Kirjoitin parikymmentä vuotta sitten romaanin Myrskyn jälkeen aamu (Otava, 2000). Nyt on se aamu, sillä eilen oli myrskyinen, pimeä, suttuinen ja muutenkin takaperoinen päivä. Mutta annas kun armas aurinko valollansa taas uuden päivän tuonut on. Mahtaa tuokin lause tulla jostain lapsuuden alitajunnasta. Kyllä, virren säe se on. Kaiken lisäksi sitä oikeampaa eli vanhaa kieliasua jota ei kukaan ole päässyt vielä sorkkimaan!

Tuntuu hyvältä herätä uuteen päivään ja yhtä hyvä on puhua A:n kanssa niin kasvotusten kuin puhelimessa ja viesteissä. Yhteys säilyy ja sellainen yhteys joka tuntuu kestävältä. Mitä muuta ihmispolo tässä maailmassa itse asiassa tarvitsee kuin ihmisen jossa yhdistyy kaikki rakastetusta ja elämänkumppanista luottohenkilöön ja ystävään.

Tätä blogia työpisteessä kirjoittaessani teen samalla keittiössä ruokaa ja kuuntelen, miten porkkanat hitaasti kypsyvät. Mifukastike valmistuu myös. Aina välillä on juostava salin poikki tarkistamaan, ettei mikään pala pohjaan. Ja sitten takaisin. Monena mies eläessään ja juuri nyt olen ottanut kotimiehen roolin.

Ensimmäisen kerran kokeilin sitä vuonna 1967 (Otava, Kotimies 1967) laihoin tuloksin. Olin tuore aviomies ja ylinuori isä enkä kummastakaan roolista ollut varma, kokkina olosta puhumattakaan. Termi kotimies oli juuri silloin rantautunut Suomeen Ruotsista (hemmaman) ja olin tulevissa kärkikahinoissa mukana tietämättäni. Nyt sinnittelen edelleen, mutta tuntuu että alan lopulta pitää siitä mitä teen. Nälkä opettaa lappalaisenkin ampumaan, äitini hoki, mutta minä sanon sen myös näin: Työ tekijäänsä kiittää; kissan kiitoksia kun on tässä maailmassa turha pyydellä. Ja kun ajattelen, kenelle täällä kotitöitäkin laillani teen, tunnen eläväni. Se on piskuinen ihme.

Koira taas kaipaa päänsilitystä ilman kiitoksiakin. Kun kävin tervehtimässä naapuriani Arvia, joka tänne Niemelään on kohta neljänkymmenen vuoden ajan tehnyt kaiken minkä ihminen käsillään voi, hänellä oli hoidossaan Jekku, tyttärensä Paulan koira. Jekku on Jackrussellinterrieri (tuollaiseksi sanahirviöksi rotu kirjoitetaan) eli koira joka vaatii ja pyytää kaiken aikaa toimintaa. Paikallaan se ei jaksa märehtiä. Mutta kun sanoin sille että nyt olet ja katsot minua kun kuvaan, Jekku ymmärsi myös sen. Joskus tuntuu että koirissa on enemmän viisautta kuin monessa poliitikossa.

Aamulla sain kirjoitetuksi taas pätkän aivan uutta lastenkirjaa, nyt riimeillä. Olen huomannut, että jokaisen kirjan valmistumisen jälkeen on muutettava suuntaa, hypättävä aivan toisiin sfääreihin ja ulottuvuuksiin. Varmasti teoksissani on toistoa ja toistoja, mutta vielä varmemmin niitä löytyisi jos kirjoittaisin paksun romaanin toisensa jälkeen. Nuorena käsitin että se tappaisi minut, ehkä siksi olen kokeillut vähän kaikkea. Työtäni jatkan myös näin hamaan tappiin. Ja hieman sen ylikin, kun on niin tullut A:lle luvatuksi.

Varsinkin dekkaristit tuntuvat takovan saman kirjan aina uudestaan – usein vain lievästi eri vaatteissa.

Simenon on Maigret-kirjoillaan lähes ainoa, joka saa silmissäni armon, mutta kaipa se johtuu siitä, että Maigret muuttui teoksissa kaiken aikaa, vanheni Simenonin keralla.

Jo se riittää, kun kyse on kuitenkin ollut taidokkaasta tekijästä, jonka lause vie eteenpäin lähes tshehovmaiseen tapaan. Mikä konsti kullakin kirjoittajalla nykyään sitten onkin käytössään, se ei ole tärkeää. Se konsti täytyy joka tapauksessa itse löytää. Luulen että jokaisen kirjailijan (kuten missä tahansa luovassa työssä käyvän ihmisen) on voitava luoda nahkansa, vaikka sydän ja aivot miten pysyisivät samoina. Jos ei muu, niin lajien ja tyylien vaihtelu auttaa minua edes omaan työintoon. Siitä pidän yhä kaksin käsin kiinni.

Aurinko tulee taas näkyviin. Otan kohta kameran ja lähden ulos, kun ruoka on valmista.

En tiedä mitä näen, en tiedä mitä luonto tarjoaa, mutta aina edessä on jotain. Kun ajoin kotiin Lohjalta, näin Äijäsmäen kupeella kaksi valtaisaa kanahaukkaa. Merikotkan bongasin jo muutama viikko sitten, niiden reviirit näkyvät kasvavan ja siirtyvän sinne missä ruokaa riittää. Täällä niille voi löytyä aina vain uusia apajia: riistaa on metsä täynnä.

Tulvajärvellä aivan talomme edessä majaili viime yönseudun yli myös muutama kymmenen joutsenta. Niiden ääntely kuului pimeässäkin, kuinkapa muutenkaan. Huvittelen usein pohtimalla mistä ne puhuvat, tähän aikaan varmastikin siitä milloin täältä oikein pitäisi lähteä. Niin kauan kuin on avointa vettä ja sen myötä ruokaa, eivät joutsenet liikahda minnekään. Vasta tammikuussa ne katoavat, jos jäätä tulee, mutta jo maaliskuun lopulla taas palaavat, nuo marsalkan hopeatorvet!

Miten odotan sitäkin, vaikkeivät joutsenet vielä ole edes lähteneet. Kevät! Mikään ei voita sitä yhteyttä minkä luonto ihmiselle antaa. Paitsi toinen ihminen ja rakkaus, jos tuo yksinkertainen ja monessa liemessä keitetty sana sallitaan. Ja nyt minä itse sen näköjään myös sallin.

Etsin ja löysin hyllystä antologian johon aikanaan kokosin erilaisia rakkausrunoja. Runot puhuivat ja minä kuuntelin. Avasin nyt teoksen umpimähkään ja nopeasti selailemalla löytyi kaksi hyvin erilaista runoa. Toisen on kirjoittanut Turkka Suominen, josta ei enää ole kuultu mitään, toisen Pentti Saarikoski, jonka sentään vielä moni muistaa; tosin tämänhetkisen nuorison kirjallisuuden tuntemuksesta minulla ei ole käsitystä.

Ensin astuu vuoroon Turkka Suominen (Hetken aikaa, Otava, 1969):

”Hän sytyttää minut kuin tupakan

      noin vain.

Ja minä olen savu.”

Sen yhteyteen löydän kuvaksi Brancusin veistoksesta tehdyn paperipainon, joka on jo vuosikymmenet nukkunut työpöydälläni.

Sitten onkin jo vuorossa itse mestari Saarikoski. Hän tapasi tulla Otavaan sen pöydän ääreen jonka takana istuin (Pentti odotti pääsyä esimieheni Paavo Haavikon luo rahaa saadakseen ja punainen valo paloi ja paloi.) ”Mitä poika”, hän aina tervehti minua. Ja minä kerroin ´pojan´ tunteet, olinhan häntä useita vuosia nuorempi. Pentti oli hidas ja laiha ja harvasanainen, mutta tarkkaavaisesti katseli kaikkea. Ja kaikkea hän myös muisti, silloinkin kun vaelsi maailman teillä tietymättömillä.

Sain Haavikolta yhden käynnin jälkeen hopenvälkkeisen sikarilaatikon jossa oli lappusia ja kuitteja ja ravintolalaskuja. Niiden kääntöpuolelle oli Pentti kirjoittanut runoja ja järjestänyt ne kokoelmaksi, numeroinut onneksi, koska laput olivat myös erikokoisia. Kirjoitin ne kaikki puhtaaksi ja laitoin sisällysluettelon ja teos julkaistiin nimellä En soisi sen päättyvän (Otava,1968). Tiedän, että seuraava runo kuvaa Tuula-Liina Varista, erinomaista kirjailijaa itsekin:

”Hampaasi ovat niin harvat

     että kun hymyilet

tuuli tekee minut mustasukkaiseksi.”

Kirjailijat katoavat jonnekin, runot jäävät. Moni ei runoja lue, vaikka kannattaisi. Mutta minkä me millekään voimme. Vain sen, että itse yhä osaamme kirjoja avata ja etsiä niistä sellaista, joka koskettaa päätä, mieltä ja sydäntä.

Sitä, sitäkin on rakkaus. Totta ja utua; ruusunpunaa ja silti taas totta – joka ikinen aamu.

(12.12.2019)