Taiteen maailmassa ei aina tiedä mitä kohtaa. Se on oikeastaan hyvä asia. Espoon EMMAssa avautui näyttely, joka esitteli Michael Jacksonia erilaisin hänestä ja hänelle maalatuin ja veistetyinkin kuvin. Niissä riitti minulle hämmästelemistä enemmän kuin missään vastaavassa viime vuosilta.
On pakko sanoa, etten ole Jacksonin musiikin tuntija enkä kuulu minkään valtakunnan ihailijaklubiin. Varmaankin olen sattumalta kuullut hänen laulamiaan kappaleita, mutta yhtään niistä en muista. Siksi saatoin vain ihmetellä videoita, joissa kansanjoukot hyppivät ja riehaantuvat hänen musiikkinsa tahdissa.
Ei siinä sinänsä mitään pahaa. Kullakin on huvinsa, jokaisella vapautensa, kunhan se ei loukkaa toisten ihmisten vapautta. Varsinkaan fyysistä, jos kohta joskus myös psyykkistä.
Ehkä tämmöiset mietteet eivät kuulu tähän näyttelyyn. Tai sitten kuuluvat, kun Jacksonin elämää ihmisenä alkaa ajatella. Jo pelkkä ulkonäön metamorfoosi, muodonmuutos kertoo hänestä enemmän kuin tuhat sanaa.
Jostain isosta lapsuuden halkeamasta, säröstä, haavasta, vammasta on ollut kysymys. Häpeästä, jonka afroamerikkalainen syntyperä sai tälle pahnanpohjilta ponnistavalle aikaan?
Metamorfoosi alkoi siitä, että Michale Jackson tuli kuuluisaksi ja todella rikastui. Rahalla saa mitä vain kunhan sitä on paljon. Ja sen tämä ikuinen poika tai vielä oikeammin lapsi tajusi. Kun tulee nimetyksi popin kuninkaaksi, piti myös näyttää siltä.
Nykyajan tauteihin kuuluu se, että rahan avulla yritetään erilaisin leikkauksin ja myrkyin saada ulkonäkö paremmaksi. Yleensä käy päinvastoin, niin tässäkin tapauksessa. Jackson keskittyi ulkonäkönsä perinpohjaiseen muuttamiseen.
Pienessä talossa kahdeksantena lapsena uransa aloittanut tahtoi ilmeisesti unohtaa kaiken köyhyyden, kodistaan alkaen.
Muutos on huimaava. Pari valokuvaa osoittaa, mitä vuosikymmenten kuluessa tapahtui: nenä katosi, kihara tukka katosi, ihonväri vaaleni.
Eräässä mielessä poika teki itsestään tyttöä. Hänellä oli kiinnostusta myös omaa sukupuoltaan kohtaan eivätkä yksityiskohdat tunnu kestävän päivänvaloa. Hänen suuntauksistaan, mieltymyksestään alaíkäisiin, puhuttiin jo Jacksonin eläessä paljon, mutta vasta kuolema näkyy paljastaneen koko synkän todellisuuden.
Kuva joka esittää hänet enkelinä kukistamassa paholaista on kaiketi ironiaa?
Jacksonin Neverland oli J.M. Barrin luoman Peter Panin maailmaa, ihan sitä itseään. Vain Helinä-keiju puuttui ellei hänenkinlaisensa löytynyt palveluskunnasta? Mitä siellä tapahtui, se lienee oikeuslaitoksen asia, mutta vainajaa ei enää saada siitä vastuuseen. Joskus vasta kuolema korjaa sen, mihin elämä ei ole kyennyt.
Paitsi että Jackon tuhosi oman ruumiinsa, sen mukana katosi myös sielu. Seurasi syvä itsetuhoon johtava kierre myös lääkkeitten yliannostuksen kanssa, minkä seurauksensa Jackson kuoli 51-vuotiaana. Mikä siihen hänet vei, mahdoton sanoa; todellista totuutta tuskin tulee tietämään kukaan. Arvailuja voi kyllä esittää.
Mahdotonta on myös katsoa taidetta, jota hänestä on vuosien kuluessa tehty. Edes sana kitch ei kuvaa sitä hirvittävän roskan määrää, joka miehestä on maalattu ja veistetty jo hänen eläessään, ja sitten myös kuoltuaan.
Raha (taiteilijan palkkio) puhuu niissäkin. Omatunnon ääni ei kaiu.
Vaikka teot todella paljastuivat kuoleman jälkeen, ei fanitus näytä loppuneen. Monille mies on pyhimys yhä, eikä mikään fakta kumonne sitä, koska kyse on eräänlaisesta kultista, uskonnosta. Näin juuri muutkin uskonnot ovat aikanaan syntyneet ja syntyvät varmaan myös tulevaisuudessa. Täytyy toivoa, että tämä uskonnonhaara kuitenkin ajan myötä hiipuu ja haalenee.
Näyttely oli siis kokemus, joskaan ei vältämättä myönteinen. On aina hyvä muistaa, että taiteilija ja hänen taiteensa ovat kaksi eri asiaa. Siksi taiteilijan persoonan tai hänen tekojensa ei pitäisi viedä hänen taiteeltaan pois sen hyvyyttä, jos sen hyväksi kokee? Mutta itse ajattelen, että rajansa kaikella. Minun on kuitenkin helppo sanoa näin, koska hänen musiikkinsa on itselleni sittenkin lähes yhdentekevää.
(28.8.2019)
