Taas tuli kohta, jolloin kummankin teki mieli nähdä maailmaa. Kaiken ihmettely pitää ihmisen hengissä. Kun on liiaksi aloillaan, jähmettyy patsaaksi. Eikä patsas hengitä saati elä. Jonnekin siis, edes vähän bensiksen kahvilaa kauemmas!

Ainoa maa jonne saattoi enää matkustaa jäämättä karanteeniin oli nyt Viro. Parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla, sanoi aikanaan armenialainen sananlasku. Eesti Vabariik avasi poroille rajansa eikä vaatinut karanteenia siellä ja tämä houkutteli meitä lähtemään. Ei muuta kuin tutkimaan hotelleja ja suunnittelemaan matkareittiä. Kaikki hoitui netissä. Auto lauttaan ja lautalla maailmalle. Tiesimme jo, että Tallinnan jälkeen kaikkialla muualla maassa olisi lähes vapaata hengittää. Ihmisiä ja kansanjoukkoja näkyisi vähän, jos lainkaan. (Eikä niitä ollut palatessa kyllä satamassakaan; kaksi myyjää ja me valtavassa viinapuodissa: pullo viiniä ja kolme olutta ei ehkä ollut maailman suurin ostos, ja lahjoiksi nekin.)

Merellä myrskysi. Mutta iso lautta keinui enemmän vasta aivan lopussa. Ja autot pysyivät onneksi paikoillaan. Niitä oli muutama ja ihmisiä tuntui olevan autojakin vähemmän. Kuva kertonee että välimatkoja laivalla riitti.

Sitten autoon ja Pärnuun. Tutuksi on tullut tie Riian, jolta sitten Pärnuun poiketaan. Rekkoja riitti, muttei kiusaksi asti. Toki jokainen Eestin poika ajoi huoleti ohi ja sitten muuan turpea nainenkin, joka ohittaessaan joutui sujahtamaan noin vain aivan automme eteen: olisi muuten törmännyt vastaantulevaan ja ylinopeutta ajavaan bussiin. Onneksi automme jarrut toimivat. Huvittavinta oli että kireänaamaisen ladyn auto kääntyi muutaman sadan metrin päästä, kotitielleen ehkä? Kiire oli siis oikeutettua kait. ”Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan”, kuten Badding lauloi, nuori Jarkko Laine runoili. Kumpaakaan ei enää ole.

Pärnussa tuttu Rannahotell oli asiakkaiden puuteen vuoksi sulkenut ovensa ja lappunen ilmoitti että tervetuloa keväällä.

No, tulemme, jos maailma on vielä paikoillaan. Ja kait se onkin koska Trump tuskin enää pitelee vallan kahvaa. Toisaalta ikätoverini Biden ei tunnu paljoakaan häntä hääppöisemmältä horiskolta, mutta varmaa on ainakin se, että neuvonantajiaan hän kuuntelee. Se riittää jo, uskon. Miten silti kaipaankaan Bernie Sandersia. Mutta tuollaisia toiveunia ei tässä maailmassa näe enää edes unessa.

Kävimme syömässä tutussa paikassa eli villa Wettetissä. Kasvisruokaa, hyvää ja kohtuuhinnalla. Ja miljöökin mitä mainioin.

Sitten kuljimme rannalla niin kauan kuin valoa annettiin.

Hyvältä tuntui elää. Myrsky on tuima ja synkkä on taivo ja ulapalla edelleen on aaltojen raivo, laulelin. Mutta minun kultani oli lähellä. Hän kuvasi rantaa ja minä hieman häntäkin. Salaa kuten aina.

Miten kauniita jälkiä oli tuuli, sade ja meri tehnyt rannan hiekkaan.

Uurteiset ovat syystäkin maanäidin kasvot. Ja meidän varjomme onneksi vielä pitkiä kuin elinvuodet.

Ilta kului, yö sujui, aamulla päätimme mennä uimaan Span altaaseen heti kun se seitsemältä avattiin. Viisas päätös. Saimme olla siellä ja saunassa tunnin aivan rauhassa, ei ketään missään. Uimme sydäntemme halusta.

Miten vapauttava on veden elementti!

Vasta aamiaisella näkyi jokunen ihminen.  Vielä kerran kävelyä rannalla, jossa raikas meri-ilma tyhjällä rannalla odotti. Uskon että merellä on aina parantava vaikutus, jos ei muuhun niin sieluun.

Spa näkyi osin rakennetun nykyään jo aika vanhaan rakennukseen, kuin kreikkalaiseen temppeliin. Ennen kitschiä, nyt liikuttavaa sellaista. Kuvasin sitäkin.

Kuvasin myös kesäpizzeria (Suve)Steffania joka myös oli syystä sulkenut ovensa. Ei ollut suvea, ei asiakkaitakaan missään; sellaisia emme olisi edes me. Kasvispizzakaan ei ole ruuista se, jota ikävöisimme. Pidin kuitenkin paikan oven yläpuolelle kiinnitetystä eestinkielisestä lauseesta: ”Terass on suvell avatud siis kuin ilm lubab.”

Suomensin sen omin päin: Terassi on kesällä auki aina kun ilma sallii. Jotakin sinne päin, uskon. Löysimme myös A:n nimikkokadun. Ei paha sekään. Hauskoja olivat katujen nimet: Karuselli oli lähellä Aulia ja Tartosta löytyi sitten jopa Herne.

Ilm on ilus eli ilma on kaunis, olen joskus jostain oppinut. Ja aamu Pärnussa perjantaina oli todella kaunis.

Lähdimme sitten rauhassa Viljandin kautta ajamaan kohti Tarttoa. Matkaa sinne taas oli, mutta kun pysähtelee, ei ajamiseen aivan uuvu. Pysähdyimme jälleen Oiun pizzerian pihalle, koska satama siinä on viihtyisä. Otin siellä kuvan vastarannan yksinäisestä kalastajasta. Heimoveli ongella. Jotain tuttua miehessä oli. Kuten Pushkin jo aikanaan kirjoitti: ”Suomalainen kalastaja, luonnon surumielinen poikapuoli.”

Tartossakin meitä odotti uusi hotelli, koska entisen vierellä kulki leveä läpiajokatu, jossa liikenne jyräsi yötä myöten. Londoniin majoituimme nyt, sillä se ja hotellin parkkipaikakin löytyivät ihan vanhan kaupungin sydämestä.

Meitä odotti myös tuttu ruokapaikka: Wilde ja Vilde. Kaksi runoilijaa, jotka eivät koskaan kohdanneet kunnes patsas tai sen tilaaja ja veistäjä päättivät toisin. Taas saatoin ottaa kuvan.

Jopa muutama kauppa tuli sinne tänne hortoillessa tutkituksi. Yksi Rüütlin kävelykadun putiikeista oli eräänlainen kirjakauppa. Sen kirjamäärä toi mieleen Fredan Hagelstamin ja Kruunuhaan Laterna Magican. Pyysin lupaa kuvata ja sain kun kerroin että kirjoitan kirjaa siitä miksi kirjoja pitäisi yhä lukea. Pahantuulisen myyjän mielestä niitä ei pitäisi lukea, vaan ostaa. En jäänyt väittelemään asiasta. En usko että kirjapinot hänen metodillaan vähenevät. Vaan Tade kuu mushi, kuten Tanizakin kirjan otsikko japaniksi muistini mukaan kuuluu: Kukin makunsa mukaan.

Matka vaati veronsa, aikainen uni tuli kun oli tullakseen. Ei paha, nukkua saimme Londoniumissa kuin kehdossa. Hotelli oli onneksi Pallasta hiljaisempi, jos kohta heräsin kello kaksi siihen, että üliskoolin humaltuneet opiskelijat lauloivat yöllä kävelykadulla tyttöjen kirkuessa aina kun rytmikäs laulu loppui. Vaasan koronalinko tuli mieleen; pian tartunnat leviävät tuollakin. Mutta meitä se ei koskenut, kun emme kuljeksineet ulkona. Vasta aamulla aikaisin seisoimme Rüütlillä emmekä nähneet ristin sielua. Tyhjä on tyhjää täynnä.

Tartto taas on Tartto (Dorpat) aina. Üliskoolissa Leino piti täällä oikein puheen päihtyneellä Eestinmatkallaan 1921. Leino ja Aino Suits; Leino ja Aino Kallas, kaikki vanha ja huvittavakin palasi mieleen. Leino tahtoi Eestin kansalaiseksi, mutta Päts ei kirjeeseen vastannut ja luultavimmin Suits ei edes lähettänyt sitä.

Paljon olen Leinosta kirjoittanut, hänen takiaan kävin täälläkin ensimmäisen kerran. Sata vuotta on Leinon Eestinmatkasta kohta kulunut! Pidetäänköhän Tartossa ihan juhlat? Ehkä olemme joka tapauksessa paikalla ensi kesänä. Jotenkin on hauska ajatella myös tulevaa.

Helppo oli ollut lähteä reisille nyt eikä yhtään pahempaa kommellusta sattunut, ellei siihen laske A:n Hedoniin unohtamaa harmaata huivia. No, laitoin jo respaan viestin ja uskon että huivi löytyy. Pääasia että A. itse oli ja on tallella.

Yksi lisäpäivä olisi tehnyt hyvää, mutta isänpäiväksi piti jo tulla kotiin, koska pojantyttäreni Sade saapuu tänään isoisää katsomaan. Hauskaa sekin.

Päällimmäiseksi matkasta jäi tunne, että ollaan perillä hieman pitempään ensi kerralla, jos rahkeet sekä aika, elämä ja covid sen suinkin sallivat. Miten lohduttava ajatus tuo. Aina tulee ensi kerta, ainakin jossain, ainakin joskus.

Ilman tulevaisuutta ei meillä mitään olisi. Vaan kukapa tulevasta tietää. Varmaa on vain se, että edessämme on täysin uudenlainen pandemiajoulu, sitten vuorossa mahdollisen talven jälkeen taas yhtä kaikki kevät. Ja kesä. Uusi vapaa ihana kesä, miksipä ei se olisi viimein sellainen; kesä ilman koronaa ja Trumpia? Tosin siihen uskon vasta, kun näemme ja koemme sen. Ja ehkö siihen saakka riittävät nyt taas nämä kotoiset ja ah niin tutut ja rakkaat maisemat.

(8.11.2020)