Maailmalla


Maailmalla ei tänä vuonna ole juuri oltu, kun Baltiaa ei oteta lukuun.  Häämatkamme suuntautui ensin Madeiralle, mutta se peruuntui A:n työn takia. Seuraava häämatka Calabriaan peruuntui koronan tähden, samoin kuin kolmas, jolloin tarkoituksena oli nähdä Omaha Beach ja yöpyä nelisen päivää Caenissa. Mutta Liettuan Vilna onnistui kesällä ja Eestin Pärnu ja Tartto myöhemmin. Sen lisäksi oma Suomemme on laaja, pitkä maa. Kaikkea hyvää myös kotomaasta löytyy.

Miksi ihmisen sitten pitää matkustaa? Parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla kertoi jo 70-luvulla minulle armenialainen sanalasku. Hyvä on avata silmänsä ja nähdä uutta eikä aina katsella vain sama maisemaa, sanoo minulle jo lapsena opittu oma hokema, jonka lienee kehittänyt levoton sieluni.

Ei se ihan noinkaan ole, tietenkään. Samaa maisemaa voi toki loputtomiin katsella, jos pystyy kehittämään omaa sisäistään.

Ennen itsensä kehittämistä auttoivat kirjat, jotka nykyisin näköjään koetaan jo toivottoman vanhanaikaisiksi. Nykyään luotetaan lyhyisiin lauseisiin ja kuviin, varsinkin elävään ja liikkuvaan. Onhan niistäkin kokemuksia. Ensimmäinen televisiomme saapui Kallion kotiin 60-luvun alussa; muistan sen ohjelmista lähinnä Akiro Kurosawan filmit, todellisen taiteen siis. Nykyään hyvien ohjelmien etsiminen on vielä työläämpää kuin ennen. Pelkää potaskaa, typerää hölötystä ja höpötystä tulee joka kanavalta tuutin täydeltä. Hyvä näyttää olevan katoava luonnonvara. Jos kotona siis pysyisi, mikä avaisi maailmaa ja perspektiivejä kirjojen lisäksi? Lehdetkin ovat menneet kaikessa alaspäin ja alittavat kilpaa rimoja niin ettei parhainkaan limbomestari pysy mukana. Kyllä minun on myös siksi edelleen pakko paitsi lukea, myös välillä päästä jonnekin.

Sama näkyy koskevan A:ta, joten matkalla ei onneksi tarvitse olla yksin. Mikä sen somempaa. Uusin irtiotto tapahtui viikko sitten, kun suunnistimme torstaina Mänttään taidetta katsomaan. Serlachiuksen museossa olin ollut vuonna 2014, kun uusi puoli oli juuri avattu.

Jo silloin se teki arkkitehtuuriltaan vaikutuksen, ja saman tekivät ravintola Gösta tasollaan sekä vanhan puolen vanhat taulut.

Tuon ahaa-elämyksen koimme myös A:n kanssa. Uusi rakennus on kaikella tavalla hieno, mutta uusi taide on hyvää vain murto-osiltaan. Italian taiteen esittely herätti lähes pelkästään kaukokaipuun ja toi mieleen menetetyn Calabrian. Jotain tuon hienon ja suuren salin seiniltä jäi sentään mieleen.

Mutta vanhassa kartanossa edelleen näytteillä oleva vanha taide vaikuttaa, sellaista se yhä on… Ihan pitää nuo kolme pistettä lisätä, vaikka ne ovat klisheemäisiä. Myös ennen maalattiin huonosti ja vain murto-osa siitä on jäänyt jäljelle, mutta juuri siksi me voimme vanhaa ihailla.

Seiniltä löytyy myös eurooppalaisia mestareita, mutta varsinkin kotimaisia kuten Schjerfbeck ja Simberg, nuo kaksi ylivoimaista Ässsää ainakin mitä minuun itseeni tulee.

Voi sinua, Helene, mikä ihme edelleen olet.

Entäpä sitten Hugo. Perinteisempää kuin pikku pirut.

Yllätyksiäkin sattuu. Kun menimme lähes tyhjään ravintola Göstaan, löysimme sieltä Antti Tuurin Merja-vaimonsa kanssa.

Toisistamme tietämättä olimme suunnanneet matkamme niin, että taas kerran polut kohtasivat. Olen Anttiin tutustunut vuonna 1970, joten tänä vuonna siitä tulee kuluneeksi 50 vuotta. Ei vähä mitään.

Yöksi ajoimme Tampereelle, koska Mäntän hotellit olivat täynnä. Rosendahlista löytyi tilaa ja hiljaisuutta ja hyvä järvinäköalakin.

Aamulla, kun sade oli lakannut, ajoimme Pispalaan ja jalkauduimme.

Aina kannattaa kulkea jalan jos sää suinkin sallii. Täällä pitää edelleen majaa ravintola Pispalan Pulteri ja sen vielä kansanomaisempi versio eli Vaakon grilli.

Pispalan kuljilla ja kulmilla portaita ylös ja alas kulkien on liikkunut kirjailijoita Viidasta ja Linnasta Salamaan ja Turkkaan; Joukoon siis.

Kaksi viimeksimainittua olen jopa tuntenut. Elossa on enää kaima, joka löytynee edelleen jostain Vuosaaren kulmilta. Mutta mahtaneeko Hannu vielä kaivata takaisin kotiseuduilleen. Pitäisi kysyä.

Paljon mekin kuljimme, ja kuten aina paljon myös kuvasimme.

Lopulta ajoimme katsomaan Pyynikin näkötornia. Jo lapsena Kallion korkeimman katon katoilla urheilu on saanut minuun pysyvän vertigon, korkean paikan kammon, mutta A:nko läheisyys rohkaisi minua sen verran että vaikka kello oli vasta kahdeksan, pyysimme vielä suljetun kahvilan edeskäyvältä lupaa sittenkin nousta näkötorniin. Hän, kiltti nainen, päästi meidät hissiin, kunhan olimme suorittaneet päätähuimaavan yhteensä neljän euron pääsymaksun.

Tietenkin kävi niin, että A. kipusi ylimmälle tasanteelle, jossa tuuli humisi vapaasti. Siellä A. saattoi kuvata ja videoida maisemaa joka suuntaan, kun taas minä jäin hissitasanteen suljetulle osastolle ja katsoin maisemia ikkunoista samalla seinästä kiinni pitäen. Mutta onnistui tuo niinkin.

Suuri oli silti helpotus, kun A. viimein tuli alas ja talutti minut kanssaan hissiin. Vertigo on Hitchkockin filmi, mutta myös todellinen tauti joka ei parane – varsinkaan mainittua filmiä eli sen loppujaksoa katsomalla.

UUSI YRITYS

Pari päivää kului kotona. Mutta vielä teki mieli maailmalle. Olimme jo kesällä Pärnussa ja Rannahotellissa yövyttyämme päättäneet joskus palata sinne, sillä sekä ranta että funkistyylinen hotelli olivat todella positiivinen elämys, varsinkin kun ihmisiä oli koronan takia liikkeellä vähän. Koska työtilanne sen salli, päätimme lähteä saman tien, kun Eestiin kerran sai vielä luvallisesti matkustaa.

Rajojen sulkeminen kuulostaa ah niin järkevältä politiikalta, mutta itse asiassa siitä syystä ja kaiken toiminnan alasajon seurauksena edessämme ovat vielä suuremmat tuhot  ja enemmän ruumiita kuin mitä korona koskaan saisi aikaan. Vaan turha tässä on mutista. Mekin teimme vain sen, mikä suurenmoisen hallituksemme luvalla vielä sallittiin. Ajoimme auton Finlandiaan ja seilasimme paatilla Suomenlahden yli.

Mitä lähemmäksi Pärnua tulimme, sen enemmän alkoi sataa. Mutta sekään ei mieltä lannistanut. Hotelli oli hipihiljainen, myrskyssä tuulessa ja sateessa rannalla ei kulkenut ketään; ulapalla sentään muutama surffaaja.

Talvikausi oli alkanut, joten hotellissa ei enää tarjottu lounasta, mutta löysimme vahingossa Villa Wessetin ja kun saimme annokset, emme pettyneet. Gourmet-ruokaa pikkurahalla. Miten tämä oli mahdollista?

Kun myöhemmin tutkin asiaa, huomasin että ravintolaa oli ylistetty pitkin Pohjoismaita ja vuonna 2018 se oli valittu kaupungin parhaaksi. Ei syyttä.

Sadekin taukosi. Ennen nukkumaanmenoa saimme vielä tilaisuuden kulkea rannalla. Olimme kaksin mutta yksin, ketään ei ollut missään, hiekalla vain yhdet askelten jäljet.

Onkohan niin, että suomalaisessa sielussa asuu muinainen erakko, joka ei hälinästä aina piittaa. Taas otimme esiin puhelimet ja kamerankin ja kuvasimme.

Nyt on jo keskiviikkoaamu 9.9., kello on vasta puoli seitsemän. Yö on ohi. Myrsky on hetkeksi laantunut, ulkona alkaa aurinko kohtota hiljalleen. Kirkasta, selkeää ja puhdasta, hyvin on myrsky pessyt taas Pärnun rantaa.

Eikä siinä muuta tarvittu. Lähdimme rannalle kulkemaan. Vasta sen jälkeen kävisimme aamupalalla. Ja sitten kannattaisi varmaan suunnata uudestaan maailmalle; kulkemaan vaikkapa vanhassa kaupungissa ja jalan nyt, niin kauan kuin voimme. Uusi myrsky on jo jossain Itämerellä tänne tulossa ja saavuttaisi Pärnun kello 15.

Kiirettä on nyt siksi pidettävä. Mutta kaikki sopii. Ja kun äsken tuolla hiekoilla jo tallustimme pitkän lenkin, tuli siitä jo hyvä olo ja hyvä mieli.

Jopa meren roskista koottu kala tuntui täältä löytäneen oikean paikan.

Meri, avara meri, antaa myrskyssäkin ajatuksille tilaa kulkea ja sielulle paitsi katsottavaa, myös lepoa ja rauhaa. Tätä kaikkea voimme sitten taas kotona ehkä pitkäänkin muistella.

(9.9.2020)

P.S.

Kaunis päivä muuttui iltaa kohti taas sateeksi ja myrskyksi. Mutta ehdimme käydä vanhassa kaupungissa ja luhtaniitylläkin.

Mikään Pispala ei vanha kaupunki täällä ole, mutta kyllä täältäkin moni nurkkanäkymä kauniina aukeaa.

Luhtaniittylle oli saatu kaunis puinen kiertotie ihan Euroopan Unionin turvin, hyvä niin, sillä onhan niitty lähes aina vettä täynnä. Avainsanana rahan saamiseen ovat olleet vapaasti kuljeksivat kaupunkilehmät tai linnalehmät, tietenkin.

Lehmän häntääkään ei näkynyt, lammikossa uiskenteli vain pari sorsaa sekä merellä lensi muutama leijasurffaaja.

Näin tuokin päivä saatiin pulkkaan ja nyt on aamu. Illaksi myrsky koveni, siitä tuli entistäkin hurjempi. Yöllä se sitten hieman laantui. Tuuli tuivertaa yhä, meri puhuu, muttei sentään sada. Hoia merd! – Hoida merta eli Pidä meri puhtaana suomentelen sen omin päin. Luonnon puhtaus on enemmän kuin puoli ruokaa.

Päivä on jo kotiinlähdön päivä. Kiitos taas uusista kokemuksista ja hyvistä hetkistä. Niitäkin on maailmassa aina. Myrskyn jälkeen alkaa jälleen aamu. Kello on 6.47. Otan vielä kuvan parvekkeelta. Aamun jälkeen saapuu mitä ilmeisimmin uusi myrsky. Näin mennään, mutta eteenpäin yhä mennään. Ja toivottavasti vielä kauan.

(10.9.2020)