Mitä elämässä tarvitaan?


Pari vuotta sitten kirjoitin yhteen librettoon: ”Elämän tarkoitus/on lapset ja rakkaus.” Siihen uskon vieläkin. Ja toki siihen, että ihmisen pitää elää sovussa luonnon kanssa. Kaikki riippuu kaikesta.

Mutta aivan näin en voi otsikon kysymyksestä selvitä, sittenkään. Korona-aika ja varsinkin sen tuomat rajoitukset ovat saaneet miettimään yhä enemmän sitä, mikä tässä elämässä on todella merkityksellistä.

Sitä sopiikin miettiä juuri nyt, kun yhteiskunnan ylläpitämät museot ja kulttuurilaitokset on suljettu eikä niiden avaamisesta ole tietoakaan.

Myös kirjastot käyvät vähällä hapella; luennoida ja esiintyäkään emme voi, paitsi tylsän ruudun välityksellä. Mitään suuria yleisötilaisuuksia ei saa järjestää, koska korona hallitsee. Rajoitusten myötä taiteen ja kulttuurin merkitys on noussut aina vain tärkeämmäksi. Ainakin mitä itseeni tulee.

Kiinnostavaa on se, että kun kulttuuritilaisuudet ovat mahdottomia, ravintoloissa saa edelleen istua ja viinan voimalla levittää koronaa, jopa sen uusia ihmeellisiä muunnoksia. Mutta auta armias, jos tahtoisin kuulla sinfoniaorkesterin soittavan vaikkapa Mahleria. Onko maailmassa yhtään kolkkaa, jossa se olisi mahdollista. Ja jos, millä keinoin ja millä rahalla sinne edes pääsisi?

Olen nyt tullut kiteyttäneeksi tämänkin uuden tilanteen toiseen yksinkertaiseen lauseeseen: ”Ilman kulttuuria ihminen palaa hitaasti takaisin siksi eläimeksi, josta alkoi kehittyä.”

Koska maailmassamme on tällä hetkellä pian 8 miljardia ihmistä, ei kulttuurin puute ole tietenkään kaikkien ongelma. Kuinka moni Gaiamme ihmisistä elääkään köyhyysrajan alapuolella tai ihan sen tuntumassa. Äkkipäätä tuntuu että noin yksi viidesosa; ehkä siis 1,5 miljardia ihmistä. Heille on tärkeintä päivittäinen ateria, puhdas vesi ja jonkinlainen katto pään päälle: alkeellisen toimeentulon edellytykset siis. Ja myös työ, jonka avulla ihmisen elämää voi yhteiskunnissa edes jotenkin ylläpitää.

Mutta entä muut, entä me kehittyneempien yhteiskuntien hyväosaisemmat? Ihmiset jotka ovat saaneet koulutusta ja kunnon lähtökohdat normaalille elämälle. Mitä me tarvitsemme perusasioiden lisäksi?

Sota-aika ja sen jälkeinen pula-aika ovat näyttäneet, miten kirjallisuus, taide, musiikki ja kaikki kulttuuri yleensä ovat auttaneet ihmistä silloinkin, kun kaikesta elintärkeästä on ollut pulaa. Nadezhda Mandelstamin teos Ihmisen toivo (Otava, 1972) kertoi jo aikanaan tästä, siitä mitä oli elää Stalinin vainojen alla. Itse muistan hyvin lapsuuteni, jolloin kirja ja sen sanat auttoivat minua itseäni enemmän eteenpäin kuin mikään muu. Kun luki hyvää, nälkäkin unohtui. Ainakin hetkeksi.

Kaikki tämä mietiskely lähti siitä, mitä sunnuntai ja sen aamu toivat mukanaan. Oli ollut kylmä yö, kuten niin moni yö nyt ja päiväkin; kylmä, vaan ei vielä sentään sellainen, että meidän suomalaisten pitäisi heittää hanskat naulaan ja ruveta parkumaan. Kun jäin vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1987, oli tammikuussa sen kunniaksi noin parin viikon jakso jolloin pakkanen oli jatkuvasti yli 30 astetta myös Helsingissä, jossa silloin asuin. Työhuoneen lämpö laski kymmeneen plusasteeseen; kirjoitin siellä ensimmäistä kirjaa vapaudessa kaikki mahdolliset vaatteet päällä. Ihmisen eli itseni toivo oli, että kirja menestyisi. No, ainakin teos valmistui. Pienen lastenkirjan nimi oli ehkä tilanteesta johtuen vetoava: Ole kiltti, lue minut. Sitä ei kuitenkaan moni tehnyt.

Joka tapauksessa kun kirja oli valmis, pakkanen lauhtui kahteenkymmeneen miinusasteeseen. Se, nyt ilmatieteen oikein varoittama hirmupakkanen, tuntui silloin enää pelkältä lempeältä leikiltä.

Kenkiin ei tarvinnut työntää montaa paria sukkia, vaan yhdet kunnon sukat riittivät. Ja kävely oli taas mahdollista muutenkin kuin hytisten. Kuten eilen.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Aamulla aikaisin päätimme äkkiä lähteä katsomaan taidetta. Museot olivat kiinni, mutta Didrichsenin yksityinen taidemuseo oli netin mukaan kuitenkin auki. Tuntui, ettei menisi kauaakaan, kun sekin suljettaisiin taas. Ihan vain sen takia, että hallituksemme suojeluhenkiset hetairat, nuo kaikkitietävät superegot suuressa ylimaallisessa hurskaudessaan niin päättäisivät.

Olimme Kuusisaaressa paikalla puolta tuntia ennen museon avaamista. Lämpimässä autossa saattoi istua ja sitten jätin herkemmin paleltuvan A:n autoon ja menin jonottamaan ovien aukaisemista. Ihmeekseni olin ensimmäinen jonottaja ja vasta hetken päästä siihen tuli toinen. Puhelin naisen kanssa, jonka kulttuurinnälkä osoittautui yhtä suureksi kuin meidänkin. Emme taida A:n kanssa siis olla aivan ainoita, jotka taidetta kaipaavat.

Didrichsenin taidemuseon suursatsaus kautta aikojen osui juuri korona-ajan pahimpaan vaiheeseen ja siitä kärsii paitsi taidelaitos myös me katsojat. Kyseessä on Vincentin eli Vincent van Goghin piirustusnäyttely. Hän on yksi niistä taiteilijoista, jotka löydettiin vasta kuolemansa jälkeen. Mies eli aikanaan lähes kurjuudessa ja puutteessa koko elämänsä koska halusi toteuttaa omaa kutsumustaan.

Tämä näyttely on tärkeä siksikin, että siitä näkee Vincentin kehityksen taiteilijana. Mies, joka alkuun ei juurikaan osannut piirtää, päätti oppia sen taidon ja oppikin. Samalla hän loi puitteet omintakeiselle näkemykselleen ja tyylilleen, jonka ansiosta hänen työnsä tunnistaa edelleen satojen ja tuhansien joukosta.

Teokset on lainattu tätä näyttelyä varten Hollannista. Tunnen Amsterdamin erinomaisen museon, mutta sen lisäksi maassa on toinenkin Van Gogh -museo. Se sijaitsee Otterlossa ja kantaa Kröller-Müllerin nimeä. Kun katson netistä, näen että tuokin museo on tilapäisesti suljettu. Pääsisipä joskus sinne. Jos kerran  nämä työt, mitä muuta sieltä löytyykään?

Van Gogh myi eläessään yhden taulun ja ilmeisesti taidekauppiaana toimiva Theo-veli osti sen, vaikka muuta ostajaksi väittikin. Theo myös ylläpiti veljeään kaikin tavoin ja kun Vincent sitten ampui itsensä ja kuoli ja haudattiin Auvers-sur-Oisessa, veli kuoli puoli vuotta myöhemmin. Suruun, kuten hänen vaimonsa sanoi.

Vincentin kirjeet Theo-veljelle ovat järkyttävän hienoja. Niistä on suomennettu valikoimakin: Kirjeitä veljelleni (Otava, 1981). Siinä ihmisen kamppailu itsensä ja maailman kanssa näkyy koskettavasti sekä riveillä että rivien väleissä.

Olen 1970-luvulla Vincentin jäljillä kulkiessani nähnyt haudan ja kuvannut sen. Tietenkään en löydä enää kuvaa. Jossain täällä sekin on, vieläpä pienet kehykset ympärillään. Mutta tämän kuvan löysin netistä. Tutulta näyttää.

Vähitellen kuoleman jälkeen Vincentin tauluille tuli myyntiä ja nyttemmin tämän itsensä tappaneena ja hulluna pidetyn taiteilijan työt ovat hinnaltaan käsittämättömiä. Turvajärjestelyt olivat Didrichsenissä sen mukaiset. Ja hyvä niin. Mutta myös koronajärjestelyt oli hoidettu mallikelpoisesti. Käsidesiä, maskeja, turvavälejä.

Sitten ei muuta kuin kulkea näyttelytilaan, jossa piirrokset meitä tyynesti odottivat.

Elämyksiä? Kyllä vain. Hitaasti etenimme. Aina välillä kuvasin yhden työn.

Sitten toisen.

Ja sitten vielä yhden.

Kömpelyys muuttui parissa vuodessa tyyliksi, hahmot elivät. Ja ainakin minä ja myös A. saatoimme taas hetken hengähtää.

Mahdoton oli muuttunut mahdolliseksi.

Taide parantaa, kuten säveltäjä Kalevi Aho minulle Kulttuurirahaston hallituksessa istuessamme aikanaan totesi. Kun vielä kävimme Didrichsenien kodin puolella, silmiin osui Vasili Kandinskin taulu.

Sitten myös Henry Mooren veistos. Sen takaa avautui näköala Seurasaaren ulapalle.

Olo oli taas mitä mainioin. Ajoimme vielä Kaivopuistoon ja siellä kuljimme Uunisaaren ja katsoimme etäällä höyryävää ja jäätyvää merta.

Kaukana ulapalla eteni yksinäinen luistelija. Jokin hullu, ajattelin hetken; niin ohutta oli jää. Mutta ehkä hän oli niitä, jotka todella rakastavat luontoa. Ja kun luontoa rakastaa, sitä todella rakastaa, kuten meren avaruutta. Vapautta.

Toinen maailma on siellä, mutta myös täällä meissä, jotka sitä katsomme. Maailma on lopulta aina sama, me olemme yhtä sen kanssa, osa samaa luontoa. Täällä me kaikki elämme ja toivon mukaan elämme vielä kauan. Ei vain ihmeellinen luonto, vaan myös kaikki sen suoma ja tavallaan myös luoma taide yhä tukenamme.

(8.2.2021)