Pietarin kuvia


1.

Kun Allegro ylittää lauantaina rajan, joudumme pieneen lumimyrskyyn, mutta Pietarissa paistaa hetken aurinko, kunnes sää taas kääntyy. Vastassa on Pietarin perhe: Olesja, Ruslan ja Sonja. Olja liittyisi myöhemmin joukkoon, kun pääsisi yliopistolta.

Ajamme tuttuun hotelliin, kirjautuminen siellä tapahtuu aina nopeasti. Jätän vain tavarat ja lähdemme saman tien tapaamaan Jevgeni (Zhenja) ja Tanja Titoveita, taiteilijaystäviä, joille sunnuntaiksi on tullut muuta menoa. Ja mikäs, perillä odottaa sama ystävällisyys kuin aina. Tanja on tehnyt ruokia, Zhenja esittelee uusimpia maalauksiaan.

Syömme ja puhumme ja puhuttavaa on, koska emme ole puoleen vuoteen nähneet. Poika Oleg kuuntelee ja sanoo hänkin jotain. Kymmenvuotias matematiikkanero soittaa pianoa vaikka silmät ummessa, yhä vaikeampia kappaleita.

Tanja antaa nyt viimein matkaan tekemänsä ikonin. Se on suojelusenkeli ja hyvin herkkä sellainen.

Sonjakin tahtoo olla mukana kuvassa. Hän poseeraa kuuliaisesti pienen hetken, mutta riisuu sitten mekkonsa ja tahtoo kivuta köyttä pitkin kattoon. Monta lasta yhdessä ja samassa ruumiissa.

2.

Ilta sujuu hotellissa. Puhun ensin siellä pitkään Oljan kanssa hänen tulevaisuudestaan ennen kuin Olja palaa nukkumaan sisarensa luo. Vielä puolitoista vuotta jos sitäkään ja hän on valmis designer. Mutta se ei takaa työtä. Tulevaisuus on aina epävarma ja varsinkin Venäjällä. Sosiaali- ja työttömyysturvaa ei ole, jos putoat, putoat. Emme voi muuta kuin toivoa parasta.

3.

Yö kuluu pätkissä, mutta saan kyllä nukutuksi. Olen huojentunut. Minulle luovutettiin viimein viralliset asiakirjat joita olen tänne tullut vasiten hakemaan. Byrokratia on Venäjällä edelleen kuin Gogolin kuvaamaa, mutta sitkeydellä vastukset voitettiin, varsinkin Olesjan avulla. Hänen miehensä on nyt työtön ja kuulen Ruslanilta myöhemmin pitkän kertomuksen sen vaiheista. Samasta työstä alkoi työnantaja maksaa aina vain pienempää palkkaa. Se on maan tapa, ja myös se että eläkepalkaksi ilmoitetaan vielä pienempi määrä. Elä siinä sitten. Onneksi mies on soliidi ja suunnitelmia löytyy. Taaskaan emme voi kuin toivoa.

4.

Sunnuntaiaamulla olen ensimmäinen kun aamiaista aletaan tarjota kello kahdeksan. Puuroa pikku lautanen, salaattia, juustoa, kahvia. Niin kone käynnistyy.

Hotellin pihan poikki kulkee joukko ihmiseläimiä tekemään työtään kaduilla. Otan kuvan.

Kuljen katuja joilla ei näin aikaisin ole ihmiseläinten lisäksi vielä juuri ketään. Yöllä on satanut paljon lunta, sitä riittää joka paikkaan. Pääasia etten kaadu nokilleni. Kun olen tarkkana, pysyn kuitenkin pystyssä.

Kazanin tuomikirkossa on palvelus meneillään, puolet ihmisistä koostuu kiinalaisista turisteista kuten jo aina. Ihmeitätekevän ikonin luo ei ole jonoa. Sytytän kynttilän kuitenkin Pantelemoin Parantajalle ja pyydän että hän huolehtisi ihmisestä jota rakastan. Ei pyyntö ainakaan voi vahingoittaa ketään.

Poikkean vielä kirjakauppaan ja menen sitten hotelliin, josta Ruslan hakee minut Nikolskin merikatedraaliin.

5.

Siellä Titovit jo odottavat minua. Kuoro koostuu Mariinskin teatterin laulajista, korkeatasoisempaa kuoroa ei ole. Kuuntelen heidän lauluaan ja mietin elämääni. Monta vaihetta siinä jo on ollut, ja tämä uusin tuntuu sellaiselta kuin olisin saanut Trifonovin kuvaamaan Toisen elämän. Sitä toivon ja siihen myös uskon.

6.

Olesja ja Sonja saapuvat myöhässä ja viimein Oljakin joka oli viime hetkellä vasta muistanut työn jonka oli luvannut tehdä. Lähdemme sitten teelle takaisin Olesjan ja Ruslanin kotiin. Aikaa kuluu, mutta aikaahan kai on. Venäjällä aikataulut eivät koskaan pidä. Olesja tekee voileipiä joiden päälle laittaa munakoisokaviaaria. Ei paha.

7.

Elämä ajaa edestakaisin, siltä välillä tuntuu. Kaiken touhun jälkeen istun autoon ja ajattelen, ettemme koskaan tiedä mitä vielä voi olla edessä. Tiedämme vain sen, mikä taaksemme jää. Meidän piti mennä Kronstadtiin, mutta kello on jo paljon. Korvaavaksi vaihtoehdoksi löytyy Vasilinsaaren satamassa sijaitseva SevKabel – vanha kaapelitehtaan kiinteistö, aivan kuten Helsingissäkin.

Sinne on jo avattu kahviloita ja ravintoloita ja aikaa myöten varmaan työtiloja taiteilijoille. Myös Pietarissa tapahtuu. On vegeravintolaa ja hummuspaikkaa.

Me menemme Kutaan, balilaiseen ravintolaan, joka ei hullumpi olekaan; lapshaa merenelävien kera ja kookosteetä. Sonja saa pelmeneitä ja pistelee niitä suuhunsa vanhan tekijän tavoin, ottaa äitinsä puhelimella minusta kuvia. Kolmevuotias tuntee jo puhelintenkin salat. Mitähän hänestä vielä kasvaa.

8.

Olesja siirtää nyt äsken luistinradan reunalla kuvaamansa videon omaan puhelimeeni vain laskemalla sen toisen iPhonen päälle. Se siitä sitten. Nykyajan tekniikkaa en aina käsitä.

Videolla minä ja Olja esitämme tanssin. Aikanaan kun miehistön mieliala oli laskusuunnassa, lauloimme elefanttilaulua ja marssimme. Tämä on moderni versio siitä. Minäkin yritän hypellä kuin nuori hirvi. Myös tällaista saa uusi elämä aikaan.

9.

Sitten lähdemme kohti hotellia. Ilta tulee. Pistäydyn vielä kävelemässä ja palaan hotellille mukanani iltasyömiset: pala kaalipiirakkaa ja purkki italialaista limonadia. Sitten käyn suihkussa ja pesen tukankin, täytyyhän sekin joskus pestä. Huoneessa on taas kuuma, avaan alakerran ikkunan ja pian ilmaa virtaa tänne ylöskin, toiseen kerrokseen jossa parivuode on.

Sen huomaan vetäydyn ja ajattelen elämää eteenpäin. Niin kauan kuin on toivoa, on elämääkin, mietin taas. Siihen edelleen uskon. Ja sen myös kirjoitan hänelle, joka merkitsee minulle aina vain enemmän; enemmän kuin kukaan kukaan muu. Niin oli muistaakseni myös Pushkinilla, joka lumen peitossakin taitaa miettiä omia säkeitään. Hänen päänsä päällä istuva lokkiko ne sitten meille nyt kailottaa?

(3.3.2019)