Kesää odotellessa


1.

On päiviä, jolloin lämpö valtaa ilman ja mielen. Ja päiviä jolloin sataa, tuulee ja tihuuttaa. Kaikenlaisia päiviä saamme. Vaikka mikä olisi, emme voi tilata sitä säätä minkä haluamme. Kuten Lapissa kerran kuulin ainakin 40 vuotta sitten: ”Se on isä ylläällä joka säät säätää.” No, Hailuodon möljällä kaksi paikallista puheli taas näin: ”Ilima on kuin morsian.” Ja siihen toinen: ”Vaan kyllä se vielä häitään tanssii.” – On tanssinut, totisesti on!

Töitä on tehty kotona ja ulkona, piha alkaa olla siisti, istutukset lähes saatu maahan. Pari kukkaa vielä pitää laittaa ruukkuihin ulkona, pelakuita, ei kuitenkaan mummon. Pelakuut odottavat jo kuistilla, ne sentään sain hankituksi.

Vielä koskettavampaa on kuitenkin se, että omenapuut alkavat juuri kukkia.

Ruoho kasvaa, sitä siimataan ja leikataan. Hankin viime vuonna työnnettävän ruohonleikkurin, joka miellyttää. Ihmisvoima, hiljaisuus ja upouusi tekniikka pätkivät ruohoa niin, ettei ainakaan minulle paremmasta väliä. Ehkä tilanne olisi toinen jos parturoitavaa olisi monta aaria, mutta nämä pläntit ovat kuin sille tehdyt. Ja itselleni.

2.

Paljon olemme kulkeneet myös luonnossa ja tehneet myös lyhyitä matkoja. Kuvauksellisesti kiintoisin oli aikainen aamuretki Lohjanjärven Liessaareen. Se on kaunista ulkoilualuetta, muta itse asiassa sen kruunasi aamun sakea sumu, jonka kylmä yö oli saanut aikaan.

Kuljimme ja kuvasimme. Minä ensin A:ta, tosin kaukaa ja takaa ja luvatta ja luvan kanssa, kuten aina.

Ja sitten hän myös minua.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

En ole mikään omien kuvieni ystävä, mutta A:n tapa kuvata miellyttää. Aina kuvissa on jotain muuta kuin pelkkä ihminen; myös liike, tausta ja ilme. Ei ihme että joskus tulee sellainen tunne, että tekee mieli heiluttaa käsiä ja kiittää elämää, sekä sitä mikä meissä ihmisissä virtaa että luontoa, jonka ansiosta me yhä täällä saamme olla, vaikka vaurioitammekin sitä yhä kaaottisemmin ja pysyvämmin.

Kun kuvaajan katse on kohteessa ja kohteen kuvaajassa, syntynee jotain harmoniankin tapaista.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Itse ihastuin sumuun järvellä, siihen miten se luo auringon heijastuksista impressionismia kuin Monet.

Ja siihen miten yksinäinen ja liikuttavakin voi ulapan karimerkki olla.

3.

Juuri nyt on sunnuntaiaamu. Ulkona laulaa edelleen satakieli. Se pesii jossain aivan lähellä, luultavasti alalehdossa, mutta on valinnut reviirikseen talomme ympäristön. Olen äänittänyt sen laulua videoille, mutta ne eivät tunnu sijoittuvan blogiin. Ehkä en vain osaa liittää niitä tähän alustaan; instassani ne kyllä toimivat.

Satakielen valokuvaaminenkaan ei minulta luonnu, niin arka ja huomaamaton lintu on. Niinpä pelkän mielikuvan on riitettävä. Tämän varsinaisen Verdin kuunteleminen on kuitenkin kokemus, jota ei sittenkään voi oikein sanoin kuvata. Yritän kohta etsiä linnun kuvaa edes internetistä. Saa nähdä miten onnistaa. Ja onnistuihan se jotenkin:

4.

Lasitettu kuistimme, jonka Arvi sai aikaan, on ollut koekäytössä nyt muutaman viikon ja miellyttää. Alkuun sinne eksyi muutamia lintuja, jotka piti sitten saada pois, koska ne hakeutuivat nurkkiin, juuri kuten olin lukenutkin. Töitä ja huolta siis piisasi ja rupesin miettimään ratkaisua tähänkin pulmaan. Nyt kun sain netistä tilatuksi sekä haukan siluettikuvia että pöllöjä, ei mitään vastaavaa ole enää tapahtunut.

Onnea löytyy joskus siis onnettomuuksiinkin. Ja onhan pöllö lempilintuni: yhtäaikaa tyhmä ja viisas, symbolina siis.

5.

Jotain aina tapahtuu. Jotain uutta.

Eilen lauantaina julkaistiin sitten viimeisin romaanini: Pilven reuna. Kustantaja on Aviador, jonka Kulttuurikulmassa Kruunuhaassa julkistaminen tapahtui. Miellyttävä tilaisuus, paikalla lain ja Krista Kiurun sallimat kuusi henkilöä sekä Aviadorin allt i allon eli Vesa Tompurin koira Raksu, jonka emme uskoneet levittävän koronaa.

Tämän kirjan tekeminen ei ollut helppoa. Kirjoitin lopulta kolme toisistaan poikkevaa versioita, ensin impressioita, sitten kertomuksen hän-muodossa. Lopulta tämä viimeisin ja ainoaksi mahdolliseksi osoittautunut toteutui minä-kertojan äänellä jota sitten hioin ainakin kolme kertaa.

Pakko. Kun puhuu suurista tunteista, kun kirjoittaa rakkaudesta, tunteet näyttävät joskus ottavan ylivallan, mutta silti ne pitäisi saada mahtumaan hahmoon, sulautumaan kontekstiin. Niinpä.

6.

Itse alkaa olla aina vain jäävimpi sanomaan omistaan enää mitään. Pääasia, että taas kerran olen tehnyt sen, mitä aioin, joskin monen monen mutkan kautta.

Puhukoon siis teksti. En ole ennen tainnut tehdä tätä missään blogissani, mutta nyt sitten teen. Otan tähän näytteeksi kirjan loppupuolelta katkelman. Se on mitä on, mutta onpahan omaani. Ja kun kirja on poissa käsistä, kohta se on sitä ehkä myös omasta mielestä:

”Tällaiselle pohjalle alkoi rakentua toinen elämämme. Ihan tavallista ihmisten elämää se tuntui olevan. Kyse on kait aina siitä, että toiseen pitää luottaa, että toisen sanat uskoo todeksi. Siitäkin, ettei todellinen elämä ole mikään peli tai leikki, josta saattoi poistua noin vain ja ruveta leikkimään samaa uudestaan jonkun toisen kanssa niin kauan kuin suinkin halusi. Se onnistuu nuorempana, se kait kuuluu jotenkin nuoruuteen, määrätön päämäärättömyys.

   Minulle se oli jo mahdotonta. Entä sitten Elinalle? Ehkä tämä yhä vielä etsisi itseään?

     Rakkaus oli mitä oli, illuusio kai. Pysyvää rakkautta oli kaiketi vähän tässä maailmassa. Toki kyseessä oli tunne, joka vaihtui, syttyi ja sammui. Mutta joskus se ei sitten millään sammu, ei laannu, vaan palaa ja liekki kasvaa ja kuumenee vain, ajattelin.

      Niin oli käynyt omalla kohdallani. Joskus jokaisen on pysähdyttävä ja katsottava peiliin ja nähtävä ensin itsensä, ei kuten Narkissos, ei kuten Dorian Gray, vaan kuten aivan se ensimmäinen inhimillistynyt ihminen, joka oli paljas, viaton ja alaston ja näki kasvonsa veden pinnalta. Vasta sitten kun on nähnyt ja tajunnut itsensä, voi nähdä toiset. On ymmärrettävä mikä on, kuka on ja miksi on täällä, tässä maailmassa. Ei pahaa tehdäkseen, vaan hyvää. Ei itselle, vaan toisille.

     Tällainen rakkaus ja tunne; kiintymys, hellyys, yhteisyys, miksi tahansa sitä halusi nimittääkin, on tai olisi maailmassa tärkeintä. Ainakin se oli sitä minulle.

Päivät alkoivat taas kulua. Niiden mukana kuluivat viikot ja samalla elämäkin. Kuluuhan myös se, kun sille antaa luvan. Ja kuluu, vaikkei antaisikaan.

      Yhä vain me olimme minun ihmeekseni yhdessä. Suurin huuma oli jäänyt eron jalkoihin ja kuin kadonnut, mutta tämä uusi tunne oli ihmeellistä kyllä sitä voimakkaampaa. Huumaa sekin, mutta nyt jo keveämpää.

   Minä kuulun Elinalle, olen osa tämän elämästä, ajattelin. Tulisi nousuja ja laskuja; niitä tulisi edelleen jos ja kun olisi tullakseen.

    Ymmärsin, että edessä olisi lähes varmuudella lisää mäkiä, varsinkin liukkaita alamäkiä, mutta sitten myös vuoriteitä, jotka hitaasti kiemurtelivat kohti huippua ja joita piti silti yrittää kulkea. Silloin koittaisi hurmiota huokaavia hetkiä, mutta sitten taas myös murheenmustia syvänteitä, joihin voisi vaikka hukkua. Mutta emme me hukkuisi. Elina menisi ja tulisi, lähtisi, mutta lopulta palaisi taas. Siihen minun oli uskottava ja luotettava.

   Tunsin hänet silloin heti, tunnistin jo selän, sitten koko ihmisen, enkä kuitenkaan täysin tuntenut. Mutta oppisin tuntemaan, jos haluaisin. Ja halusinhan minä. Ehkä samaa halusi myös hän minun suhteeni? 

   Vaikka välillä kaikki näytti mahdottomalta, tiesin jo, että pahatkaan hetket eivät ehkä kestäisi enää kauan. Jokaisen illan jälkeen alkaisi aina aamu. Ja vaikka jokainen aamu päättyy lopulta yöhön, uusi aamu odottaa sen takana vuoroaan. Sen aloin ihan konkreettisesti viimein käsittää.”

7.

Se siitä sitten. Kun yksi asia on saatu tehdyksi, on siirryttävä toiseen. Turha katsella taakseen, aina on parempi miettiä mitä on edessä, ihmetellä, ruveta tutkimaan jotain kiinnostavaa. Kehitys kehittyy vain tekemällä. Jos ennen olinkin synkkä pessimisti, olen nyt heikohko mutta sinnikäs optimisti. On kuljettava eteenpäin. Sen, mikä meistä jäljelle jää, ratkaisee vain aika.

Menen ulos ja hengitän syvään raikasta aamuilmaa. Ja taas katson ja kuvaan omenapuuta. Juuri nyt hennon vaaleanpunaisina sen kukat ovat kauneimmillaan.

Elämä pysyy, me selviämme. Näin on, täytyy olla. Ellei luota siihen, että hyvyys, pyhyys ja totuus saavat maailmasta otteen, täällä on kohta turha tehdä mitään. Nytkin, kun yhteiskuntia, kulttuuria ja elämän kehittymistä katselee, tietynlainen myötähäpeä uhkaa vallata mielen. Mutta mutta mutta. Miten paljon hyvää ihmiskunta on jo saanut aikaan. Mitä vielä voisimme, jos oikein tahtoisimme; jos vaikka edes yrittäisimme luoda taas kerran jotain korkeaa, pysyvää, uutta?

(23.5.2021)