Lumen maa – loppunäytös


Paljon lunta tänä talvena sataa, mutta vain sillä tavalla joka tuntuu tutulta. Ei entivanhaan, kuten yhä mielelläni kirjoitan, tällaisia pyryjä pelätty sen kummemmin eikä silloin jokin miinus 20 ollut mikään hirmupakkanen, josta mediat kovilla otsikoillaan varoittelevat. Kun lunta tuli, se siistittiin pois jopa käsivoimin ja sitten aikanaan kevät tuli ja lumi suli. Ja puro sanoi muistaakseni sen kauniin puli puli.

Niin lumelle nytkin vääjäämättä käy.

Monet huonot talvet ovat kuitenkin totuttaneet meidät etelässä siihen että lunta ei ole teitä liiemmin sotkemassa. Ihmisen muisti on kanan lento. Lauantaina tulin kahvilta Saint Honorésta ja juttelin miehen kanssa joka siinä kahvilan edessä kolasi pihaa. Hän sentään muisteli 60- ja 70-luvun talvia joissa lunta oli juuri kuten nyt. Silloinkin elettiin, mies totesi.

Minä panin tietenkin paremmaksi 40-luvun lopun muistoilla. Ne palaavat heti mieleen. Pihalle lanattuun valtavaan lumikasaan kaivettiin aina koija, jossa sitten istuttiin pahvilaatikoiden päällä ja poltettiin kyntttilää – ja viisi- kuusivuotiaana kerran pari tupakkaakin. Meillä oli piiput. Ne tehtiin lyijykynistä, jotka halkaistiin ja otettiin lyijy pois ja osat yhdistettiin taas. Alkon metallikorkkiin tehtiin reikä ja siihen kynä työnnettiin ja korkkiin ladattiin tupakkaa tumpeista joita oli jostain löydetty. Koko komeus sytytettiin kynttilällä. Öh. Onneksi äiti ei tiennyt. Olinko mies silloin? Ainakin köhäinen. Mutta mitäpä lapsena ei olisi tehty.

Käväisin autolla Helsingissä jonne yhä vähemmän tekee mieli mennä, vaikka se on vanha kotikaupunkini. Mikään maailman paras pääkaupunki se ei enää todellakaan ole eikä sellaiseksi tule, vaan yhä huonommin suunnitelluksi ja täyteen rakennetuksi läjäksi omituisia rumia rakennushirviöitä. Uskallan povata, että lähes kaikkiin uusiin pytinkeihin tulee taas aikaa myöten lisää sisäilmaongelmia kuten upouuteen lastensairaalaan. Mitään ei virheistä ole näköjään opittu.

Ennen osattiin rakentaa ilman koneellista tuuletusta ja niissä taloissa saattaa kumma kyllä yhä voida asua ja voida jopa hyvin –  kuten omassani. Ilmaa riittää, tuulisella säällä varsinkin. Energiatehokkuus, johon tiivillä rakentamisella tähdätään, on itse asiassa kirous, mutta kukapa piittaa. Rakennusmääräykset ovat sellaisia ettei muuhun anneta enää lupaa, näin olen ymmärtänyt. Nollatalo on kuitenkin nimensä veroinen. Ihmiskunta ei kehitä kunnon energiaratkaisuja, todellisia aurinkoja, vaan pikemminkin pakenee niitä illuusioihin, joihin haaskataan enemmän rahaa kuin sähkönä saadaan takaisin.

Mutta olkoon. Kaikesta tästä olen jo ennenkin puhunut ja tiedän kyllä että tuuleen saan huutaa. Huudan silti niin kauan kuin henki pihisee. Ja kuka kuulee? – Tuuli vain.

Taas eksyin tuttuihin teemoihin. Itse asiassa minun piti sanoa, että tämän niin kuin monen muunkin talven surkeimmat tiet löytyivät jälleen kerran Helsingistä, parhaat täältä Sitarlan kylästä. Tänäänkin kello kuuden aikaan kuulin jo naapurin traktorin ääneen ja näin sitten makuuhuoneen ikkunasta traktorin valot jotka etenivät kohti autotallia. Ja kun äsken kolasin mäen, alhaalla autotallin edessä minua odotti sileäksi höylätty laani. Mutta landella asutaan ihan puskissa, toki.

Tänään on sunnuntai, lepopäivä ja pyhäpäivä, ainakin joillekin. Minulle se kyllä on sellainen. Olen sattuneesta syystä ollut runollisella päällä, mutta syynä siihen on ollut muukin kuin pelkkä lumen tulo. Palaan proosaan kyllä taas, mutta en usko että runouskaan aivan heti kuolee. Molempi parempi. Kun elämässä jälleen on tarkoitus, se tapaa synnyttää sellaista, josta itsekään emme tiedä, mitä siitä vielä voi kasvaa.

(3.2.2019)