Luonto parantaa – ja taide


YKSI

Viikko sitten oli vielä kylmä eikä lehtiä juuri missään, mutta nyt luonto kukkii ja kaikkialla on vihreää. Jopa pari haapaa on avautumassa punervin lehdin, jos kohta suurimmat ovat vielä jättimäisiä dinosaurusten rankoja.

Pelkkä vihreä on nyt pääväri lukemattomin muunnoksin. Vaikka vuosi vuodelta tietääkin yhä paremmin, että noin viikossa on kymmenistä vihreän sävyistä jäljellä enää pari: tummempi ja vaaleampi vihreä, en jaksa surra. Minkä luonnon ja ajan kululle voi.

Yhtä kaikki tämä heleys on kuultavaa, se hengittää, siinä jos missä on elämä.

Juuri tätä aikaa olen ja olemme odottaneet eikä siihen koskaan kyllästy. Liian nopeaa kaikki nyt, totta. Mutta ensi vuonnakin on vuosi, optimisti ajattelee. Kun taas se vanha pessimisti minussa miettii: enää vähän yli kuukausi ja päivä alkaa taas lyhetä.

Kimalaisten kanssa olen saanut nahistella ja vangita niitä tyhjiin tulitikkulaatikoihin, jotka sitten avaan, kun olen saanut ne pois saunasta, jossa ne aina pyrkivät pesu- tai löylyhuoneisiin, mutta jättävät pukuhuoneen rauhaan. Miksi, mahtavatko itsekään tietää. Kimalaisia on tullut juuri lasitetulle kuistillemmekin, mutta sielläkin on jo tyhjä Sampo-rasia pikaista apua antamassa.

Hankalampia kuistivieraita ovat kokovuotiset pikkulintumme: tiaiset ja punarinnat, jos kohta keinot niidenkin häätöön (pelastamiseen) on keksitty. Sain tilatuksi netistä pari pöllökuvaa jotka heijastavat valoa sekä haukan siluetteja. Ainakin toistaiseksi ne ovat karkottaneet turhat tulijat, sillä kun lintu eksyy parista aukosta kuistille, se ei ymmärrä kuinka päästä enää ulos.

Haavi on ollut kuitenkin avuksi. Vapaus on niille sitten koittanut!  Mikä on hyväksi ihmiselle (kuten lasitetut tilat) ei aina sovi eläinmaailmalle. Hyvä, jos konstit löydetään ja rauhanomainen rinnakkaiselo voi jatkua.

Luonto on nyt juuri parhaimmillaan. Kukkia, kukkia kukkia.

Kukkia oli myös lapsuuteni kesien järvi. Sen kukat olivat järvisätkintä joita oli Savilahden kupeella valtaisina lauttoina. Sätkin oli leinikin sukua, Ranunculus peltatus, jos oikein muistan. Niittyleinikki (acer) ei kuki vielä, mutta sade ja lämpö saivat tuhannet voikukatkin esiin. Tässä yksi, vielä lapsi ja ujo, vaan pää on pystyssä.

Sama pätee alaniityn villeihin narsisseihin. Pari päivää oli odotettava ja siellä ne kukkivat jälleen ikivanhojen katajien ympärillä.

Jopa lemmikit availevat piskuisia silmiään. Enhän minä teitäkään unohda, en.

Entäpä sitten pikarililja, kirjavaa lajia. Kaunis se on ja alati iso ihme.

Sen vierellä odottavat vuoroaan varjoliljat, mutta niiden kukkimiseen kulunee vielä jokunen hetki.

Silti voi käydä niinkin, että jos tämä lämpö jatkuu ja sadetta ja aurinkoa saadaan, on koko kesä kohta ohitse mitä kukkiin tulee (mutisee pessimisti jälleen). Mutta optimisti huudahtaa: – Oi, mitä kaikkea kauneutta onkaan vielä edessä.

Paljon. Omenapuut ja syreenit, esimerkiksi. Ja ehkä vanhan puutarhan kukkaniittykin, jonka Arvi vuosi sitten loihti näkyviin. Sen ilmestymistä sopii toivoa. Ja toivo on paras aamiainen, kuten Francis Bacon totesi.

Tältä näytti niittymme vuosi sitten:

KAKSI

Jo aikaisin lauantaiaamuna iski halu nähdä taidetta. Netistä olin saanut viimein varatuksi liput Banksyn näyttelyyn Mänttään – tosin vasta elokuulle. Samalla huomasin, että ainakin Emma olisi jo nyt auki niin, ettei sinne välttämättä tarvitse etukäteen ostaa lippua.

Myös Hämeenlinnan taidemuseossa käynti houkutteli, mutta sen katsomiseen olisi aikaa enemmän kesälläkin. Niinpä suunnistimme Emmaan. Ensin kyllä piskuiselle aamupalalle Kaivopuiston Caruselliin, joka oli lähes matkan varrella. Se kun avautui jo kymmeneltä, mutta Emma vasta kello 11. Ja Carusel ei ole paha kahvila, vaikka Ursulasta avautuvatkin paremmat näkymät.

Mutta sitten seurasi Emma, tuo Kain Tapperin mielisävellys. Olimme ovella aivan samaan aikaan kun sitä vasta avattiin ja saimme kysymyksiä siitä olimmeko tilanneet liput ennakkoon. – Emme. – Onko museokorttia? – Ei. – Siis aivan ex tempore? – Kyllä!

Vaan ihan silläkin pääsimme iloisesti hymyilevän opasnaisen toimesta sisään. Korona on koronaa, mutta muita immeisiä ei juuri näkynyt. Piti vain hakea pääsyliput myymälästä ja lähteä kiertämään.

Häpeä sanoakin, mutta Emmaan ei minun tarvitse ostaa lippua, sen ilmaisen edun saan ikäni puolesta. Sama pätee Didrichseniin. Aina välillä maksan kuitenkin täyden hinnan. En ihan itse tahdo tietää miksi, mutta arvelen, että siksi, kun ah vielä niin nuori A. on vierelläni.

Yksi laaja näyttely oli suljettu, mutta sen olimme ehtineet nähdä puoli vuotta aiemmin. Toinen yhtä tuttu oli vielä esillä: Saastamoisen kokoelmista valittu mutta edelleen täydessä vauhdissa: Kosketus.

Siitäkin saimme osamme.

Uutta oli sitten Ornamoon kuuluvien taiteilijoiden keramiikkanäyttely: Särkyvää. Keramiikka on haurasta (montakohan pystiä vaasia ja kuppia olenkaan rikkonut). Mutta kaikesta särkyneestä saa myös uutta; sen näyttely hyvin osoitti.

Taas A. katsoi ja kuvasi näkemäänsä ja minä olisin kuvannut lähes pelkästään häntä kuvaamassa. Mutta kun on kaltaiseni nuorallatanssija, on miehen pysyttävä tasapainossa: kurissa ja rouvan nuhteessa.

Niinpä luovuin kuvaamasta häntä ja kuvasin näyttelyä. Ei paha. Moni pysti ja kokonaisuus ja yksityiskohtakin jäivät mieleen.

Tässä yksi lähempää. Tiia Matikaisen Pölynkerääjä:

Tässä toinen, minulle valitettavasti tuntemattomaksi jääneen tekijän:

Ja tässä kolmas:

Tämä Weilin & Göösin entinen painotalo ja kustantamo Tapiolassa on yksi mielimuseoistani. Siellä on tilaa liikkua, hyvä lampsia, katsella ja ihmetellä.

Myös kahvilaa voi suositella. Ja sen teen nytkin kokemuksesta. A:lla salaatti, minulla lohisoppa, lähes yhtä hyvä kuin Pusulan Pikku Omenassa.

Ja sitten, sitten ei muuta kuin auto käyntiin ja keula kohti kotia. Sadekin laantui ja aurinko pilkisti jo näkyviin. Jossain päin Suomea ajelehti koviakin ukkosia, luin netistä, mutta tänne ne eivät ainakaan vielä ole eksyneet. Mikä on hyvä. Saunakin olisi illemmalla edessä.

Matkailu avartaa. Koronan ahdistus heltiää. Taide pitää ihmistä elossa, ainakin minunlaistani. Suurin osa kaikesta kulttuurista on surkeaa silppua, sitä roomalaisten sirkusta, pelkkää raha-automaatiksi luotua. Mutta sitten on myös muuta. Ja sitäkin riittää. Sen (ja A:n) tähden tahdon tässä maailmassa edelleen elää.

KOLME

Ilta läheni ja sauna valmistui. Viideltä menin saunaan, mutta putkaa ei ole lähelläkään eikä alkoholiton olut aja ihmistä sen pahempiin tekoihin kuin itsensä piiskaamiseen vihdalla, ei siten minuakaan.

Niinpä. Mitä sanoa. A. tuli saunaan ja istui kuistilla kun minä ähisin lauteilla ja hikoilin kaikkea viikon vaivaa pois. Ja kun löylyt oli otettu, saattoi mies istua kuistilla, katsoa laaksoon, kuunnella kahtakin satakieltä ja antaa A:n jopa kuvata itseään.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Mitäpä en kestäisi tässä auvossa. Sillä auvoa tämä on. Valo, lämpö, A., puitten vihreys, linnut, kesän tuntu. Mitä siitä että sen kokee vain kerran vuodessa. Juuri nyt on nyt.

(15.5.2021)