Lapsuudessa kesiä oli ja ne muistaa, mutta nytkin on kesä. Ja tämän kesän tunnen sekä mielessä että sielussa. On hyvä olla niin kuin vain joskus. Sekin on mahdollista tässä maailmassa, joka tuntuu väliin niin ahdistavalta, kun maapallon tapahtumia alkaa seurata.
Joskus on vain hyvä keskittyä siihen, mitä itse elämä on, mihin sillä pyrimme. Piti eilen keskustella A:n kanssa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin mikä on elämän tarkoitus. Se jäi, mutta puhuimme siitä sitten juuri nyt, aamulla aikaisin. Yhteen librettoon kirjoitin keväällä 2018: ”Elämän tarkoitus/ on lapset ja rakkaus.” Ja niin tuntuu olevan, koska A. sanoi täsmälleen samoin omin sanoin.
On hyvä myös joskus vain katsottava palloon, tennistermein. Yrittää pitää omaakin elämää ja mielialaa korkealla, koska silloin on mahdollista auttaa myös muita, niitä joilla ei itsellä aina ole siihen mahdollisuutta. Joskus mielala nousee kun pääsee näkemään jotain uutta ja ehkä elämän yksi tarkoitus on myös kaiken aikaa uuden tutkiminen, maailman ihmetteleminen, uteliaisuus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vähästäkin voi viisastua. Ja paljosta sitäkin enemmän.
Käväisimme aamukahvilla Saint Honoréssa ja suuntasimme matkan sitten kohti Saloa. Olin netistä havainnut, että taidemuseossa oli laaja Stefan Bremerin retrospektiivinen valokuvanäyttely, mikä kiinnosti A:ta. Ja toki minua itseänikin.
Veturitalliin pystytetty näyttely oli hyvä kokemus, kiinnostava ja innostava. Suuret vedokset alkoivat jo 70-luvulta ja päättyivät aivan tähän päivään. Oli mennyttä Suomea, pukuleikkejä, Afrikkaa ja maisemiakin, mutta pääosassa oli ihminen, ainakin minulle. Ihminen, ikuinen arvoitus, ikuinen dilemma.
Itselleni kiinnostavimmat olivat mustavalkoisia muotokuvia sekä pari haaleamman väristä maisemaa, joissa silti ihmisiä. Syleily oli hieno, muistutti jotenkin Robert Doisneaun Suudelmaa.
Kuljin, katselin, kuvasin.
Kuvasin myös A:ta jota sain nyt kuvata jopa sivusta ja kaukaa.
Edestä en ole saanutkaan kuvata häntä kuin yhden kerran, kevättalvella saunan oven edessä. Siinä vasta muisto. Tajuan äkkiä, että meilläkin on elämässä jo oma historiamme.
Pistäydyimme myös herrain vaatehtimossa, tavallisessa kaupassa toki vain.
Tulin siellä yhdeltä asiakkaalta kysyneeksi missä kaikki salolaiset olivat, kun oli lauantai ja puolipäivä; silti kadut olivat lähes tyhjiä. – Täällä kaupassa me olemme kaikki, hän vastasi. Kysyin saisinko lainata vastausta ja sain siihen luvan. Tässä se siis on.
Palasimme kotiin suuresti virkistyneinä, kuten sanotaan. Mikä oli jopa totta. Matka sujahti, sillä Saloon on kotoa lyhempi matka kuin Helsinkiin. Käväisimme vielä Hyrsylään juuri avatussa pop up -kahvilassa, jossa vallitsi iloinen meininki. Hilpeitä ihmisiä, lapsia, itseleivottuja piirakoita ja muffinsseja. Ah. Ja sitten kotiin Hyrsylän Mutkan ja Miina Äkkijyrkän Voimasonnin ohi. Se näytti kyllä jo vähän valjulta ja alistetulta uusvanhassa ympäristössään.
Kotona valmistan aterian samalla kun A. lähtee omille kuvausmatkoilleen. Luonnossa kaikkea riittää, mutta erityisesti häntä kiinnostaa mikro- tai makromaailma. Siinä riittääkin ihmettelemistä. Avaruus laajenee, mutta toiseenkin suuntaan saa matkata. Luonto itse on ihme ja kuva voi tallentaa siitä sellaista, jota tavallisesti ei näe. Nyt olen senkin ymmärtänyt.
Kuljemme vielä illan saapuessa pitkin poikin takamaata läpi vihreiden ohrapeltojen. A. kuvaa vaihteeksi minua, mihin on vain totuttava.
Lopulta minäkin saan ottaa hänestä yhden kuvan vieläpä hänen kännykällään, koska vaihteeksi unohdin omani taas kerran kotiin. Ja kun kauniisti pyydän, A. lupaa jopa lähettää kuvan minulle, mikä myös tapahtuu. Saan jopa luvan käyttää kuvaa, minkä tietenkin myös heti teen.
Mitään sen kummempaa ei samoilumatkallamme tapahdu, mutta maailman vihreys huumaa. Elämän meno ei ole vain jatkuvaa juhlaa, musiikkia, terasseja, vaan paljon paljon muutakin. Ihmeitä voi löytää myös sieltä, mistä vähiten luulisi.
(30.6.2019)