Kuvien totuus


Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, totesi jo Erno Paasilinna aikanaan. Sen tiedämme että kuvia on aina voinut käsitellä, että niillä on manipuloitu kansaa ja niihin on voitu sekä lisätä ihmisiä että poistaa niistä sellaisia jotka eivät ole enää kelvollisia, kuten Stalin tajusi omassa valtakunnassaan. Nykytekniikka tekee tästä kaikesta vielä helpompaa. Photoshoppaus muuntaa ja nuorentaa kenet vain.

Johduin miettimään kuvien totuutta nyt ihan syystä, omakuvien kautta. Kustantaja pyysi uutta kuvaa ja A. on niitä minusta ottanut, väliin niin paljon, etten ole ollut mukana pysyä. Niinpä pyysin häntä taas räpsimään muutaman. Ja A. heltyi ja suostui.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Menimme saunalle, koska ulkona auringon valo oli kuvaajan mielestä ja kokemuksesta liian kirkas heinäkuun helteessä. Rönttöpaitani, jonka kanssa minua aiemmin oli tiellä kuvattu, sai käskyn vaihtua siistimpään ja se ylläni seisoin sitten saunan hämärässä ja tein mitä piti. Kuvaihminen osaa kertoa kohteelle kuinka tämän on oltava ja yritin kuunnella A:ta kaikin tavoin. Aina siitä on hyvää seurannut ja kunnon kuva lopulta tullut, kun iso putki kohdentuu ja räpsiminen alkaa.

Nykytekniikka on hyvä siitäkin, että filmiä ei tarvitse säästää eikä kuvia kehittää. Otat sata kuvaa ja pari voi onnistua, vaikka kohde (kuten nyt minä) olisi millainen. Seisoin ja katselin ja yritin hymyillä ja ajattelin A:ta.

Rakkaudella, kuten aina.

Suuri oli hämmästykseni, kun näin kuvat. Minua ei niistä katsellut minä, vaan joku toinen, vieras ihminen. Vieras kasvoja, silmiä ja paitaakin myöten.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Yritin pyytää A:ta ottamaan lisää kuvia. Hän taas oli sitä mieltä että kuvat olivat hyviä, ihan joka tavalla ja koska hän on kuvien ammattilainen, oli minun uskottava. Silti vierauden tunne oli suuri. Mistä oli ilmestynyt tämä mies, joksi itseäni en tuntenut?

Jokunen ulkona ensin otetuista tuntui edes hieman paremmalta, mutta eivät hyviltä nekään.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Rupesin miettimään oliko syynä paita, joka ei kerta kaikkiaan istu päälläni täällä kotioloissa, vaan kulkee parhaiten sinisen puvuntakin puoleksi peittämänä, kun liikutaan maailmalla vähän juhlavammissa merkeissä.

Puhuimme asiasta A:n kanssa. Hän piti edelleen saunan pesuhuoneen hämärässä otettua kuvaa mainiona ja vähä vähältä totuin siihen itsekin, vaikka yhä vierastin sitä minää, joka kuvasta näkyi. Keitä me olemme, mistä me tulemme, minne menemme, kyseli Gauguin taulussaan. Ja samaa kyselin minä.

Tajusin kyllä, että näin on käynyt myös aiemmin. Moni tunnettu valokuvaaja on aikanaan kustantajien pyynnöstä kuvia ottanut; harvoihin olen itse mieltynyt. Joissain olen ollut teurastaja, joissain jotensakin löhö, joissain mielevä, ukonhesseli, ärtsy, jopa luihu. Mutta enhän minä herra paratkoon kait sentään ole sellainen?

Kyseessä on siis oma sisäinen tunne, oma kuvatotuus, jolle kukaan toinen ei mitään voi. Vain minä itse tiedän miltä näytän. Mutta juuri minä en koskaan saata nähdä itseäni toisten silmin.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

A., tuo viisas vaimoni pyysi minua tekemään testin ja laittamaan juuri saunakuvan Instagramiin. Vastustelin ensin, koska minusta insta ei ole paikka, jossa itseä pitäisi koko ajan esitellä. Mieluummin kuvaan siihen ympäröivää luontoa ja maailmaa, havaintoja siitä; kaikkea sitä hyvää, oikeaa ja rakasta jota täältä ihmisten kansoittamalta planeetalta sentään yhä löytyy.

A:n kanssa ei vastustelu yleensä juuri auta, eikä varsinkaan nyt, kun kyse oli kokeesta. Suostuin siis hieman irvistellen. Hän taas hymyili, koska oli varma siitä, että juuri hämärässä otettu kuva keräisi eniten positiivista huomiota muihin verrattuna.

Näin myös kävi, tosin rimaa hipoen. Hämmästykseni vain kasvoi. Minut voi siis nähdä aivan eri ihmisenä kuin sellaisena, joksi itseni koen?

Siitä huolimatta tahdon pitää kiinni omasta minäkuvastani, siitä kuvatotuudesta johon vuosien myötä olen tottunut. Käsitys omasta minästä ulkonäköä myöten on varmastikin jokaisella ihmisellä. Totta kai vain me itse tiedämme, miltä myös sisimmässä näytämme!

Jäin miettimään kuvaamista ja kuvien olemusta yleensä. Kyse ei ole vain kameran hyvyydestä ja sattumasta, sittenkään. Otetaan yksi kukka ja annetaan sadalle ihmiselle sama kelpo kamera. Jokainen kukasta otettu kuva on silti omanlaisensa.

Tarina jatkui vielä illalla. Kustantaja Vesa Tompuri, tuo Aviador allt i allo kävi haastattelemassa ja ihastui varsinkin kukkapeltoon, jonka luottonaapurimme Arvi oli kyntänyt alapellon kupeeseen ja vieläpä käynyt kylvämässä sen ihan omasta halustaan. Pelasta pörriäinen ei ole koskaan ollut Arville satua vaan totta ja hänen pihassaan vastaava pelto on ollut jo vuosia hehtaarin kokoisena. Aarin verran sitä on nyt täällä meilläkin.

Alkuun näytti että kuiva savimaa vain halkeili superhelteistä johtuen ja pysyi harmaana massana, mutta sitten tulivat sateet ja jotain tapahtui. Ihme.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Mahdoton sitä peltoa on kameralla kokonaisuutena kuvata, ainakin minun. Se on vain nähtävä omin silmin. Myös kukkapellolla on oma maailmansa, ja varsinkin perspektiivinsä; se kuvatotuutensa. Valokuvasta puuttuu aina todellinen syvyys.

Kotiin päästyään Vesa lähetti viestin jossa toivoi, että yksi kuva otettaisi vielä minusta ja kukkapellostakin. Menimme sinne päivän päätteeksi ja taas  jaksoi A. räpsiä ja kameran pitkä putki etsiä ja tarkentaa kohdetta.

Olin häneltä nyt saanut luvan laittaa ylleni sen rönttöpaidan, jossa tunnen ruumiini enemmän omakseni. Sessio alkoi ja päättyi siten vailla tuskaa. Ja kun kuvia katselimme, molempien valinta osui yli viidestäkymmenestä kuvasta yhteen ja samaan.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Tässä viimeisessä kuvassa on oma kuvatotuuteni taas ikään kuin edes jotenkin läsnä. Tuon miehen hämärästi tunnistan. Mutta mikä parasta, hänet tunnistaa myös kuvaaja A.

Molempi parempi, kuten niin sattuvasti suomen kielellämme sanotaan. Minä hyväksyin nyt saunan hämärässä otetun kuvansa ja hän puolestaan näytti hyväksyvän minut. Mitä muuta voi ihmisen lapsi enää toivoa? Se oli suuri helpotus ja kaunis loppu pitkälle ja muutenkin mainiolle päivälle. Ympäri käytiin mutta jälleen kerran tultiin lopulta taas yhteen.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

P.S.

Lähdin blogin kirjoitettuani ajamaan kauppaan ja hämmennyin taas. Kukkapeltoon oli tullut puolet lisää, se oli unikkoja tulvillaan ja kaikkea muutakin. Luonto muuttuu joka ainoa päivä. Miten pysyä perässä?

Kun palasin, hain A:n taas katsomaan kukkivaa ihmettämme. Ja sitten me molemmat kuvasimme. Hän peltoa, minä myös vihdoin häntä. Miten hyvältä elämä joskus tuntuu. Sitä on mahdoton sanoin selittää, se täytyy kokea vain.

(18.7.2020)