Pääsiäisen aika, pääsiäisen taika


Aloin kirjoittaa tätä pääsiäisen blogia jo lauantaina iltapäivällä, en aamulla vastoin ikiaikaisia tapojani. Monet tavat ovat muuttuneet niiden parin vuoden aikana jotka olen A:n kanssa jo saanut elää.  

En ole muutoksista pahoillani, päinvastoin. Jotain voi oppia iänkin myötä, eli voi myös ajatella näin: Jos ihminen ei pysty muutoksiin, hän on jo eräänlainen patsas tai oikeastaan pelkkä puupökkelö vailla sen suurempaa toivoa tulevasta.

Tältä tosiaan tuntuu nyt. Vuosia kuljin samaa tuttua rataa enkä oikeastaan suostunut muutoksiin enkä usein edes kompromisseihin. Olin sitkeä oman tieni kulkija josta en poikennut muiden mieliksi. Hyvä periaate ehkä luovassa työssä, mutta huonompi arkielämässä. Sellaisen polun päätepisteestä on oma laulunsa ja säkeen loppu: ”Madon suu on viimeinen ovi.”

Kiirastorstai sujahti, mitään Leonardo da Vincin maalaamaa  Ultima cenaa, suorana käännöksenä viimeistä illallista tai kirkollisesti pyhää ehtoollista emme nauttineet, kevyttä salaattia vain.

Keltaisia ovat olleet vain narsissit; pajunkissat rehottavat ulkona tulvalaaksossa. Munia emme ole maalanneet. Lammas joka ennen kuului pääsiäiseen on uuden ruokailutavan myötä kadonnut. Kun huomenna valmistan vanhan klassikon eli Carl Butlerin keväisen navariinin, korvaan lampaan vegeproteiineillä. Jo viime vuonna tein sen eikä padan maku kovin paljoa poikennut entisestä. Voi silti olla että Carl Butler käännähti haudassaan. Tuo hyvä kokki poistui keskuudestamme vuonna 2010 mutta ainakin minuun hän on jättänyt jälkensä.

Pääsiäinen on päästäinen, kun muistaa Giovanni Guareschin kirjat Isä Camillosta ja kommunisti Pepponesta. Isä Camillo sai Pepponelta pääsiäislahjaksi pommin, ison pääsiäismunan siis.

Sen kylkeen ajan konservatiivisen käsityksen mukaan ´osaamaton vasemmistolainen´ oli raapustanut Buona pascua, kun olisi pitänyt kirjoittaa pasqua. Päästäiseksi Pepponen virhe oli hyvin suomennettu. Se sopii nykyaikaan, sillä niin maallistunutta on pääsiäisen vietto, kun sitä vertaa vaikkapa 50-lukuun. Silloin ja saattoipa olla jopa 60-luvulla elettiin luterilaisen kirkon kurissa. Varsinkin pitkäperjantaina kaikki huvitilaisuudet olivat kiellettyjä iltakuuden jälkeen. Mitä kauppoihin tuli, ne olivat puolestaan auki vain kiirastorstaina ja lauantaina hetken, Alko ei silloinkaan. Vaasankadun trokareilla oli silloin hektiset hetkensä.

Toki korona estää kaikenlaiset kokoontumiset ja juhlat juuri nyt, mutta ruokakauppojen elämää sekään ei häiritse, päinvastoin. Covid 19 ei pelota vaan rikastuttaa firmojen omistajia.  Kaupat ovat auki joka ainoa päivä; Lohjan Prisma nyt jopa 24 tuntia vuorokaudessa. Ei enää väliä sillä onko pääsiäinen vai arki. Pääasia että ostajalla on rahaa tai luottoa tilillään.

En kaipaa kirkollisia hartauksia, asummehan maalla. Itse koskematon luonto on suuri parantava ja lohduttava kirkko minulle, osa aivan parasta maailmaamme.

Paradoksi on, että luonnossa kehittynyt ja sen avulla ihmiseksi kasvanut eläin on tätä kehtoaan ensin hitaasti, mutta nykyään yhä määrätietoisemmin turmellut. Nykymenon syy on yksinkertainen: ihmisiä on jo liikaa eikä tätä kehitystä voida näköjään niin millään pysäyttää. Me ihmiset emme tietenkään voi Hitlerin lailla valita ketkä ovat kelvollisia elämään, siksi kai luonto itse kehittää yhä uusia tappavia tauteja. Niiden synnylle en edelleenkään näe loppua.

Osa meistä, varsinkin kehittyneissä länsimaissa, yrittää jarruttaa tuhoa ja elvyttää luontoparkaa, mutta maailman massojen nälkäisen jyrän edessä teot tuntuvat lähinnä kalpeilta yrityksiltä. Kun länsimaiset yhteiskunnat perustuvat voittoa tavoittelevaan talouteen, mitä muuta voi odottaa?

Sosialismin toimimattomuuden näytti jo Neuvostoliitto. Kapitalismin ja sosialismin rinnalle olisi mitä ilmeisimmin kehitettävä kolmas talousjärjestelmä. Olisi kiinnostava kuulla, millainen se edes teoriassa voisi olla. Illuusiota ehkä, mutta jotenkin olen varma siitä, että tämä kolmas ja jollain lailla meidät pelastava tie vielä löytyy.

Kun katsoo lehtiä ja koko mediaa televisiota myöten, tällaisia asioita pohditaan harvoin. Yhä enemmän kiinnostavat kaikki toisella tavalla ikävät asiat: ikuiset tapot, murhat ja muut huvit. Ja sitten vielä enenevässä määrin se kuka tempparisaaren töllö makasi kenenkin kanssa tai jonkun BB-talon vastaavan örvellysjengin juopuneet toilaukset. Nolottavat tilanteet saavat ihmiset kaiketi tuntemaan hetken ylemmyttää ja kuitenkin he usein toimivat samoin, vain piilossa kameroilta. Tyhmyys ja tomppelien toiminta ovat valttia. Mutta valttiässä ei sittenkään ole ole herttaa vaan pikimusta pata.

Anti olla. Mitä se hyövää. Illemmalla tein saunan. Lankalauantain sauna!

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Onko sekin pääsiäistraditio sitä en tiedä mutta lauantaitraditio kyllä on edelleen tosi. Palavan puun tuoksu, vanhan savusaunan seinähirsien ikuinen tummuus, vaikkei se ole ollut savusauna enää kymmeniin vuosiin. Ja sitten vihdan koivunlehtien lemahdus, kun sitä hauduttaa ensin hetken kuumassa vedessä ja sitten kiukaalla. Istun lauteilla ja uneksin ja ikään kuin haihdun itsekin höyryksi hetken. Löylyssä koko ruumis rentoutuu ja kaikki kivut häviävät. Se, sekin on onnea kyllä.

A. tahtoo kuvata saunomista ja niinpä hän sen myös tekee. Minulla ei tässä auvossa ole mitään sitäkään vastaan. Hän saa aina kuvata minua, minä vain hänen selkäänsä. Ehkä joskus sitten muutakin. Istun saunan kuistilla ja juon olutta pullon suusta, portteria, jonka vahvuus on 0,00% täysin alkoholitonta siis. Vaan miten maukasta. Hyvältä tuntuu olla päihdyksissä selvin päin. Sekin on elämän suuria iloja nykyään.

Tässä kuvassa vasta odotan saunan valmistumista. Ja kas, onpa A. saanut minut jopa hymyilemään.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Nyt on sitten sunnuntai ja taas saamme vieraita. Jo perjantaina syömässä oli minun sukuani, alkuaan Orimattilan Tuisku-Mäkeliä. Tuisku-Camenaeusten talo löytyy vieläkin Orimattilasta. Sitäkin varhaisemmat sukujuuret ovat yhtä fiinejä nimiltään. Ensimmäinen tunnettu kantaisä on ollut liivinmaalainen Hans Uhrveder (n. 1555 – 1610).  Äidin puolelta olemme kuitenkin vakaasti vähintään yhtä vanhoja Kajjjaanin Leinosia, joten mikseeraus lie ollut hyväksi geeneillemme.

Paikalle Niemelän mäkitupaan saapuivat niin siskoni Anja 90 v. kuin veljenpoikani Juhani 58 v. joka meitä eli Tuisku-Mäkeliä on tutkinut.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Tarjolla oli parsaa ja lohta kaikenlaisten lisukkeiden kera. Ja sitten vielä kahvia ja A:n tekemä pääsiäishalko. Kaunis jo kuvana.

Tänään tulee sitten nuorempaa väkeä eli Aulin tytär Anna Joni-miehensä kanssa. Ja myös Aulin sisko Anu. Mukavaa. Sukua on sentään lupa tässä laajuudessa nähdä kaikista rajoituksista huolimatta. Ja ulkona taidamme syödä ja istuskella jotteivat basiliskot leviä.

Heti aamulla aloin laitella heille ruokaa eli lammasnavariinia Printanier jo mainitun Carl Butlerin ikimuistoisen ohjeen mukaan. Mutta kuten aiemmin kerroin, lammas on saanut häädön ja tilalle tullut kasvisproteiini, jossa tietenkään ei voi olla lampaan makua. Se on loihdittava muuten kaikin mahdollisin maustein, joita Butler ohjeessaan luetteli. Ketsuppiakin pataan lorahti. Ja ehkä liikaa pippuria jota ei saa pois. Hitto. Uunissa rautapata nyt on ja kohta katson miten sen sisus on muhinut ja miten kauan navariini vielä saa uunissa hitaasti kypsyä. Lanttu ja porkkana vaativat aina oman aikansa ja ennen tietenkin lammas. Nyt vegevaihtoehdot kypsyvät minuuteissa, tuntuu. Mutta maku niihinkin täytyy hitaasti ujuttaa.

Yöllä heräsimme tavan mukaan puoli kahden maissa ja pidimme pienen palaverin. Yölläkin on hauska puhella, kaikenlaisista teemoista mitä maailmaan ja sen historiaan mahtuu. A. pyysi minua muistamaan sanan korkeuserot, koska muuten hän saattaisi unohtaa sen, miten aikoi aamulla aloittaa kuvaamisen. Ymmärsin enkä ymmärtänyt, mutta sanan muistin kertoa kun heräsimme. Minä puolestani yritin palauttaa mieleen kalevalaista tervehdystä ja kun en muistanut loppua, etsin ja löysin sen netistä:

Kamanat kohottukohot
lakin päästä laskematta,
kynnykset alentukohot
kengän kannan koskematta,
pihtipuolet välttyköhöt,
ovet ilman auetkohot
tullessa vieraan tupahan,
astuessa aimo miehen!

Nyt kai sitten mies-sana korvattaisiin sanalla henkilö. Ennen elettiin miesvallan alla, nyt näin. Naiset pitävät jöötä hallituksessa, mutta niin myös täällä meillä. En edelleenkään ole tästä jälkimmäisestä pahoillani. A. ei ole pahempi hallitsijanakaan.

Kuinka vain. Ennen oli ennen ja nyt nyt. Mies on edelleen jonkinlainen mies, nainen nainen. Henkilöitä ja ihmisiä molemmat sukupuolet, kuten kolmannetkin, varsinkin jos kaikki ovat osaavia ja hyväntahtoisia, laajakatseisia. Vaan miksi vainota vanhaa, jolla on historiansa ja kulttuureista aikanaan johtuneet sidonnaisuudet. Ei niitä ole tarvis hyväksyä, mutta mennyttä aikaa voisi yrittää ymmärtää; meillä se ei onneksemme ole enää todellisuutta.

Yksi esimerkki tulee mieleen. Tuntuu turhalta muuttaa väkivalloin menneisyyttä nykypäivän kaltaiseksi.  Niin kuitenkin on tehty Netflixin sarjassa jossa Lucy M. Montgomeryn Annasta on luotu tuntematon touho. Myös kaikki lasten ja nuorten repliikit ja ajatukset ovat tätä päivää vieläpä osaavien aikuisten ajatuksia, eivät sitä maailmaa mitä kirja joskus kuvasi. Miksi klassikoita pitää noin rajusti ja väärin uudelleentulkita? Parempi olisi kehitellä omat nykyaikaiset persoonat ja käyttää heitä. Mutta se lienee liian vaivalloista. Ja kun kirjailija on maannut haudassa 70 vuotta, hän on vapaata riistaa kaikille. Tekijänoikeuksia ei enää ole.

Anne of Green Gables

Ei niitä ole Kalevalassakaan, mutta sen kieli on niin vaikeaa, että harva nuori sitä enää ymmärtää. Siksi klassikkomme saanee olla rauhassa. Kamana taitaa olla jo tuntematon sana suurimmalle osalle suomalaisia. Ennen ovetkin olivat matalia, ikkunat pieniä, ehkä siksi, ettei kallis lämpö karkaisi, arvelen. Jos pääsee pistäytymään vanhoissa pirteissä, varsinkin Vienassa, sen tajuaa yhä.

Voi Vienaa, noita vanhoja laulumaitamme, laulujemme juuria. Vuokkiniemi tuli kerran tutuksi kun pääsin sinne Suomen Kulttuurirahaston hallituksen mukana, jota Juminkeon allt i allo eli Markku Nieminen johdatteli. Jylhää menneisyyttä riitti. Mieleen jäi etenkin Paanajärvi, jota suojeltiin ja rakennettiin kuntoon nimenomaan rahaston tuella. Se on kuvassa. Ikimuistoisia olivat maisemat kuten myös veneretki kymmeniä kilometrejä Vienan Kemijokea alas. Muutama koskikin siinä tuli lasketuksi. Jokea reunustavia, jopa vuosisatoja kasvaneita metsiä ei onneksi ainakaan silloin ollut vielä kaadettu.

Näin on pääsiäissunnuntai alkanut ja sunnuntaina se myös jatkuu. Ulkona on vielä kylmähkö ilmanala mutta aurinko paistaa. Kaunis tulee tästäkin päivästä. Yöllä kuulin ensimmäistä kertaa kaulushaikaran äänen, toistuvat kolme kumeaa uu-uu-uuta, jotka kaikuvat kuin pöntöstä tai megafonista. Ja juuri nyt tuolla naukuvat taas töyhtöhyypät, joutsenet lentävät ja kailottavat yhä vain, sinivuokot avaavat silmiään ja takasuon kurjetkin ilmoittavat yhä olemassaolostaan. Tätä on pääsiäinen meillä ja elämä on hyvää. Kunpa se vielä jatkuisi samanlaisena kauan kauan kauan.

(3.4.2021)