Varhainen kevät


Ennen meillä oli vuodenaikoja, nykyään vain säitä ja aikoja, voisi sanoa. Mutta kaikki kestetään. Jos itse nuorrun monestakin syystä, puhkeaa luonto taas aivan liian aikaiseen kukkaan. Kevät helmikuussa ei ole koskaan ennen ollut totta. Nyt on.

Kun tulen kotiin ja alan ihmetellä pihamaata, näen vaikka minkälaisia näkyjä. Vielä viime vuonna helmikuussa oli lunta, pihamaata piti kolata ja teitä reunustivat lumivallit. Näin silloin toiveikasta unta keväästä, kesästäkin ja niihin uniin A. liittyi. Vuosi on kulunut. Nyt on edelleen helmikuu, mutta maa on paljas, sammal vihertää, puissa silmuja ja kukkiakin näkee kun alkaa katsella.

Tämä talvi – tai ehkä vuodenaika voisi uudelta nimeltään olla vaikka syyskevät – on ollut ainutlaatuinen. Ilmasto lämpenee ja siltä tosiaan tuntuu. On kuitenkin hyvä muistaa, että ensi vuonna voi pakkanen taas yllättää ja vanhanaikinen talvi pitää kuukauden pari meitä jälleen jäisessä kohmeessaan. Ja muistaa täytyy sekin, että aina on takatalvi tullut. Miksei siis jossain muodossa nytkin. Toisaalta päivä pitenee ja aurinkopanelit tuottavat yhä enemmän sähköä. Vaikka öisin olisi kylmäkin, päivistä tulee auringon avulla väkisinkin lämpimiä. Niin maapallo ja luonto edelleen toimivat.

Suurin ihmetyksen aiheeni on violetinpunainen kukka, joka on noin vain avautunut zucchini-penkin loivassa rinteessä. Sen täytyy olla sipulikasvi, joskin kooltaan se on vain muutamia senttejä, mutta kun etsin sen kuvaa netistä, en löydä. En edes muista milloin olen sipulin siihen istuttanut. Kun laitan kuvan instagramiin, minulle ehdotetaan, että kyseessä on jouluruusu. Helleboruksen tunnen, violetin varsinkin; se esiintyy kirjassani Tyttö ja unen kukka (Tammi, 1996). Jouluruusua en ole penkkaan istuttanut, ihme olisi siis moninkertainen. Pitää odottaa, että kukan lehdet ilmestyvät näkyviin. Silloin sen kyllä tunnistaa. Nyt maassa vierellä on vain ahomansikan lehtiä. (Mutta seuraavana päivänä helleboruksen lehti ilmestyy kookkaampana takaa näkyviin ja varmentaa, että kyseessä on jouluruusu. Ihme on siinäkin, mistä se on tiluksillemme tullut. Häitä juhlistamaan?)

Ihmeeltä hieman tuntuu myös se, että kukka ilmestyy maasta ennen krookuksia ja ennen sinivuokkojakin, vaikka alpeilla se kukkii lumenkin seassa ja täällä valkea muunnos jouluisin. Sinivuokkoja taas ei sittenkään ole vielä näkynyt, vaikka kuinka tänään etsin. Salon seudulla vuokkoja kuulemma jo on.

Toinen ihme on valkoinen orvokki. Ei se, että orvokki kukkii, vaan se, että orvokki on kukkinut koko talven marraskuusta tähän saakka. Ennenkuulumatonta, ainakin minun mielestäni.

Kuusama tuntuu myös koska tahansa jo puhkeavan lehteen. Voimallisen näköinen on koko kasvi, vaikka sen runko näyttää talvella aivan kuolleelta. Kuusaman kukkimista saa kyllä vielä odottaa.

Niin myös rododendronin eli alppiruusun. Se kukkii sitten kun muistaa, mutta valmiustila on jo selvä, on ollut koko pimeän ajan.

Kirsikoissa on myös silmuja, muttei kukkia sentään. Ja kun aurinko alkaa paistaa pilvien raoista, mieli hulmahtaa täyteen kevättä. Miten hyvä on olla, miten hyvä elää ja kuljeksia luonnossa. Eikä kestä kauaa kun A:kin voi töistä tullessaan nähdä, miten aurinko peilautuu tulvajärvelle ja saa kaiken sädehtimään. Sitäkö sana onni parhaimmillaan tarkoittaa?

(19.2.2020)