Jörn Donner julkaisi vuonna 1961 kirjan, jonka tuolla nimellä suomensi Arvo Salo. Nimi palasi mieleen, kun ajoin kohti Jorvia, jonne olin saanut kutsun.
Edessä olisi taas kerran yksi operaatio, muttei lainkaan pahimmasta päästä. Ajoin siis hilpeänä Turun pikatietä ja annoin Lars-Ante Kuhmusen saamenrockin säestää matkaani remuisalla tavallaan, jopa niin, että yritin laulaa mukana, vaikken saamea osaakaan.
Jorvissa minut leikattiin 21 vuotta sitten, kun sain ensimmäisen tekolonkkani. Kirurgin nimen muistan aina: Juha Kalske. Tarkka poika.
Tuo lonkka kesti kaikkea ja vaihdettiin vasta kaksi vuotta sitten, joten nyt loppuelämän pitäisi olla kävelykunnossa. Titaania löytyy jo kummaltakin puolelta ja ne aiheuttavat hurjia piippauksia lentokentillä. Seiso sitten taas haara-asennossa ja anna turvaihmisten vingutella vempaimillaan ja tehdä täydellistä ruumiintarkastusta. Ikuinen terroristi pitää proteesiaseensa kuitenkin piilossa ihon ja kudosten alla.
Jorvi oli silloin iso, mutta itse asiassa pieni. Nyt se oli kuin jokin outo konglomeraatti, täynnä mitä erilaisimpia rakennuksia joita yhdistivät käytävät, jos niitä sattui löytämään. Mutta ensin piti löytää parkkipaikka. Kun käännyin sairaalan tielle, odotti edessä tunnelin suu. Mutta sen vierestä vei tie ylemmäs ja tietenkin valitsin sen: mieluummin kohti taivasta kuin maan alle.
Valinta oli virhe, maan päälle en voinut pitkäksi aikaa parkeerata, joten oli käännyttävä, palattava takaisin liikenneympyrään ja sukellettava luolaan. Ja luolassa sitten olin. Tila oli valtava. Koska missään ei ollut parkkipaikkojen rivinumeroita saati paikannumeroita, valitsin paikan lähinnä ulosmenotietä. Sen arvelin muistavani ja löytäväni, koska uskoin että tahdon luolasta pikaisesti myös pois. Jätin auton pylvään viereen ja aloin etsiä portaita tai hissiä jolla nousta tästä Danten helvetistä edes kiirastuleen.
Lopulta löytyi viitta joka ohjasi toiselle ja se suuremmalle, jossa sanottiin: Sisäänkäynti. Se tapahtui hisseillä. Ja sitten olinkin sairaalan aulassa. Mutta kun aloin kysellä kirurgisen osaston odotustilaa numero 2, nuorehko mies, itse asiassa lapsi vaikka parrakas, sanoi että se löytyy Jorvin sairaalasta. – Missä minä sitten olen? kysyin. – Espoon sairaalassa. Hämmennyin mutta hän viittoi minua eteenpäin ja näin että edessä oli toinen rakennusryhmä.
Sinne siis. Valitin että olin parkkeerannut heidän sairaalansa alle, mutta hän ei pitänyt sitä rikoksena. Niinpä lähdin eteenpäin kuin ainakin Seikkailukas Simplicissimus. Tuo Grimmelhausenin teos ilmestyi muuten jo vuonna 1668.
Lopulta olin Jorvin sairaalan pääaulassa. Piti ilmoittautua. Nykyään se sentään on helppoa. Viivakoodin lukijan alle ajokortti ja sitten ruutuun pari tökkäystä. Piip piip. Niin olin taas huudeilla, kuten nuoriso sanoo.
Ruutu opasti minua myös paikkaan, jonne piti mennä. ”Kulje keltaista viivaa pitkin”. Mutta kun katsoin eteenpäin jonne ruutu ohjasi, ei siinä ollut keltaista kuin nimeksi; enemmänkin oranssia. No, ehkä olen värisokea, mietin. Seurasin viivaa, kunnes se vei minut hissiin. Menin hissiin ja päätin ajaa vain yhden kerroksen. Niinpä poistun kun ovi aukeni ja olin taas toisenlaisessa aulassa. Siinäkin oli lasiseinä ja sen takana nuori tyttö.
Kesäapulaiselta hän ei näyttänyt, mutta kun kysyin odotushuonetta kaksi, hän ei ollut siitä kuullutkaan. Hän etsi sitä netistä ja soittikin ja sitten alkoi kuitenkin miettiä ja muisti että minun piti palata takaisin alempaan kerrokseen. Siellä olisi kuulemma se keltainen viiva.
– Mutta se toi minut hissiin ja tänne, sanoin. Hän ei kuunnellut. Tottelin siis, kuinka muutenkaan. Taas olin hississä, mutta kun painoin alempaan kerrokseen, se nostikin minut kuudenteen. En kuitenkaan poistunut. Kotvan odotettuani hissi laskeutui. Se pysähtyi ja avasi oven, mutta kerros oli sama jolta olin lähtenyt. Tyttö tuijotti minua lasin takaa. Vilkutin hänelle. Hän ei reagoinut siihen millään tavalla.
Viimein hissi laski minut alemmas. Hyppäsin pois. Taas olin ala-aulassa. Aloin nyt seurata toista keltaisennäköistä viivaa ja löysin odotushuoneen numero 6. Hyvä huone, pari ihmistä, mutta siis väärä. Lopulta näin nuoren miehen joka tuntui kuuluvan kalustoon. Kerroin mitä halusin ja sanoin: – Voisitko korvasta taluttaa minut sinne. Sitä hän ei tehnyt, mutta viittoi taas kohti pääovea. Sieltä lähtisi keltainen viiva… Ja sinne minun piti jälleen mennä.
Totta. Keltainen viiva oli keltainen. Se lähti kohti ovea ja kääntyi oikealle. Se oli aivan eri suunta kuin mitä näyttöruuttu oli kertonut. Mutta siitä en enää piitannut. Löysin nyt odotushuoneen numero 2 ja sain jopa istumapaikan vaikka se oli täynnä ihmisiä. Kaikki tuntui kuitenkin toimivan. Aina jotain ihmistä huudettiin nimeltä, haettiin jonnekin ja ihminen katosi, uusi vastaava ilmestyi heti jostain tilalle. Ja aina sopivin välein paikalle ilmestyi hoitaja joka kysyi: – Onko täällä vietnaminkielen tulkkia.
Ei ollut. Vain vironkielen tulkki ilmoittautui. Hän ei kuitenkaan kelvannut.
Viimein tuli minun vuoroni. Asiallinen nuori tohtorismies (ehkä nelikymppinen); nopeita kysymyksiä, samanlaisia vastauksia. Hän tutki minut myös heti. Diagnoosi oli sama kuin ennenkin. Sitten istuimme. Väitin tietäväni jo leikkauksista jotain ja myös siitä mikä minua odotti. Hän uskoi näyttöruutua katseltuaan. Koska näytin hyväkuntoiselta ja myös olin aivan liian hyväkuntoinen, operaatio siirtyisi jonnekin syksyyn. Kiireellisyysluokkaa numero 3. Hm. Pyysin kuitenkin ettei lokakuulle, se on kirjamessujen kuu. Tämä luvattiin, kun olin sitten vielä hoitajan kanssa samoissa keskusteluissa. Olin jo täyttänyt netissä perustietolomakkeen ja lähettänyt sen, mutta hoitaja ei löytänyt sitä. Niinpä täyttelimme sitä muutamin uusin osin, koska koneelta löytyi yksi vanhempi vuodelta 2017. Muutoksia oli vähän. Nyt uusin ja tärkein muutos onneksi kirjattiin. Se sai minut hyväntuuliseksi. Kaikki hoituisi! Ja todella: kaikki hoituu, kuten tapaan vähän liiankin usein sanoa.
Suunnistin takaisin parkkihalliin ja lopulta pääsin sinne. Sitten autoa etsimään. Olin poistunut väärälle puolelle enkä heti edes käsittänyt missä olin. Kerros oli kuitenkin oikea K 3. Ja kun seurailin ulosajoviittoja, löysin uloskäynnin vierestä lopulta pienen autoni. Ah, mikä ilo. Mutta vasta kun etsin myös maksuautomaatin ja vasta kun sain puomin nousemaan ja sain auton maanpäälle auringonvaloon, aloin hengittää. Taas sai Lars-Ante Kuhmunen kajauttaa täysillä rock-joikujaan, väliin yhtä apeita kuin katseensa.
Jorvin sairaala ja tuo kokemus harhailusta siellä sai vereni liikkeelle ja hieman aivotoimintaakin aikaan.
Alphaville, tuo Godardin elokuva (suomeksi Lemmy Caution – piru mieheksi, 1965 ), jonka pääosassa oli nuoruuteni gangsterisankari Eddie Constantine, tuli kaikesta kokemastani mieleen.
Siinä Eddie kulki anonyymiä käytävää, samanlaista kuin sairaalassa ja jokainen ovi puhui hänelle: varattu varattu, vapaa, varattu. Kaikki ranskaksi! Occupé, libre. Se oli tulevaisuuden aikaa, kauhistuttavaa sellaista, mutta se aika oli nyt täällä. Godard tiesi tai osasi ennustaa.
Ajattelin myös yhtä lempiohjaajistani eli Jacques Tatin filmejä. Hän ennusti myös oikein. Playtime, jonka takia hän teki konkurssin, palasi mieleen. Tati olisi ollut suunniltaan riemusta Jorvissa. Jokaisen yksityiskohdan hän olisi kehittänyt vielä hitusen pitemmälle ja tehnyt taas huippuelokuvan. Oi, Tati. Mutta kiitos siitä mitä jo teit.
Jorvia kuulemma vain laajennettaisiin taas, oli tapaamani nuori tohtorismies kertonut. Tulossa olisi siten lisää sokkeloita, käytäviä, viivoja, opasteita jotka veisivät jonnekin ja katoaisivat ja kadottaisivat oikeaa paikkaa etsivän. Siitä vain lisää suuria sotkujanne luomaan, helvettejä koettavaksemme, sillä niitä te teette, hyvät herrat! Teillä ei tule koskaan olemaan mitään käsitystä siitä, millaisissa maailmoissa tavallinen ihminen yhä haluaisi elää. Siinä maailmassa olisi pieniä yksiköitä, yksinkertaisuutta, inhimillisyyttä, ihmisiä, puheita, katseita, lämpöä ja luontoakin. ”Timotei, sinä keinuva heinä varrella ojan”, kuten Eila Kivikkaho, tuo ikimuistoinen Kvikk-Eila kirjoitti.
(7.6.2019)