Ars Fennica ja Amos Rex


Kolme kertaa olen ollut pyrkimässä Amos Rexin maanalaiseen museoon. Sisäänkäynnin eli muinaisen elokuvateatteri Rexin oven edessä oleva jono on kuitenkin aina lannistanut, varsinkin talvikuukausina, jolloin pakkastakin riitti. Avajaisnäyttely oli ja meni. Ja sitten, juuri nyt eli eilen, oli vuorossa neljäs yritys.

Auto parkkiin, vaikka myös kesäinen stadi oli autoja täynnä. Mutta aina on sentään pari laania, joihin saattaa yrittää. Ja taas onnistui. Aleksanterin teatterin edessä oli yksi paikka ja siihen sujahdin. Eikä muuta kuin jalkamieheksi ja suunta kohti Forumia ja sitten Rexiä. Siinä elokuvateatterissa näin muuten paljon filmejä, koska siellä niitä esitti Hetek – Helsingin teinien elokuvakerho. Sillä oli parhaat vuotena 1950 -luvun lopulla ja 60-luvun koittaessa. Alkupuheitakin silloin pidettiin ja yksi pitäjistä oli legendaarinen Peter von Bagh. Kepeät mullat.

Oven edessä ei ollut ihmisen ihmistä. Ehkä museo oli kiinni? Mutta ovi avautui ja ainakin kaupassa oli väkeä; taaempana kahvilassa myös. Lipunmyyjälläkin oli aikaa sanailuun, kun kerroin, että tämä tuntui ihmeeltä. Kesä, loma-aika, ja varmaan näyttelyn teema näyttivät rauhoittaneet tilanteen viimein normaaliksi. Eihän Helsinki sentään ole Pariisi tai Amsterdam, joissa pitkäkin jonotus kuuluu asiaan, ellei ole tilannut lippuja netin kautta määrätylle kellonlyömälle.

Portaikko maan alle avautui ja oli heti houkutteleva. Koukuttava on sana josta en pidä, mutta ehkä se tähän aukkoon sopisi. Otin kuvan ja laskeuduin alas portaita.

Aula johon tulin, oli yllättävän valoisa, lamppuihin oli satsattu niin että se tuntui päivänvalolta. Otin taas kuvan ja sitten kuljin itse näyttelyyn.

Ars Fennica on Henna ja Pertti Niemisen säätiön vuosittain jakama kuvataidepalkinto – eräässä mielessä kuvataiteen Finlandia-kilpailu sillä erolla että mukana on myös pohjoismaalaisia taiteilijoita, baltteja ja jopa Pietarin alueen taiteilijoita; kulloisenkin päättäjän valinnan mukaan. Voittaja saa rahaa, julkaisun töistään sekä omia näyttelyitä. Ei siis ole aivan paha olla mukana, kai. Ja joskus sen on suomalainenkin voittanut, oikeastaan aika usein. Ehkäpä tuomarin sympatiat ovat alun alkaenkin säätiön perustajamaan puolella.

Ensin pysähdyin valtavan videoteoksen eteen. Sen nimenä oli The Boat – Vene. Kun tulin, vene lähti, sitten oli pitkä odotus kunnes se taas palasi. Kyydissä oli aika heikkoja merimiestaitoja esittelevän miehen lisäksi nuori pitkäjalkainen nainen. Rakkautta? Tuskin, sillä kaunotar kulki suudelman jälkeen korkeilla koroillaan juuri ja juuri pystyssä pysyen miehen luota kuvasta. Hän kulki taakseen katsomatta ja jätti miehen kuin nallin (lue nallen) kalliolle.

Maisema teki vaikutuksen, kertomus ei. Vaikka kyseessä oli islantilaisen taiteilijan Ragnar Kjartanssonin teos, maisema muistutti norjalaista järvi- tai paremminkin vuonomaisemaa (oli Sveitsistä ymmärsin myöhemmin). Sitä katsoin kyllä mielikseni.

Seuraava kokemus oli suomalainen, valtava teos, jossa kulottunutta tai ruskaista metsää. Se oli Petri Ala-Maunuksen käsialaa.  Todella hyvää käsityötä, ei moitteen sanaa, mutta vailla sytyttävää innostuksen kipinää mitä itseeni tuli. Vaan kaikkihan ei voi kaikkia miellyttää.

Peikkokahvila oli sitten taas silkkaa Islantia. Egill Saebjörnsson oli tehnyt kahvilan peikoille, jotka olivat paenneet paikalle Kaurismäen Corona-baarista. Siitä oli tehty kirjakin. Minua miellytti ilmainen kahvi (rahaa sai laittaa vain jos tahtoi) sekä paikan atmosfääri. Peikkoja ei näkynyt, ellei seinän vierustalla pari pientä kiveä silmineen. Hupaisaa, vailla sen suurempaa merkitystä.

Netistä opin että hänellä oli 2017 ollut ihmisiä syöviä peikkoja Venetsian biennaalessa. Kuvia en saanut otetuksi; mutta internet auttoi. Juuri näitä peikkoja ei paikalla kuitenkaan ollut.

Viereisessä salissa oli vain kaksi suurta työtä, ilmassa leijuvia neulamaisia veistoksia molemmat. Ne olivat ruotsalaisen Miriam Bäckströmin käsialaa. Vaikuttavia. Otin kuvan joka ei tee töille lainkaan oikeutta. Mieleeni kohosi yksi avaruuden puheenaihe, pitkä taivaankappale asteroidi Oumuamua, jota jotkut hörhötiedemiehet ovat pitäneet ulkoavaruuden älyllisten olentojen lähettämänä. Nyttemmin sekin on todettu kiveksi vain. – Toki Oumuamua tuo lisää ilmettä Bäckströmin töille, ainakin minun mielessäni.

Viimeisenä oli taas suomalainen taiteilija Aurora Reinhard. Hänen sanomansa oli naisen elämästä, epäilemättä omastaan. Mukana oli eräänlaisia maalauksia, veistoksia sekä pienoismalleja, joissa naisen kasvot ovat aina saman naisen. Kun Madonna-teoksen (mustesuihkutuloste) perässä luki suluissa omakuva, päättelin että nainen tosiaan oli itse Aurora.

Varsinkin vitriinissä oleva patsas, jossa rikottu kipsinen naisen pää, palaset sekä liima niiden vierellä teki vaikutuksen. Kuka liimaisi, kuka tekisi ehjäksi ihmisen joka on särkynyt kenties jo aikoja sitten. Onko se edes mahdollista. Ehkä, jos voimia ja uskoa riittää. Näin teoksen tulkitsin. Taiteessa on aina sanoma silloinkin kun siihen ei usko. Ja joskus sanomaa ei voi välttää. Aurora Bäckströmin ajatukset tunsin ja otin vastaan. Minä uskon siihen, että rikotunkin ihmisen voi yrittää koota ehjäksi.

Pienessä huoneessa oli sitten perinteisempää. Yksi Signac, yksi Bonnard ja varsinkin Finch; tuo suomalaistunut englantilainen. Miten hyviä hänen pointillistisetkin työnsä ovat.

Omalla seinälläni roikkuu Finchin Alaston, vanha vedos, joskin uniikki. Se on kaunis, mutta vaihtaisin sen kyllä mielelläni Finchin Doverin liitukallio-kuvaan. Siinä yksinkertaisuus, viiva ja värien valinta lyövät kättä toisilleen tavalla jota valokuva ei voi toistaa. Mitään enempää en vanhemmalta taiteelta voisi pyytää.

Miksi pyytääkään. Museossa työ pysyy. Se on aikanaan tehty ja mikä on kestänyt aikaa, vaikuttaa edelleen. Mitä meistä tämän ajan ihmisistä sitten jäljelle jää, senkin näyttää taas vain aika.

(5.7.2019)