Jotakin sanottavaa


Hannu Salaman yhden hienon novellin lopussa päähenkilö, nuori mies tajuaa, että hänellä on jotain sanottavaa. Lause on tosi ja ironinen, koska aikakausi odotti sanottavaa kirjailijalta. Sanottavaa on nyt minullakin, mutta en tiedä mitä aikakausi odottaa. Sen kuitenkin tiedän mitä itse odotan.

Viikko on taas kulunut, on varhainen sunnuntaiaamu. Herään ensin kello kolme ja menen varoen katsomaan revontulia, joita pitäisi nähdä, mutta se on turhaa. Sumu peittää taivaan, pimeä on maailma. Vasta kuuden maissa pomppaamme molemmat ylös virkeinä. Ei muuta kuin kahvinkeittoon. Ilman kahvia ei päivä voi alkaa.

On toinenkin aamutapa, josta alkaa tulla vakio: lähdemme katsomaan, löytyisikö aamusumun seasta eläimiä. Itse sumuakin on hauska kuvata. A:lla on kunnon kamera, minulla vain puhelin. Mutta johonkin sekin kelpaa. Kauriita ei näy nyt. Yksinäiset puut sumussa on vakioaihe, mutta kaunis. Ikuinen.

A:ta kuvaan myös (salaa). Toinen asia taas on se, saanko kuvaa käyttää. Mutta arkistossa ne joka tapauksessa säilyvät. Kuvaa tähän ei siis nyt tule.

Kauriita ei näy, kurkia kyllä. A. nousee autosta ja ottaa sen takaa monta kuvaa, minä saan auton ikkunan läpi yhden. Mutta vahingonlaukaus lähes onnistuu. Sitten palaamme takaisin ja jatkamme aamua siitä mihin se kahvinjuonnilla loppui.

Pitkä viikko, paljon tapahtumia. Kaunista ilmaa, väliin jopa sadetta, sitten sumuja, yhä ulkotennistä Torpalla, töitä, istuskelua Ursulassa ja meren ihailua.

Siitäkin otan kuvan.

Meri on yksi ikuisuusaiheeni. Meri tuo ja meri vie. Meressä syntyi elämä. Se elämä josta lopulta ihminenkin kehittyi. Meri erottaa, mutta myös yhdistää. Yhteysvenettä odottavat ihmiset symboloivat minulle äkkiä tutkimusmatkailijoita, jotka haluavat lähteä uusia mantereita tavoittamaan.

Kaikki mantereet maapallolta on jo löydetty, mutta lisää löytyy avaruudesta. Markus Hotakaisen kirjan Kosminen pimeys väistyy (Otava, 2019) sain juuri luetuksi.

Hyvä teos josta opin senkin, että mitä enemmän ihminen avaruutta tutkii ja mitä enemmän hän siitä tietää, sitä vähemmän hän silti tietää. Pimeä aine on pimeää ja sitä on kaikkialla, havaitsemme kaikesta mahdollisesta vasta ehkä viitisen prosenttia. Yhden eli oman maailmankaikkeutemme rinnalla taas voi olla toisia, jopa satoja kaikkeuksia. Tutkimusmatkamme on siis vielä aivan alussa. Lapsenkengissä, tekisi mieleni sanoa.

Olisiko tuossa sitä sanottavaa?

Lisää vastaavaa seuraa, eikä sanottavan löytäminen ole vaikeaa, jos jaksaa edes vähän seurata jokapäiväisiä uutisia. Ne eivät edelleenkään ole häävejä. Trump muuttaa mieltään joka päivä, Putin puhisee, sotkujen ja sotien mahdollisuus lisääntyy, maailmantalous yskii ja piskuinen Suomi seuraa kuten aina perässä. On brexit, joko sopimuksen kanssa tai ilman, oli poliisimurhien yritys, surkeaa kaikki. Kuulemme ilmastomuutoksen ikuisuusaiheet ja -huolet joka ainoa päivä. Antarktiksen jäät sulavat, Grönlanti lämpenee. Elä nyt sitten tuollaisten uutisten kanssa täällä Schlaraffenlandissa kuin kyyhky lakassa. Mutta elettävä on. Jos optimismi ei säily, voi kioskin panna kiinni ja jäädä lavitsalle loisimaan. Ja niin ikävä kyllä moni tekeekin, myös henkisessä mielessä.

Itse olen nauttinut silti myös aivan tavallisista asioista enkä kanna siitä huonoa omatuntoa. Ylpeilen siitä, että kukkaketo, jonka A:ta varten kasvatin (houkuttamaan perhosia ja ötököitä) kukoistaa.

Sää on sitä suosinut, vaikka aloitin istutukset myöhään. Saan myös itse kuvatuksi pienen örkin ja olen kovinkin polleaa poikaa.

Se on harmaa aavistus niistä kuvista joita A. makroputkellaan ottaa, mutta perässä seurataan. Siinäkin olen kuin Tuntemattoman sotilaan lopun pieni sisukas Suomi. Periksi ei anneta!

Palaan lopuksi taas alkuun: aamuiseen sumuretkeemme, kurkiin. Oma kurkikuvani saa seuraa, kun A. lähettää minulle kuvan yksinäisestä kurjesta. Ihastun siihen kerta kaikkiaan. Sanottavaa? Kyllä. Suojelkaamme luontoa loppuun saakka, jotta tällaiset linnut ja maisemat säilyvät myös jälkipolville. Jos lapsille ei anneta toivoa, ei siitä hyvä seuraa. Meidän tehtävämme ei ole tuhota, vaan säilyttää elämää. Se jos mikä antaa ihmiskunnalle oikeuden jatkaa vaellustaan täällä.

(1.9.2019)

(Kuva: Auli Närevuori)

P.S.

Lähdin sienimetsään ja kas, jotain sentään löytyi. Kaksi minikokoista keltavahveroa sekä ihan kelvollisia herkkutatteja. Seudun vanhoista kuusikoista on jäljellä vähän jos mitään, mutta vielä sentään jokunen sieni sinnittelee tutuilla kasvupaikoilla. Ja kun palasin takaisin, odotti omenapuu kaneliomenineen minua. Kaunis kiitos metsän ja puutarhan haltijoille.