Mikä on tämä maa Suomi


Joka kerran kun on ollut hieman pitempään poissa kotomaasta ja pääsee takaisin heimonsa pariin, alkaa vertailu sen maan kanssa minkä juuri on nähnyt. Näin kävi nytkin. Aurinkoinen ja kesälämpöinen Kroatia vaihtui tihkusateiseen Finlandiaan, jossa ei edes Sibeliuksen sävellys sillä hetkellä lohduttanut. Jo neljältä alkoi sateen takia hämärtää ja se siitä sitten. Tervetuloa kotiin, sinä Suomea aina ennen niin vuolaasti ylistänyt mies.

Mutta kuten Tshehov aikanaan Talonpojissa kirjoitti: ”Kotona seinätkin auttavat.” Ja hyvältähän elämä alkoi tuntua, varsinkin kun A. oli vierellä. Missä sydän, siellä isänmaa. Ja ennen kaikkea äidinkieli.

Monia kieliä olen elämässä jollain lailla oppinut, mutta vain yhtä todella ymmärrän. Suomen kielen vivahteet ovat minulle ylivertaisia varsinkin kun lukee vanhempaa kirjallisuutta Kivestä alkaen. Myös rikas murresanasto on nykyään ilo korvalle.

Ei uudemmassa kirjallisuudessakaan ole vikaa, kun ilmiökirjallisuus unohdetaan. Meillä on iso joukko tarkkoja ja osaavia suomen kielen käyttäjiä Riitta ja Olli Jalosesta Sirpa Kähköseen.

Aina kun luen esimerkiksi heidän kirjojaan, olen kiitollinen siitä, että olen sittenkin syntynyt tähän maahan.

Päivän pari kestää kotiutuminen, mutta nyt kaikki on taas kohdallaan. Hirviä niityllä, kauriita pellolla, supi yöllä kuistilla, joutsenet lentävät sinne tänne ja valtava kottaraisparvi etsii elämälleen edelleen suuntaa. Vielä ei kottaraisten, noiden J. H. Erkon murhelintujen, kannata lähteä meren yli kun sieltä puhaltaa lämmin ilmavirta vastaan. Eläinten elämä on vaistonvaraista odottamista, mutta niin on usein ihmistenkin. Juuri nyt odotan vuoden päättymistä ja uuden alkamista, kevättä siis. Uusi elämä alkaa myös uuden kirjan. Ja joskus niin tapahtuu ihan kirjaimellisesti. Elämä on todella loputon, mitä sen kiertokulkuun tulee. Tai sanotaanko aika rajaton. Muutama miljardi vuotta olisi ihmiskunnalla vielä aikaa harkita tekojaan ennen kuin aurinko alkaa osoittaa sammumisen merkkejä. Luulisi tuon riittävän muuhunkin kuin Brexitiin.

Kun aamulla ajan kauppaan ja näen sumua pelloilla, tunnen suurta tyyneyttä ja rakkauttakin maisemaan, joka ei ehkä kovin monia enää innosta. Totta on että paras ruska on tiessään, että lehtiä pitää taas haravoida teiltä, että joka paikassa alkaa olla lätäköitä, että jalka lipeää savisella pientareella. Saappaita on syytä pitää metsässä, kun lähtee sieneen ja suppilovahveroita taas ei kohta pudonneiden ruskeiden lehtien alta erota. Mutta koska kauneus on katsojan silmässä, se pysyy ja säilyy kuin rakkaus.

Rakkaus, niin. Vuosien myötä olen hämärästi alkanut ymmärtää, mitä kaikkea tuo kulunut sana sisältää. Ymmärrän yhteisyyden, jakamisen, auttamisen, välittämisen; intohimonkin. Ja ymmärrän myös kaikkein ohuimmat säikeet jotka yhdistävät minua niin luontoon kuin ihmisiinkin, ennen kaikkea läheisimpään heistä.

Joskus niitä säkeitä ei edes tunnista saati näe, mutta kiinni ne ovat ja pysyvät. Se pätee A:han ja myös tähän maahan. Vaikka sää miten heittelisi, vaikka sataisi äkeitä ja ämmiä (m-kirjaimia siis), vaikka kuinka olisi Syksy ja pimeä (Esko Raento), Suomea en vaihtaisi mihinkään muuhun. Ubi bene, ibi patria. Täällä on minun kotini ja täällä se pysyy. Olkoon kohtalo meille niin armollinen, että saamme olla täällä niin kauan kuin itsellämme on siihen halua. Vielä ei ole halua lentää päin tähtikirkkautta, kuten Majakovski Jesenin-runossaan kirjoitti. Mieluummin katselen tähtiä ulkona taivasalla. Tai kotona A:n silmiä. Kumpaankaan lajiin en taida koskaan väsyä.

(20.10.2019)