Joki virtaa läpi kaupungin oli Antti Tuurin varhaisen romaanin (Otava,1977) nimenä. Kirjan muistan hyvin ja pidän siitä yhä paljon. Hyvä elää, huono katoaa. Näin sentään kirjallisuudessa edelleen. Ihmiskunnasta en olisi enää niin varma.
Vaikka Sitarlan laakso ja pieni kyläyhteisö kuuluvat nykyään Lohjan kaupunkiin, ei tätä paikkaa kuitenkaan aivan kaupungiksi miellä. Semminkin kun koko alue on Nummi-Puulan kunnnan toimesta aikanaan kaavoitettu maanviljelyä varten. Ja kyllä viljelyä edelleen tarvitaan, vaikka moni ei sitä usko. Ilmastonmuutoksen heilahdukset tulevat sen vielä varmemmin osoittamaan.
Osan vuotta joki on jäässä, mutta aina niin ohuessa, ettei sinne ole menemistä. Tämä keväänä tuli tulva, ja vasta nyt kuivat ilmat ovat palauttaneet joen uomaansa: laiturin pääkin alkaa nousta vedestä. Ja jos lämpö jatkuu, joessa voi pian uida. Aina sen virtaava vesi on pari astetta järvivettä viileämpää. Mutta helteellä se ei ole paha. Tietää, mistä virkistyy.
Lähdin eilen joelle, kun piti niittää tie laiturille niin leveäksi että sitä voi kulkea ilman jatkuvaa punkkipelkoa. Itse en tosin ole koskaan täällä punkkiin törmännyt, mutta ehkä se on vain sattumaa. Ja joka tapauksessa on aina hyvä muistaa suomalainen sananlasku: ”Ei vara venettä kaada.”
Turha tosiaan ottaa riskejä jos ne voi jotenkin välttää.
Polun olin jo kerran kunnolla niittänyt, joten työtä ei hurjalla helteellä (yli 30 celciusta) sittenkään ollut liikaa. Fleecen olin laittanut päälle hyttysten takia.
Hyttysiä näkyi, mutteivät ne löytäneet heiluvaa heinämiestä kuin vasta silloin kun pääsin veneelle ja aloin tyhjentää sitä sadevedestä. Vaan kun sitten soudin ylävirtaan, hyttyset kaikkosivat kevyen tuulenvireen myötä. Ja eikö ole myös niin, että jokaisessa paratiisissa asuu aina myös käärme.
Tolstoin pienoisromaanissa Kasakat (1863, suomennos Tammi, 1944) hyttysetkin ovat osa samaa luontoa ja kuuluvat siihen, joten niitäkään ei pidä kaihtaa.
Taas palaa mieleen Leibniz: samaa olemme, samaa metsää, samaa vettä. Jokeakin siis. Sitä lähdin nyt soutamaan ja muutamalla rivakalla vedolla sain veneen jo aimo matkan kohti järveä. Sitten lipiskoin ja annoin veneen liukua ja ajatusten kulkea. Niitä riitti yhä. Olin siis elossa ja halusin myös olla.
Jostain kuului hauen polskahdus, haukia on joki täynnä, koska saalista riittää. Muita ääniä olivat tuulen suhu suurten haapojen lehdillä, jotka komeina nousivat vastarannan kumpareelta ja sitten lintujen laulu. Kylläpä niitä yhä riitti. Kun lähdin, lehtokerttu laverteli herkeämättä talon vierellä, täällä ääntä piti satakieli ja komeata sittenkin.
Varsinkin äänessä olivat ruokokerttuset, joita joen varsilla tuntui olevan kymmenittäin. Tällainen maisema lienee niiden ominta reviiriä ja laululla sitä sinnikkäästi puolustettiin.
Punavarpusen reipas piu kuului myös, peippokin. Varis kraakui. No, kraakukoon. ”Äänellään se lintukin laulaa”, äitini toisteli. Soudin hiljaa, katselin ja kuuntelin ja painoin kaikkea mieleen. Ja jotain sinne jäi, koska kuljen taas veneen mukana kuin filmissä. Näin muistini pelaa.
Katselin näkyisikö ötököitä ja perhosia. Sudenkorento oli jo toteuttanut muodonmuutoksensa. Myös muutama neidonkorento siinä lensi. Ja sitten näin parikin uskomattoman kauniinsinistä perhosta, ainakin perhoselta vaikuttavaa. Yritin ottaa niistä kuvia, mutta vaikka kännykkäni kamera ei ole hullumpi, toiveeksi jäi. Ehkä joku toinen joskus kykenee tämänkin asian kunnon vempaimella ja taidoillaan paikkaamaan.
Kun pääsin koivukujan luo, pysähdyin. Aikanaan paikka kaivettiin venevalkamaksi ja siihen istutettiin kyynärän mittaisia koivuja. Mutta kun rakennuslupaa ei tullut, ei tullut talojakaan. Vain kuja jäi ja muuttuu vuosi vuodelta yhä kauniimmaksi ja salaperäisemmäksi. Siinä kohdassa on aina hyvä seisahtua ja antaa veneen olla.
Vesi ja zen. Tähän olotilaan ei Robert Pirsigin moottoripyörää silloin tarvita (Zen and the art of motocycle maintenance, 1974).
Takaisin palasin lähes joen kuljettamana, kuten aina. Se on osa joen ominta zeniä. Siniset perhoset olivat yhä ruovikossa enkä nytkään saanut niistä kuvan kuvaa, pelkkää heinää vain.
No, on heinäkin osa luontoa, varsinkin monen elikon mielestä. Ja sitten näin jotain, joka todella osasi ilahduttaa.
Kurjenmiekat! Niiden keltainen rykelmä nousi osmankäämien valtaamaan lahden pohjukasta. Kauniita olivat nämä iiriksen veljet tai sisaret. Sain veneen jotenkin huovatuksi niiden lähelle ja sitten kuvankin.
Eikä muuta enää tarvittu. Pian olin taas laiturin kupeella ja vedin veneen maihin. Veden elementti oli koettu ja takana, mutta ei elämä tähän loppuisi.
Toden totta. Edessäpäin ovat tulevat juhlat, kuten Jyrki Pellisen runokoelma (Otava, 1972) jaksaa nimellään edelleen muistuttaa.
(8.6.2019)