on kun pukseeraa”, kuten äitini aina sanoi. Varmaan joku on maannut uuninkin pankolla. Lapsia taas on voitu laittaa kerrossänkyyn kaksin kolmin kappalein niin ylä- kuin alalaverille.

Menimme ulos ja kiertelimme kedolla näköispatsaan tuntumassa. Elias on siitä harvinnainen suurmies että ehti saada kaikkea mahdollista tunnustusta jo elinaikanaan. Onnellinen hän ei silti tainnut olla; kuolema vieraili liian usein lääkärin perheessä. Pitkä elämä näkyy pysyneen pystyssä vain työn kautta ja avulla. Tuloksia syntyi. Ilman häntä ei meillä olisi Kalevaa, vain suuri joukko Suomen kansan vanhoja runoja. Kyllä nimenomaan nuori Lönnrot oli itsekin runoilija, kun kokosi keräämänsä yhteen ja sai sovittamalla ja sommittelemalla aikaan kokonaisuuden: käsittämättömän hienon kansalliseepoksemme, jota tosin enää vain valitettavan harva lukee; kykenee lukemaan.

Heinäiseltä mäeltä löytyi ahomasikoita, joita Olja-tytär poimi. Makeimpia niistä annettiin vaimoni lisäksi myös minulle. Söimme soppatykin hernerokkaa ja kylläpä sekin maistui. Esa Utukan kirjanmyyntikojulta taas sain ostetuksi Kreetta Onkelin Beigen. Se on hänen toinen romaaninsa ja kolmas kirjansa, Sammakon kustantama. Esikoisen eli Iloisen talon menestyksen jälkeen oli paluu arkeen varmaan vaikeaa, mutta hän voitti lopulta senkin esteen uuden kustantajan kautta. Myös tämä sisukkuus miellytti minua, kun kotona omassa puutarhassa istahdin tuoliin ja aloin teosta lukea. Sivut kääntyivät, ruusut kukkivat yhä ja aurinko vilkuili pilvien lomasta.

Minun puutarhani lepäsi, huojui ja suhisi siinä ympärillä. Sitä voisi kuvata lähinnä sanalla villi. Muutamia polkuja raivaan, muutamilta aukioilta ajan ruohon, joitakin perennaryhmiä pidän elossa, kuten myös kasvimaata, mutta loput luonto saa itse hoitaa, siis olla omillaan. Se kasvaa ja kukoistaa, jos suinkin siihen kykenee.

Ainakin akileijat ja lupiinit, kellot ja virnat, apilat ja matarat näyttävät juuri nyt menestyvän olemassaolon kamppailussa. Luonto itse on tällä mäellä todellisin puutarha. Jokaiselle omansa, kullekin makunsa mukaan. Ja hyvä niin. Ei ole kahta samanlaista pihaa eikä edes ihmistä.

Myös puutarha on kirja tai ehkä vielä paremmin toisin päin: kirjakin voi olla puutarha. Hyvä teos avaa tien vaikka paratiisiin, kun sen tapa puhua osuu ja koskettaa. Mielenkin puutarhaa kannattaa vaalia ja hoitaa;  herätellä ajatuksiaan niin kauan kuin siihen suinkin kykenee. Huonoja kirjoja on maailma aina tulvillaan, mutta hyviä löytyy edelleen niiden seasta. Lukuelämyksiä voi kohdata juuri turuilta ja toreilta, kuten minulle tapaa sattua ja sattui Sampo-juhlilla taas. Uuden (tai vanhan, muinaisenkin) etsiminen kannattaa aina. Vaikka olen tuhansia ja taas tuhansia hyviä kirjoja jo lukenut, on edessä varmasti vielä paljon sellaista joka lukemisen ansaitsee ja jonka asioista ja tavasta puhua ja sanoa en sittenkään tiedä vielä mitään. Tarvitsee vain osua sellaisen kohdalle. Pitää ottaa ensin kirja käteen, avata sitten sivu ja toinenkin, kunnes saa lauseesta kiinni ja pääsee sen sisään. Aina voi lähteä löytöretkelle lähtemättä minnekään: lukea.

 

(3.7.2017)