Kelloja siirrellään


Kelloja siirrellään taas aamuyöstä, mutta itse aikaa ei voi siirtää. Ajan kulumiselle ei kukaan voi tehdä mitään. Nytkin siitä on mennyt taas monta monta sekuntia ja kohta minuutti. Turha pyydellä niitä enää takaisin. Vain tekstiä voi korjata.

Kumpi aika pitää valita. Mieluummin ottaisin kesäajan, koska illoissa on silloin valoa enemmän. Mutta talviaika valitaan, koska meillä ei voi olla samaa aikaa Venäjän kanssa. Niin yksinkertaisesta asiasta taitaa olla kysymys.

Vaalitkin tulevat, prognooseja ja galluppeja tehdään. Pääministeripuolue on nyt neljäntenä tässä laukkakisassa. Saa nähdä sitten miten maalissa. Sipilä yritti johtaa maata kuin omaa yritystään, mutta kun se ei hoidu niin. Mitä hän oppi: ajoi partansa – kaiketi katumuksensa merkiksi?

Tänään lauantaina on ollut hyvä päivä puuhata ulkona. Vein roskia, lakaisin vähän kuistiakin, suihkutin auton kurat pois oikein letkun kanssa (mahdoinko tehdä rikoksen, kuten myös siinä, että poltin puuta sekä vesipadan että kiukaan alla?). Ennen saunomista vein indonesialaisen kissapatsaan korkeaksi jätetyn kannon päähän. Siellä se nyt ylväänä vahtii saunaan tulijoita heidän sisäistä puhtauttaan kysellen.

Saunasta palaajalla eli nyt vain minulla oli joka tapauksessa ainakin puhdas iho. Ja auvoinen mieli.

Autotallin edessä olevat Amo Osipowin isot savesta poltetut patsaat ovat parissakymmenessä vuodessa saaneet jäkälää kasvoilleen. Ikä kaunistaa kasvot, tai sanoisinko tyynemmin: inhimillistää. Mutta sama pätee myös ihmiseen. Kauneusleikkaukset ovat aina tuomittuja epäonnistumaan. Sitä pahemmiksi leikellyt kasvot muuttuvat, mitä vanhemmiksi ne tulevat.

Pidän elämästä. Pidän siitä, että minulla on vielä tulevaisuus. Pidän siitä että joku muukin uskoo siihen. Rakastan tätä maata ja suomen kieltä ja monia maamme ihmisistä. Ja yhtä erityisesti. Sellaistakin sattuu. Rakkaus on hieno tunne. Se ei tee pahaa kenellekään. Siitä sen tunnistaa aidoksi.

Haluaisin juuri nyt kirjoittaa runon. Mutta runoa ei anneta, näitä lyhyitä lauseita vain. Saavat riittää, koska runo ei synny käskien. Sama muuten pätee rakkauteen.

Onneksi mäellä kasvaa sinivuokkoja, ne ovat kevään ensi runoja. Kuvaan niitä ja tunnen suurta iloa. Pian mäki on täynnä niitä, ei väliä vaikka kukat yöllä peittyisivät räntälumeen; ne osaavat sulkea silmänsä.

Sitten tulevat tuhannet valkovuokot, lopuksi muutama keltavuokkokin. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle. En halua ajatella että se aika olisi jo ikään kuin ohitettu, sillä kaikki ilo on vasta edessäpäin eli huhtikuun puolella. Se ei sittenkään ole kuukausista julmin.

Huhtikuun julmuudesta kirjoitti runoilija T.S. Eliot. Autio maa. Runoilijat eivät aina ole oikeassa aivan kaikessa, joskin usein aavistavat tulevia tapahtumia (Kavafis). Autio maa täyttyy nyt joka tapauksessa siitä mitä olemme taas kauan kaivanneet: elävästä elämästä. Vihreää, kuinka rakastankaan vihreää, kirjoitti puolestaan Lorca. Kevät on mielentila, sanon minä nyt. Parasta katsoa metsän reunaa ja pajujen arkaa viherrystä. Ja taivasta, huikaisevan sinistä, vielä sinisempää kuin ennen. Näin ainakin haluan ajatella juuri nyt, kun ilta taas hämärtyy.

Vielä tuolla hämärässä laulaa mustarastas, muuan turdus merula. Aito runoilija sekin. Ruokin lintuja koko talven ja nyt mustarastaita on useita. Siksi koiraat laulavat kiivaasti, koska reviireistä on kilpailua. Näin saan myös yllättävän korvauksen Kuisti-ravintolan hoitamisesta.


Suolla huutavat kurjet. Ja juuri nyt tuolla pimeässäkin joutsenpari taas lentää ja kailottaa. Vanha pari, mutta häät vietetään jokaisena keväänä uudestaan ja uudestaan. Pesää tuosta pian tehdään ja lopulta liuta lapsiakin.

Kelloja siirrellään, aikaa ei. Elämä jatkuu ja sitä voi kestää vielä kauan, jos me siihen vilpittömästi itse pyrimme. Ihmisen mieli on sittenkin ehkä lääketieteen suurin arvoitus. Se voi jopa parantaa. Luontokin parantaa, taide myös. Ja myös se, että ihminen itse on luotu tänne – ei pahaa, vaan hyvää tekemään. Siihen jos mihin minä uskon. Sekä siihen, että juuri siksi meillä on edelleen myös tulevaisuus.

(30.3.2019)