Aleksis Kivi – Seitsemän miestä ja yksi mies

Prologi

Eipä 1800-luvun kirjailijalla ollut paljoakaan valinnan varaa ennen suurten kustantajien kuten WSOY:n Gummeruksen, Kariston, Otavan ja Weilin & Göösin ilmaantumista. Suomenkielisen kirjailijan tilanteesta kertoo paljon Kanerwalan takakansi. Siihen on kirjoitettu näin:

  “Kunnioitettawalle yleisölle tarjotaan tilattawaksi seuraava teos: ´Seittemän Miestä; ilostelewa (humoristisk) elämänkertomus seittemästä weljestä Hämeen metsissä. Tehnyt A. Kiwi.´ – Kirja, sisältäwä noin 300 sivua, painatetaan, jos nimittäin tarpeeksi tilaajoita ilmauu, jouluksi 1867 ja myydään tilaajoille 2:teen markkaan, ostajille 3:meen. Tilauslistoja löytyy Herroilla Kirjakauppioilla, Sederholm´illa Helsingissä, Åkermann´illa Turussa, Clonberg´illa Wiipurissa, Calonius´ella Kuopiossa ja Ward´illa Oulussa.”

  Sen alta löytyy vielä pieni lisäilmoitus: “Myytäwänä: Useimmissa kirjakaupoissa maassamme: ´Nummisuutarit´, komedia 5:ssä näytöksessä. Tehnyt A. Kiwi. Hinta 1 m. 80 p.”

1.

Aleksis Kivi on kirjailijanimensä veroinen; suomalaisen kirjallisuuden kulmakivi ja voisi yhtä hyvin sanoa: kirjallisen talomme kurkihirsi. Hän tosin kuoli alle nelikymmenvuotiaana kun oli Lapinlahden mielisairaalasta kotiutettu Tuusulaan. Kuolema oli vapahdus piinatulle sielulle, jota veli Albert viime ajat kunnan palkkaamana vastahakoisesti hoiti. Pikkuinen mökki jossa Kivi makasi viimeiset päivänsä myös ullakolla, oli silloin vielä pienempi, mikä tuntuu nykyvierailijasta mahdottomalta.

   Kivi tunsi olevansa täysin unohdettu, ihminen, joka ei ollut tarpeellinen enää kenellekään. Näkisipä mies, mitä hänestä 1900-luvulla on puhuttu ja kirjoitettu. Luulen, että Kivi pitäisi kaikkea kiitosta ja ylistystä pelkkänä unennäkönä, lähes pilkkana. Niin maahan lyötynä hän kuoli.

   Siihen oli syynsä. Ahlqvistin hyökkäys 150 vuotta sitten ilmestynyttä Seitsemää veljestä vastaan oli musertava, lopullinen tappolaukaus. Se lähes karkoitti kaikki hänen harvat tukijansa ja ystävänsä. Mutta kuolema muutti jotain. Kun aluksi erillisiin vihkoihin nidottu kirja viimein myi itsensä loppuun parinkymmenen vuoden aikana, ja teoksesta tehtiin yhä uusia kovakantisia painoksia, sitä alettiin hitaasti myös ymmärtää.

     Sekä teos että varsinkin mies sen takana kiinnostaa yhä myös uusia tutkijapolvia. Mies on ollut myytti ja sitten hänestä tehdään nykyään myös riisuttuja versioita, joissa Kivi on alastomampi kuin koskaan eläessään. Yksi väittämä kuuluu, että hän oli pelkkä toisten hoidokki, pummi siis, koska ei kyennyt elättämään itseään kynällään. No, no. Miten kävi. Jos laskisi yhteen Seitsemän veljeksen kaikki tekijäpalkkiot, olisi kyse yhdestä Suomen kirjallisuuden vauraimmasta kirjailijasta. Valitettavasti tästä rahakasasta Kivi itse ei saanut aikanaan kuin muutaman pennin.

Myös valtiolle hän on tuottanut liikevaihtoveron muodossa valtaisan summan, jolla on rahoitettu esimerkiksi monia Kivenkin tutkijoita.

    Kiveä alettiin lopulta palvoa lähes koko 1900-luvun ajan, aina 2000-luvun porteille. Muutos on kuitenkin tapahtunut niin kirjallisuuden kulutuksessa kuin sen laadussa. Kiven teosten lukijoiden määrä tuntuu siksi vähenevän, sillä hänen kielensä on useimpien mielestä jo liiankin arkaaista, täynnä sanoja, joita nykylukija ei enää lainkaan tunne. Siksi sitä pidetään vaikeana, vaikka totuus on toinen. Kyse on runoudesta, ja runous on laji, joka itse avaa tien lukijalle, kun sen matkaan vain päättää avoimin mielin ja korvin lähteä. Aina voi oppia.

2.

Joitakin kirjoja tulee lukeneeksi uudestaan ja lopulta niitä lukee läpi elämän. Jostain syystä ne pysyvät omin avuin hengissä vuodesta toiseen. Näitä kirjoja kritiikki voi kiittää tai moittia alkuun miten tahtoo, mutta ainoa todellinen kriitikko on aika. Vasta kun kirja kestää ajan painon, paljastuu mistä aineksista se on kudottu.

   Hyvälle klassikolle siunautuu lukemiskertoja vuosien saatossa useita. Kirjat muuttuvat ajan ja lukijan mukana; varsinkin ne, joita ensimmäisen kerran on lukenut lapsena tai nuorena. Aikuisuuden edistyessä saattaa hyvä teos näyttää lukijalleen jatkuvasti muitakin puolia itsestään kuin vain pelkän tapahtumia edistävän kertomuksen, jota ensimmäisellä kerralla on ehkä kiinnostuneimmin lukenut.

    Seitsemän veljestä on juuri tällainen: erittäin monisyinen kirja. Kiven teos on lukiessa muuttunut minun mielessäni vuosien myötä niin paljon, että yhä edelleen saan syyn pysähtyä ja miettiä mistä kaikesta siinä on tai voisi loppujen lopuksi vielä olla kysymys.

Ensimmäinen lukukokemus syntyi varhain. Olin ehken yhdentoista kun jouduin kirjan lukemaan. Se ei tapahtunut omasta halustani. Vielä 1900-luvun puolessa välissä veljeksiä luettiin oppikoulussa alaluokilla. Jokaisen piti sitä lukea, vaikkei kieli ollut silloinkaan kaikkein helpointa. Nykyinen 2000-luku ei tällaiseen enää edes lukiossa pakota.

    Koulussa luettaminen tappoi toisaalta ennen yleensä kirjan kuin kirjan, mutta Kiven Seitsemän veljestä näkyy kohdallani kestäneen jopa sen. Veljeksiä luettiin kuin näytelmää, roolit jaettiin ja kukin paukutti sitten tekstiä vuorollaan. Minä sain aina olla nuorin ja pienin eli Eero, olinhan luokassa sellainen. Eerossa minua miellytti se, että hän kykeni pitämään pintansa vanhempia veljiä vastaan sukkelalla kielellään ja älyllään. Sanojen avulla jouduin itsekin Helsingin Kallion pihalla ja kaduilla puolustautumaan kavereitten nyrkkejä vastaan. Iskut eivät minua lannistaneet, kuten eivät Eeroakaan. Esikuvani oli selvä ja siitä oli apua.

3.

Tämän ensimmäisen lukemiskerran jälkeen kesti kuitenkin kymmenisen vuotta ennen kuin tartuin uudestaan kirjaan. Käsitin silloin heti, ettei suomalaista proosaa oikein voi lukea tai tajuta ilman Kiveä, vaikkei hän mikään oppimestari enää ollut rakenteeltaan tai tyyliltään. Mutta se kieli, se kielen antama uskomaton huimaus!

    Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä läheisemmäksi ovat veljekset muuttuneet. Kirja on seurannut myös mukana maailmalla. Varsinkin eräällä esiintymismatkalla Pariisissa se oli tarpeen. Päivät juoksin siellä täällä, mutta iltaisin ennen nukahtamista luin aina pätkän veljesten elämästä. Ulkomailla on useinkin hetkiä jolloin vieraat olot, vaikka kuinka hyvät, käyvät fyysisesti ja psyykkisesti raskaiksi. Tämän kirjan lukeminen poisti vierauden tunteen, välimatkan kotiin. Seitsemää veljestä lukiessa olin kotona.

4.

Ikä ja kokemus muuttavat tietenkin lukemistapoja. Tällä hetkellä luen kirjaa Kiven elämän kautta ja mietin mitä kaikkea henkilökohtaisia toiveita siihen on ujuttautunut, ehkä osin jopa tekijän itsensä huomaamatta.

    Unelmat ja toiveet ovat luonnollisia, sillä kukapa ihminen ei haluaisi hyvää tulevaisuutta, jos elämä itse ei sillä hetkellä näytä sellaista suovan. Kivellä jos kenellä on ollut syytä toivoa parempaa: vaivaa ja vastusta on lapsuuden jälkeen riittänyt, oman suomenkielisen kirjailijauran edistäminen ajan olosuhteissa oli lähes mahdotonta. Jos alkuun tuli hieman tukea ja kiitostakin, niin sitä enemmän alkoi sataa pilkkaa ja alentuvia sanoja. Velaksi hän tosiaan joutui elämään, ihmisten hyväntahtoisuuden turvin. Myös Fanjunkarsissa Charlotta Lönnqvistin hoivissa sama piina, tuo “myrkyllinen myhäily” jatkui yhteisön taholta. Onneksi kirjoittamisolot sinänsä olivat jonkin aikaa niin turvatut, että hän saattoi käydä veljesten kimppuun ja rakentaa romaaniaan lähes rauhassa.

5.

Kirjojen syntypaikat ja -hetket ovat usein kiinnostavia. Siuntiossa Kivi siis asui vanhan ikäneidon hoidokkina. On ehditty uskoa, että Kivellä olisi ollut myös fyysinen suhde Charlottaan (Veijo Meri), mutta silloin unohdetaan täysin aika ja sen tavat. Sekin, millainen hurskas mamselli oli kyseessä. Nuori raavas mies hänen vierellään rakastajan roolissa on ajankohtaan ja paikkaan nähden mahdoton kuvio.

   Vain rikas ikämies saattoi tuolloin ottaa/ostaa itselleen nuoren tytön puolisokseen. Charlotta taas oli köyhä (Kivi maksoi myöhemmin jopa hänen velkojaan) ja ennen kaikkea pariakymmentä vuotta Kiveä vanhempi. Elämän ankaruus 1800-luvulla rapautti nopeasti ihmisen terveyden, fysiikan ja jopa hygienian; lääketieteestä ei ollut apua. Ruumis kuihtui, mutta henki saattoi toki elää. Kivi sen sijaan oli varmastikin Charlotan rakkauden kohde, ottolapsi, poika, jota Charlotta ei ollut saanut, eikä enää koskaan voisi saadakaan. Charlotta itse taas oli Kivelle hyvä ihminen, varaperhe, toinen äiti.   

   Siuntiossa Kivi oli hetken onnellinen, jos se hänen luonteelleen ylipäätään oli mahdollista. Joka tapauksessa katto oli pään päällä, löytyi ruokaa, kynä ja paperia. Niin hän alkoi viimein kirjoittaa muun ohella päätyötään: pitkää proosaa, josta tuli ensimmäinen suomenkielinen romaani.

    Tähän saakka hän oli kirjoittanut vasta runoja ja näytelmätekstejä ja muutaman sivun pituisia kertomuksia. Muutos oli siksi valtava, ponnistus suuri. Kivi kirjoitti nyt niin kuin sydän halusi. Seitsemän veljestä näyttää senkin miten Kivi oppi proosan teon juuri kirjoittaessaan. Lahjakkuus ei herra paratkoon tarvitse yhdenkään Adlercreutzin verta tuekseen, (Veijo Meri arveli myös, että Kiven isä oli Adlercreutzin äpärä) vaan aitoa kirjoittamisen halua ja iloa. Teos näyttää sen. Dialogi ja replikointi ovat alkuun hallitsevia, mutta vähenevät, ja niin selkeä sykähdyttävä ja suorasanainen teksti valtaa yhä enemmän alaa kirjan edistyessä. Työ itse on siten ollut Kiven suurin opettaja.

6.

Yksi mies pystytti näin itselleen uuden elämän “seittemän miehen” avulla. Keitä nämä miehet olivat? Ainakin he ovat yhä tutunoloisia, tätä Suomen kansaa. Vastaavia tyyppejä kulkee yhä keskuudessamme. Mutta mistä veljekset kirjaan ilmestyivät? Olivatko heidän esikuvinaan kenties ihmiset jotka Kivi maalla oli lapsuudessaan ja varhaisnuoruudessaan tuntenut?

    Kiven aikuisiässä Nurmijärven maaseutu oli hänen elämästään jo suurelta osin jäänyt, mutta se eli muistoissa. Ruotsinkielinen Siuntio ei ollut lapsuuden suomea puhuvan Nurmijärven kaltainen. Rakkaan Nurmijärvensä hän joutui jättämään liiankin varhain, kun 12-vuotiaana koitti lähtö Helsinkiin opin tielle. Siellä hän sai ruotsinkielisen koulun tovereilta finnkuleksina tuta mitä on olla muualta tullut tomppeli ja moukka, alimmaista suomalaista rahvasta. Siihen lapsuuden onni katosi mutta siihen onneen Kivi näkyy palanneen aina, jopa Seitsemän veljeksen lopussa. Seunalan Anna, Eeron puoliso puhelee lapselleen vähää ennen kuin puhkeaa laulamaan Tuonen lehdosta: “Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri?” – Vain tämä rauhan ikisatama ja lapsuuden valkea viiri jäi iän myötä Kivelle itselleen, kaikki muu katosi.

7.

Kaunokirjallisuuden ihmiset syntyvät usein muistoista ja kokemuksista, fiktiiviset persoonat saattavat olla yhdistelmiä tutuista tai tavatuista henkilöistä. Etenkin lapsuus ja siihen kuuluneet ihmiset jäävät mieleen; heihin ihminen vanhetessaan palaa.

     Mutta kirjojen ihmiset voivat syntyä myös pelkästään omasta itsestä, senhetkisestä ajatusmaailmasta. 

      Antonio Tabucchi kirjoittaa 1994 julkaistussa teoksessaan Sostiene Perreira (Kertoo Perreira, Tammi, 1996) siitä miten ihmisellä on monta minuutta, joista yksi on hallitseva. Tabucchi nimittää sitä “io egemoneksi“, jonka saattaisi suomentaa vaikkapa valtaapitäväksi minuudeksi. Ihmisellä voi kirjassa esiintyvän teorian mukaan olla monta erilaista minuutta, joita valtaapitävä minuus hallitsee. Ajatus perustuu 1900-luvun kummankin puolen eläneitten ranskalaisten lääkäreiden, Théodule Ribotin ja Pierre Janetin kirjoituksiin. Vaikka kyse on romaanista, ovat nämä lääkärit ja heidän teoriansa aitoja.

8.

Mistä Antonio Tabucchi (1943 – 2012) johtui ajatuksiin ihmisen monista persoonista? Hän oli paitsi erinomainen kirjailija myös yksi portugalilaisen Fernando Pessoan elämän ja runouden parhaista tuntijoista ja tutkijoista. Vastauksena onkin Pessoa. Tämä kirjoitti runonsa eri heteronyymien turvin, jopa niin, että hän loi kullekin heteronyymilleen paitsi oman nimen, myös oman elämäkerran ja historian. Siten jokaisen heteronyymin runotkin olivat ja ovat täysin erilaisia. Kuin eri ihmisten kirjoittamia.

    Esseekokoelmassan Un baule pieno di gente – Matka-arkku ihmisiä täynnä (Feltrinelli, 1990) Tabucchi tutkii näitä Pessoan monia persoonallisuuksia. “Una vita, tante vite ­– Yksi elämä, monta elämää” on kuvaavasti erään esseen nimenä.

     Miten Pessoa tuollaiseen pystyi kokonaan hajoamatta; miten hän eli näennäisesti normaalin virkamiehen lailla, siinä kysymys. Mutta hän pystyi. Matka-arkku löydettiin Pessoan kuoleman jälkeen ja persoonallisuuksien moninaisuus avautui tutkijoille täydellisesti vasta paljon myöhemmin. Parhaan runouden synty näyttää siten aina olevan mysteeri.

9.

Proosa kirjoitetaan, runo annetaan. Kivi oli runoilija myös proosaa kirjoittaessaan. Pessoa ja hänen heteronyyminsä liittyvät Kiveen veljesten kautta, ajattelen nyt. Seitsemän miestä on luonut yksi ainoa mies, Kivi itse. Ovatko veljekset siis itse asiassa vain Kiven minuuden eri puolia? Sekä todellisia minuuksia että minuuden toivekuvia.  

     Kirjailijat ovat toki eritapaisia kaikki, mutta kun mietin esimerkiksi Nadia Fusinin Virginia Woolfista kertovaa teosta Possiedo la mia anima – Omistan sieluni (Mondadori, 2006), löytyy sieltäkin lausepari, joka tuntuu sopivan Kiveen: “Woolf oli jo vuosia aiemmin samastunut henkilöön jonka oli luonut. Tai sanoisimmeko, että hän oli luonut tämän henkilöhahmon, koska se oli hänen sisällään.” –  Samanlaisesta prosessista kertoo myös muutama oma kokemukseni.

Lähdetään veljessarjan esikoisesta. Juhani näyttää olevan Kivestä kaukana, hän ei heti tunnu sen enempää toiveminältä kuin Kiven sisällä olevalta vahvalta persoonaltakaan. Juhani on pelkkä jässikkä: toukolaisten nimittämä “aika poika, ankara Poika-Jussi.” Edelleen tietyntyyppisen suomalaisen miehen kuva. Tekee ensin, miettii sitten, jos miettii.

Kivi oli juopon räätälin neljäs poika (kuten Lönnrotkin) ja on käyttänyt joinain esikuvina epäilemättä vanhempia veljiään, ehkä osia Juhaniin heistä ottaen. Pysyiväthän omat veljet hänen elämässään lapsuutta kauemmin, vaikkeivät vaikuttaneet siihen enää lainkaan positiivisesti mitä pitemmälle elettiin. Mutta Kivi ei ollut kostonhimoinen. Kun hän kirjan lopussa palkitsee veljekset, Juhanikin saa kunnon elämän. Hänestä tulee Vanhan Jukolan kelpo isäntä, vaikka on edelleen vähän yksinkertainen ja kiivas mies, ja silti vaimonsa Venlan ikioma ukuli, köntti ja tarhapöllö.

Ikäjärjestyksessä seuraavat eli Tuomas ja Aapo ovat kaksoset. Näitä kaksospareja on velisarjassa kaksi. Kaikkien kaksosten luonteet ovat erilaisia. Kyse on siis erimunaisista kaksosista, joista ei löydy samanlaisia geeneja kuin osaksi. Kaksosteema jää siten vaille merkitystä. Identtiset kaksoset olisivatkin tuoneet uuden ulottuvuuden teokseen.

    Tuomas saa palkakseen puolikkaan Impivaaraa, Yli-Impivaaran, jonka oiva uros, oikea isäntä hän tammen kaltaisena on. Tuomas on Kiven sanoin “kymi joka juhlaisesti, rauhaisesti retkeilee kohden ääretöntä, ijankaikkista valtamerta.” Aapo on taas viisas saarnamies, “Aaprahammi”. Hänen kamppailunsa palkitaan kunnolla. Hänestä tulee lautamies kirjassa esivaltaa ja sen voimaa edustaneen Mäkelän jälkeen. Myös kansanparantajaksi mies ryhtyy. Häneltä on aina lupa odottaa tasapuolisia ja yleiseen rauhaan tähtääviä neuvoja ja toimia.

   Molemmat veljet tuntuvat Kiven omilta toiveminuuksilta.

   Seuraava veljes eli Simeoni on hurskas Jumalaanuskoja; toukolaisten sanoin “liuhuparta, syntinen saatana kurja.” Mies kun eksyy usein viinamäen tien kulkijaksi. Mutta paikkansa hän silti löytää Juhanin talon vanhanasetänä: hän pysyy Kiven lailla naimattomana. Moni muukin asia, varsinkin juopottelukokemukset, mutta miksei myös lapsenomainen ja aito usko yhdistävät hänet Kiveen. Delirium on kummankin juopottelututtu. – Muistakaamme myös, että lapsena Kivi saarnasi ja äiti toivoi hänestä pappia.

    Lauri ja Timo ovat jälleen kaksoset. Timo tuntee Simeonin ja Kiven itsensä lailla vetoa lavean tien kulkijaksi, jos kohta vaimonsa, Kekkurin torpan emäntä, saa miehen niskasta aina tukevan otteen. Lauri taas muistuttaa Kiveä silloin kun mäyränä nummia tonkii. Hänellekin Kivi suo vaimon ja asuinsijan, toisen puolen Impivaaraa, Laurilan tilan. Mutta sankka metsä on Laurin paras koti. Metsä poikiaan suojaa. Lauri on Kiven luomista persoonista kirjoittajalleen luonnossa samoilun puolesta ehkä läheisin.

   Kuopuksessa eli Eerossa on samoin suuri osa Kiven todellista minuutta, onhan tämä pahnanpohjimmainen “liukas luikku, hännänhuippu” erityisen luku- ja kirjoitustaitoinen. Eeron Kivi kohottaakin kirjassa todella suureen arvoon. Miehestä kasvaa Aapon lailla yhteiskunnallisesti merkittävä. Hän on jahtivouti ja jopa nimismiehen apulainen. Jos Kiven omaa luonnetta ajattelee, on hänessä eniten Eeroa, Lauria ja Simeonia. Ja miksei joskus Timoakin, pohmeloista onnetonta ressukkaa.

10.

Eero saa paitsi Vuohenkalman torpan vaimokseen nimenomaan Seunalan Annan. Tämä lienee myös Kiven omien haaveiden ja toiveiden täyttymys.

    Naisia Kivi ei liiemmin kuvaa, he ovat lähinnä mainintoja ja tyyppejä. Tämä johtunee Kiven kokemuksista, jotka käytännössä olivat todella vähäisiä. Seunalan Anna muistuttaa eniten Nurmijärven kirkon Madonnaa, joka näkyy eläneen Kiven haavenaisten taustalla. Madonna sai myöhemmin seurakseen vain hieman fyysisempiä naishahmoja kuten Alina Frasan ja Albina Palmqvistin. Heistä jomman kumman Kivi olisi osalleen toivonut, mutta hoitamaton ulkonäkö (Timo) ja tekojen ja sanojen villeys (Juhani) karkoittivat tehokkaasti kaikki ihastuksen kohteet.

   Ilmeisesti Kiven, jota myöhemmin sairaalassa epäilemättä syystä kunnioitetaan epiteetillä “stark onanist“, ainoita lihallisia naissuhteita olivat Helsingin prostituoidut. Kirjeistä päätellen nekään eivät tuoneet iloa eikä niitä ole ollut kuin pari kolme. Niinpä tuntuu oikealta että edes kirjassa nimenomaan lukutaitoinen Eero sai osalleen Seunalan Annan, unennäkijän ja Sibyllan. Tämänlaisen neidon haavekuva oli Kivelle rakas kuin Suomen maa, jossa hän unelmissaan sentään edelleen tunsi olevansa lähes ihminen.

11.

Kivelle Seitsemän veljestä oli valtaisa ponnistus. Se on ensinnäkin supisuomalaisen maailman kartoitus, mikä tapahtuu suuren, opettavaisen ja aikuissadun kaltaisen kehityskertomuksen avulla. Perustaltaan kirja kuvaa kansaamme, sen kykyä ja voimaa. Jopa synkässä korvessa kansa luo omin voimin  kelvollisen yhteiskunnan, jonkalaista vieraat vallat ja vieras sivistys eivät ole sille halunneet suoda. Sitkeitä ovat suomalaiset!

    Mutta Seitsemällä veljeksellä on selvästi ollut myös toinen kantava motiivi: sisimmältään Kivi halusi sen avulla lopullisesti saada itselleen sen sijan kansakunnassa jonka mielestään ansaitsi. Siten teos on myös Kiven unelma omasta elämästään. Vielä Kivi löydettäisiin ja yhteiskunta hyväksyisi hänet.  

    Seitsemää veljestä kirjoittaessaan Kivi parantaa ne haavat, joita aika on hänelle ehtinyt antaa. Seitsemän veljestä on kirjoittanut ihminen, jonka ihmiskontaktit olivat aina vaikeita aivan lapsuutta lukuunottamatta. Vuosien myötä pettymykset nimenomaan ihmissuhteissa vain kasvoivat. Enää kirjoitetut sanat pitivät häntä kiinni elämässä ja saivat aikaan onnea – vaikka sitten vain kertomuksen henkilöille.

    Seitsemän veljestä on siten syvästi onnettoman ihmisen toivekuva  maailmasta. Veljesten kaltaiseksi hänen omakin elämänsä voisi kohota. Kivi näkyy uskoneen kehitykseen, sivistykseen, kirjoihin, lukemiseen. Ilman lukutaitoa, lukkarin koulua, ei olisi todellista yhteiskuntaa, jota lait säätelevät. Niitä pitää jokaisen sittenkin osata tulkita. Ratkaisevinta metsän eläiminä asuneiden veljesten kehitykselle on lukutaidon hankkiminen; metsäänhän he aapiskoulusta olivat karanneet. Miksi lukea? Mutta ilman tätä taitoa ei 2000-luvullakaan pääse yhteiskunnan todellisiin rakenteisiin kiinni.

     Eeron kotiopetuksen avulla saatu lukutaito antoi impivaaralaisille mahdollisuuden palata kotiseudulle ja kohota yhteisönsä merkittäviksi jäseniksi. Kuten Kivi juhlallisesti toteaa: “maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin: ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunniaa.”

   Tästä arvosta ja kunniasta Kivi kohdalleen uneksi. Onhan jokaisen kirjailijan piilevä toive saada tekemisen ilon ja tuskan jälkeen hyväksyntää teokselleen (itselleen). Kivi oli jo saanut liiaksikin tuta ihmisten ylevistä huomautuksista, myrkyllisistä kritiikeistä.

12.

Niitä harrasti varsinkin jo mainittu August Ahlqvistiin. Hän kirjoitti runoja nimellä A. Oksanen. Ahlqvist oli paitsi kilpaileva runoilija, myös professori, siksi hän mielestään tiesi miten piti kirjoittaa. Kivi taas oli pystymetsästä karannut mies, joka väänteli suomen sanoja tavalla, joka ei lainkaan soveltunut professorin kielioppiin. Synti ja häpeä! Kun tätä nuorukaista vielä joillain tahoilla alkuun kiiteltiin, oli ryhdyttävä vastahyökkäykseen ja ajettava nulikka takaisin sinne, minne villieläimet kuuluivat.
    Tähän työhön Ahlqvist ryhtyi kaikin voimin. Sanotaan että graniittimme on kivilajeista kovimpia, mutta Ahlqvistin sanat saivat Kiven lopulta musertumaan.

  Kaiken aikaa Ahlqvist hyökkäili Kiveä vastaan ja Seitsemän veljeksen tultua julki 1870, hän ampui tätä taas:

  “Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista; nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut sille tällaisen huonon kirjan. (—) ´Seitsemän Veljestä´, ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan oli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja sitä paitsi vielä

varsin ikävä.”

    Arvostelun sävy ei siitä muutu ja kun harvat ystävätkään eivät enää riennä apuun, Kivi murtuu lopulta kokonaan. Hän sairastuu, juo liikaa ja joutuu mielisairaalaan, josta lopulta veli Alpertti ottaa hänet ´parantumattomana´ hoitaakseen, koska saa Tuusulan kunnalta siitä palkkioksi neljä tynnyriä rukiita.     

    Mielisairaalaan papereista löytyy yksi ainoa yritys ymmärtää sairauden syytä: “Loukattu kirjailijakunnia?” Siitä on todella kysymys. Ahlqvistin sinnikkyys teilaajana palkitaan, hän on ollut kiivas alusta loppuun ja kun Kivi kuolee, Ahlqvist yhä jatkaa samaa ylimielistä rataa ja kirjoittaa Kivestä pilkkarunon vielä kaksi vuotta tämän kuoleman jälkeen eli vuonna 1874.

    Näin tehdessään hän unohtaa jopa sivistyneistön käytöskoodin De mortuis nil nisi bene (Kuolleista ei muuta kuin hyvää):

 “´Runoilijaks´ ma ristittiin,

   Sanottiin Shakespeariksi,

   Verraksi Väinön väitettiin:

   Muut’ en mä ollut kuitenkaan

   Kuin taitamaton tahruri

   Ja hullu viinan juoja vaan.”

Jotensakin kiinnostavaa on, että Ahlqvist-Oksasen ehdottomasti paras runo ylistää nimenomaan viinanjuontia ja sen lohtua. Runo Kerran viinikellarissa alkaa näin: “Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,/ viina on ainoa vaan joss´ ilo varmana on. / – Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,/ kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!”

  Toisen säkeistön alku toistaa yhtä intohimoisesti samaa teemaa: “Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;/ aika se kiiruhtaa, viljalta viinoa on!”

    Professori Ahlqvist osaa siis itse paitsi kirjoittaa myös juoda ja kohottaa lasia, onhan hän professori, minkä lausui aikanaan Kivelle näyttääkseen kumpi heistä oli oikeassa. Ei mikään tunne ole näköjään niin voimakas kuin kateus ja siitä syntyvä ylenkatse ja viha. Ahlqvist on tarpeeksi lahjakas tajutakseen itseään aidommat lahjakkuudet ja juuri siksi hän käyttää runsaasti aikaa Kiven nujertamiseen oman mielensä ja työnsä kehittämisen sijasta.

14.

Mozart ja Salieri. Kateus voi kaataa valtakuntia, viha näkyy aina olevan rakkautta voimakkaampaa. Kivi pyysi vain hyväksyntää, omaa pientä nurkkausta Suomen suuresta talosta, mutta sitäkään hänelle ei suotu.

     Toisin romaanissa. Kiven romaanin minuuksista yksi eli Tuomas toimi näin: “Hän oli anteliain kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton.”

15.

Tämänlainen moraali unohtui niin Ahlqvistilta kuin lähes kaikilta silloisilta aikalaisilta mitä Kiveen itseensä tulee. Minkä millekään jälkeenpäin voi. Seitsemästä veljeksestä saattaa kyllä lukea senkin, ettei Kivi kirjoittaessaan enää aina uskonut kohoavansa eläessään kunnian kukkuloille. Saloilla Laurin lailla samotessaan Kivi kyllä oli onnellinen metsän poika, mutta siltikin hän kaiken aikaa tuntuu kaivanneen jonnekin, tästä maailmasta pois. Ehkä Kivi synkeyden hetkinään vaistosi miten surkea loppu häntä odotti.

    Kuolema voi masentuneesta tuntua vapautukselta, uudelta alulta. Tämän kaipuun toiseen maailmaan voimme lukea myös Seitsemästä veljeksestä. Runoilija Walter de la Mare on runossaan Fare Well kirjoittanut: “Look thy last on all things lovely. – Kaiken kauneutta katso hetkin viimeisin.” Kivellä tätä kauneutta edustavat vain lapsuuden muistot, kuten jo totesin. Kirjan lopulla mennyt palaa taas kerran mieleen: “Kaikki liittyi tummaksi, ihanaksi uneksi, ja hiljainen riutumus miesten povessa tuntui.”

     Tästä teoksen lopun sadunomainen tunnelma vain kasvaa ja muuntuu utuiseksi hämäräksi. Valo himmenee, lepattaa, ja sitten vietetään veljesten yhteistä joulua. Valo on uunin pystyvalkea nyt, ja sitten odottaa kirkko, tuhannet palavat kynttilät, taivaan tähdet; sitten aamu – pian illaksi taas kääntyen. Tuonen lehdossa, rauhan viidassa, on jopa lapsen hyvä olla. Kuolema tuo lopulta sovituksen elämälle: “Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.” 

     Kiven periraamatullinen ääni on hetken kuin Saarnaajaa, mutta turhuuksien turhuus ja sen tuomitseminen jää. Ja meille taas jää tämä kirja jatkuakseen edelleen uudessa ja taas uudessa Aleksis Kiven teosten lukijassa. Toivottavasti heitä vielä syntyy ja kasvaa meidänkin jälkeemme.

10.10.2020