Vanhan vuoden kuoppaaminen kävi kätevästi. Olimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Helsingin barokkiorkesterin konserttia. Arkistojen kätköistä oli löydetty J. A. Hassen ooppera Irene. Tämä 1700-luvulla teoksensa luonut säveltäjä oli meille ennestään tuntematon ja sellaiseksi taitaa syystä jäädäkin. Mutta Musiikitalo oli hyvä kokemus ja barokkiorkesteri mainio. Klassinen musiikki sinänsä on myös useimmiten ja parhaimmillaan sielun ja mielen täyttä ruokaa, joka ei nautittujen kaloreiden määristä hätkähdä.

Talo tuli täpötäyteen vaikkei alussa siltä näyttänyt. Olimme paikalla aikaisin, kuten aina. Kun palasimme kaupungista pauke hiljeni ja täällä maalla sitä kuului jostain kaukaa vaimeasti kuin ukkosen kumistessa. Kuu oli nouseva, tähdet välkkyivät taivaalla. Ja sitten kello 24 koko suuri tapahtuma oli hetkessä ohi.

Yöstä tuli kaunis ja pimeä. Aamulla kuistilla käväistessämme kuului lehtopöllön huhuilua. Ja jossain joutsenkin äännähti.

Muuten rauha oli rikkumaton. Jos tästä paikasta joskus joutuu luopumaan, mikä ikävä kyllä on todennäköistä, niin miltä tuntuukaan elää maailmassa, jossa äänet ja häly ovat jatkuvia. Kaupunki ei todellakaan ole kaikki. Mutta jokaisessa asiassa on myös omat hyvät puolensa. Muutosta ei pidä kauhistua.

Mitä tulisin tästä maisemasta kaipaamaan. Kun äsken kuljin pitkin poikin mäkeä, näin taas sinivuokkojen jo kevättä odottavat lehdet.

Ja tänään tammikuun ensimmäisenä päivänä oli myös valkea orvokki yhä nupulla. Sille taitaa käydä sinivuokkoja huonommin, sillä ehkä me vielä saamme edes jonkinlaisen talven, vaikka hiihtämisestä täällä tuskin enää tulee mitään.

Mennyt vuosi oli jo luonnoltaan oikukas ja muutenkin monin tavoin poikkeava. Mutta silti joka tavalla hyvä, varmasti elämäni paras. Se ei johtunut minusta itsestäni, vaan A:sta joka viereen ilmestyi ja sitten myös siihen jäi. Joskus kohtalo voi siis olla suopea tai sitten Sattuma korjaa satoa, kuten nuoruuteni Marton Taigan kirjan nimessä sanotttiin. Kummin vain, ei väliä. Pääasia että A. on yhä lähellä ja pysyy. Kaikki muu hoituu sen kautta, siihen uskon. Yhteisyys on jakamista, minkä kaiketi oppii, ei se ole vaikeaa ainakaan teoriassa. Kysymys on myös tasa-arvosta, joka yhteisyyteen on syytä kytkeä. Puhuminen auttaa, avoimuus on kaiken alku. Niin kauan kuin ihmisessä palaa pienikin elämän liekki ja halu tehdä hyvää muille, tulevaisuus on mahdollinen. Mitenkään muuten en osaa tätä sanoa.

Ympäröivän maailman tila ei kylläkään ole kehuttava ja perustuu päinvastaiseen toimintaan: sotia käydään yhä, kilpavarustelu kiihtyy, aavikoituminen lisääntyy, ruokamulta hupenee, ryöstökalastus vain kasvaa. Ihmisiä syntyy yhä liikaa, ilmastonmuutos lienee jo osin peruuttamaton. Silti voimme yrittää sitä vastustaa, tehdä jokainen osaltamme edes jotain, vaikka se tuntuisikin vähäiseltä verrattuna maailman miljardeihin hyvinvointia haluaviin ihmisiin. Ongelmat ovat tulleet ja jääneet eikä niistä vaikenemalla ja silmät sulkemalla päästä eroon.

Tästäkin  eli tulevasta katastrofista kirjoitetaan yhä enemmän kirjoja ja siitä uutisoidaan lehdissä ja mediassa joka ainoa päivä. Meitä pidetään siten ajan tasalla.

Huono uutinen on nykyään ainoa todellinen uutinen ja sellaisia saamme lukea uskomattoman hömpän ja typeryyksien ohella, mutta silti edelleen vähän kuin lisäkkeinä pääateriaan. Voisi myös kysyä, miksei hyvä asia sitten ole uutinen joka täyttäisi oikein etusivun? Myös paljon hyvää ihmiskunta on saanut ja saa yhä aikaan. Pelkästään lääketieteen kehitys on asia, josta minunlaiseni tekonivelillä tennistä reippaasti pelaava mies voi olla enemmän kuin tyytyväinen. Puhumattakaan siitä, mitä syöpien ja kuolemaan johtavien tartuntatautien taltuttamiseksi on jo tehty ja yhä tehdään.

Jotenkin vain uskon, että vaikka kaikki katastrofin ainekset ovat maailmassa todella olemassa, myös yleinen osaaminen ja ihmisen kyky innovoida, keksiä ja kehittää ei ole kadonnut mihinkään. Myös maan alla voi viljellä ruokaa, kuten Brysselin luolastoissa tapahtuva sienten kasvattaminen todistaa. Ja mitä meriin tulee, levien kasvatus ruuaksi on mahdollista todella suurellekin väestömäärälle. Mitä positiivista vielä näemmekään, ja mitä itsekin näen, on arvailujen varassa. Mutta haluan kyllä aina uskoa hyvän voittoon pahasta.

Uutena vuotena on tapana toivoa ja tehdä lupauksia. Toiveeni tietenkin on se, että maailman rauha säilyisi edes nykyisellään, ja että ihmisen kyky kehittyä jatkuisi eikä tyrehtyisi. Ihmiskunnan tyhmistymiseen ei täällä juuri nyt olisi enää varaa.

Mitä itse voin ja voimme tehdä tulevaisuuden hyväksi, sitä mietin ehtimiseen ja tekoihin myös pyrin. Monia keinoja on, mutta muutama yksinkertainen löytyy myös. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi ei edelleenkään ole paha lause, eikä sitä huonontane se, kenen piikkiin se on vuosituhansien kuluessa laitettu (Jeesus). Tee hyvää toiselle, teet sen myös itsellesi, voisi niinikään todeta (Platon). Ja lisääkin tahtoisin sanoa. Pidä huolta hänestä kenen kanssa olet ja elät. Kunnioita perhettäsi, rakasta ja tue heitä ja muista, että maailma rakentuu hyvistä sanoista, puhtaista katseista ja pyyteettömistä teoista. Ahneus ja oman minän pitäminen kaikessa etusijalla on ihmisten perisynti, josta näyttää olevan kovin vaikea päästä.

Lupaan siis, että myös tänä uutena vuotena yritän parhaan kykyni mukaan olla hyödyksi muille, ja varsinkin hänelle jota rakastan ja jonka kanssa elän ja jaan niin arjen vaikeudet ja ilot. Toki toivon myös, että tällaista elämää muutkin ihmiset haluavat. Jos, ei mikään tunnu sittenkään aivan peruuttamattomalta. Ehkä tulevaisuus sisältää vielä muutakin kuin sellaista, josta maailmanlopun pessimistit meille niin halukkaasti kertovat.

(1.1.2020)