Lunta ja unta


Ensimmäinen lumi satoi muutama päivä sitten. Kun kaikki on ollut seisovaa pimeyttä, lumen valo tuntui todella hyvältä.

Mutta eihän mitään hyvää voi kestää liian pitkään. Toki saapui suoja, kiitävistä pilvistä ripotteli tihmua ja kunnon vesisadettakin ja pian lumesta oli jäljelle vain rippeitä. Silti muisto pysyi, ja kuvat pysyvät myös.

Tällaista vaihtelua elämä on. Ikuista on vain muutos. Eilen uusi pakkasaalto pyyhkäisi etelänkin ylle. Ja se tuli ja jää ainakin viikoksi jos ennusteisiin on luottaminen.

Nyt on lauantaiaamu, jouluun enää alle kuukausi. Kello näyttää hädin tuskin seitsemää. Pimeää riittää vielä. Lasikuistimme lasin oli pakkanen koristanut yöllä mitä kauneimmin kukin ja pitihän sinne mennä istumaan ja ihailemaan kiteitä.

Kun otan aamupimeässä kuvan kiteistä, myös me kaksi jäämme kuvaan. Tuntuu niin kuin joku olisi ottanut sen kuistin ulkopuolelta. Silmänkääntäjän temppu tuokin, peilien maailman ulottuvuus.

Kuten sormenjäljet, myös lumikiteet ovat kaikki erilaisia. Minulle sekin kertoo omalla tavallaan, että maailma on sittenkin ihmeellisempi kuin me koskaan ymmärrämme.

Uusi päivä on edessä, uudet työt. Viikonloppu. Työssäkäyvän hengähdystauko, mutta kaltaiseni vapaan huinijan työpäivä kaikkien muiden päivien joukossa. Taas kerran kirjoitan kirjaa, taas kerran en aivan tiedä millainen siitä sittenkään tulee. Mutta silti kirjoitan ja kirjoitan. Tiedän hyvin, että ilman uusia sanoja lakkaisin olemasta.

Ruumis voi elää kauankin, mutta jos henki katoaa, mitä syytä silloin on enää viivyskellä täällä? Kysymys, johon ei kellään länsimaisella taida olla selkeää vastausta.

Luemme uutisia ja niissä kerrotaan uudesta koronaviruksesta, joka on nyt saanut nimen Omikron. Se on pelkkä O-kirjain, lyhyt o, mutta myös kuin nolla. Nolla on vaarallinen, ainakin mitä ihmisiin tulee. Mutta sanoissa o on vain sidosainetta. Muistan kreikan aakkoset, jotka siskoni opetti minulle kun olin kuusivuotias. Omikronin jälkeen tulivat ainakin pii, rhoo, sigma ja tau. Näin sanoo muistini. Miten lie totuuden kanssa.

Uusi virustyyppi sotkee heti pörssit, muuttaa entisestäänkin hataria lomasuunnitelmia, omiammekin; saa kaikki jälleen varpailleen. Pelokkaiden määrä tuplaantuu. Sitä lisää sekin, että Suomessa tartuntojen määrä kasvaa juuri nyt lähes räjähdysmäisesti. Uskovaiset eli nuo uskomattomat rokotevastaiset voivat onnitella itseään, jos hengissä selviävät.

Mutta mitä heille voi tehdä. Vanha sanontani kuului: ”Jos pään voisi muuttaa… mutta päätä ei voi muuttaa.” Eli vähän taitaa olla tehtävissä. Niin tai näin jälleen kerran me etenemme vakaasti kohti kuilun reunaa, sitä uutta talouden mahdollista syöksykierrettä, joka tuossa lähellämme aina vain on ja odottaa että putoamme sen syliin.

Tuo uni ei ole hyvä vaan painajainen. Paras vain avata silmät ja katsoa tulevaan, uskoa ihmisen viisauteen. Onhan nyt kehitetty ja valmistettu ruokaa ilmastakin, jos olen oikein ymmärtänyt. Vielä askel ja toinenkin ja taas on jokin surkeampi vaihe voitettu. Jos kohta uusia on myös aina tulossa.

Tieteen edistäminen pelastaa ihmiskunnan, taide pitää sen henkistä puolta yllä. Siinä uusi slogaanini tälle elämälle.

Kello lähenee vähitellen kahdeksaa. Pitkä hyvin nukuttu yö on takana, aamu alkaa ikään kuin aavistellen valjeta tuolla naapurin kuusimetsän takaa. En näe ikkunasta vielä muuta kuin pimeää. Mutta tunnen jo valon, haistan sen kuin vihikoira. Onhan ihminenkin pelkkä eläin, jolla ihme kyllä joskus on jopa järkeä päässään.

Vielä tunti ja eteensäkin näkee jo. Sitä odotan ja sitten lähden maailmalle asioita hoitamaan. Puuhaa riittää, sillä maalla asuminen ei ole vain joutenoloa ja makoilua. Vanha talokin vaatii osansa. Nyt kun pakkaskausi alkaa, pitää rakoja tiivistää, uunia lämmittää, katsoa että kaikki on valmiina pahimpien säitten varalle.

Mutta maailmalla ei tee mieli viipyä sen enempää kuin on tarpeen. Palaan piankin jos hyvin käy. Päivä koittaa jo, nyt näkyy ensi valon kajastus. Mutta jo neljältä iiltapäivällä alkaa taas olla ensin syvän harmaata ja kohta sysimustaa. Vaan olkoon. Pimeä on paksu peitto jonka voi vetää korville. Sen alla saatan uneksia taas tulevasta valosta: keväästä, joka vääjäämättä koittaa. Se koittaa aina ja koittaa silloinkin, vaikka ihmiskuntaakaan ei enää olisi. Niin synkkään lopputulokseen en silti halua vieläkään uskoa.

(27.11.2021)