Lauantai ja sauna


Kun aamulla viimein unta saatuani herään ja kun valo taas saapuu, näen että uutta lunta on tullut lisää kaikkialle. Miten puhdasta se onkaan. Talvi on kerrankin kuin lapsuuden talvet. Ilmasto lämpenee, mutta täällä maalla se ei vielä oikeastaan tunnu, tai ei juuri nyt. Huomiseksi ja ylihuomiseksi on luvattu hurjiakin pakkaslukemia, mutta voi olla että suurin kylmyys jää taas tulematta. Sitä paitsi ennen jokin miinus 20 oli normaalia, nyt lehdistön mielestä jo pelottavaa. Voi meitä arkoja parkoja. Kun vuonna 1987 jäin vapaaksi kirjailijaksi, tammikuu juhlisti sitä pitämällä pakkasta pari viikkoa yli 30 asteessa jopa Helsingissä jossa silloin vielä enimmäkseen asuin. Kun sää sitten lauhtui kahteenkymmeneen, tuntui kuin tropiikissa olisi kulkenut.

Aamun töiden jälkeen lähden kohti Lohjaa ja Saint Honorén kahvilaa, sitten postia. Sen jälkeen vien taas kerran ylimääräisiä vaatteita kierrätyskeskukseen ja suunnistan kohta Fiskarsia. Olen tajunnut että Fiskarsissa käynti on minulle mielentila, koska sinne ajaminen pitkin joen vartta ja mustien tammirivistöjen näkeminen tunnelin jälkeen tuntuu aina samalta: olen ulkomailla vaikka silti kotona. Näkymä on myös itse kylässä kaunis aivan jokaisena päivänä ja surkeimmallakin säällä – tästä lumipäivästä puhumattakaan.

Kello tulee 11 ja vaikka on vasta lauantai ei koko Fiskarissa ole kuin muutama ihminen hereillä. Saan parkkipaikan, sillä laanilla on vain pari autoa ja nekin nuokkuvat lumen alla. Kun kuvaan ja kuljen, olen myös ainoa ihminen tovin.

Sitten iso maasturi tulee jostain, mutta katoaa saman tien. Kahvila on kiinni, pitävät lomaa. Mutta olenkin täällä vain katsomassa maisemaa. Parissa liikkeessä kuitenkin pistäydyn ihan jo vanhan tavan vuoksi.

Kun olen kaiken näkemäni saanut imetyksi sisääni, lähden. Ajan Karjalohjan kautta ja myös se tie on kaunis kuin satu. Vanhat kulttuurimaisemat maassamme ovat vailla vertaa. Siinäpä olisi turisteille näytettävää. Mutta ehkä on hyvä, ettei heitä täällä vielä tungeksi kiusaksi asti.

Kotona jatkan hetken siivoamista ja sitten alkaa tehdä mieli saunaa. Pakkasta on kymmenisen astetta. Tiedän että saan aina kylmillään olevan saunan löylyhuoneen kyllä lämpimäksi ja senkin, ettei pukuhuoneessakaan tule liian vilu, kunhan riisun nopeasti ja ryntään saman tien lauteille. Joten mikäs, tuumasta toimeen.

Sytytän tulen kiukaaseen ja katson että puut alkavat palaa kunnolla. Valmistelut eivät ole tuon kummallisempia, koska en nyt lämmitä vettä saunan padassa, vaan tuon aikanaan kuuman löylyveden ämpärissä kotoa. Pikapesu taas luonnistunee puhtaalla lumella. Lauantaisaunan perinteeseen kuuluu että kun sitä lämmitän, palaan aina välillä kotitaloon ja katson Italian televisiosta Rai yhden ohjelmaa. Se on kesällä ja talvella ensin Linea verde ja sitten kesällä sen jälkeen Linea blu, mutta talvella Linea bianca. Linea bluta kaipaan koska siinä mennään pitkin Italian rannikoita ja merta rakastan. Näiden ohjelmien katsominen on myös halvin tapa matkustaa ja samalla oiva tapa oppia kieltä, jos sitä enää opin. Mutta ainakin sanat muistuvat mieleen kun niitä ruudussa puhutaan.

Olen ennenkin ihmetellyt italialaisten ylpeyttä omasta maastaan ja ennen kaikkea maaseudusta. Meillä kaikki on päinvastoin. Rain eli Italian television joka ohjelmassa contadinit eli talonpojat ovat kunniassa, juustojen ja viinien tekijät lähes kuninkaita. Meillä maaseutu ja varsinkin maanviljelys on usein kaupungin umpiossa asujan kirousten kohde. Kaupastahan se ruoka saadaan, niin. Sama se vaikka sitä tuodaan jopa Brasiliasta asti. Kaikki vanhan kansan opetukset on tyyten unohdettu. Mutta sodan kokeneet muistavat.

Kun kolme pesällistä on palannut, on sauna valmis; kesällä kaksi riittää. Kuljen saunalle saappaat jalassa koska lunta on jo puolisen metriä ja leveä polkukin on muuttunut kinttupoluksi. Kannan kuumaa vettä mukana, otan saunan pukuhuoneen seinältä kuivatun vastan ja upotan sen löylyämpäriin. Ja sitten vilauksessa vaatteet pois ja ämpäri mukana saunaan!

Jokaisella saunan omistavalla suomalaisella hänen saunansa on maailman paras ja niin minullakin. ”Superbanja” lukee venäjäksi saunan oven yläpuolella. Kun sen oven avaa pakkashuuru ryntää sisään. Kipuan lauteille. Heti helpottaa, vaikka hirsiseinän raoistakin virtaa pakkashuurua, mutta se painuu kohti lattiaa. Lämpö taas nousee lauteille. Kuumuutta on jo sopivasti ja kun alan hauduttaa koivuvastaa kiuaskivien päällä, leviää ihana tuoksu koko saunaan. Vastan kostuneet lehdet tuoksuvat kuin tuoreet, kuin kevät, kuin kesä. Miten totta – kaikki se on taas aivan kohta edessä.

Istun ja uneksin. Voisiko tätä olotilaa kutsua auvoisaksi. Kyllä voi. Heitän kunnon löylyt, vaston ja vihdon itseäni niin hyvin kuin kykenen ja menen sitten ulos kuistille japanilaiset sandaalini jalassa. Kylmyys ei tunnu, kun jalkapohjat on suojattu.

Seison kuistilla ja otan puhdasta lunta käsiini ja hieron sitä koko vartaloon ja kasvoihin. Se alkaa sulaa ja ruumis tuntee sen ja vavahtelee. Mutta sekin on nautinto. Istun sitten kuistin penkille, katson laaksoon ja juon alkoholitonta olutta. Mikään ei vedä tälle vertoja, ajattelen, paitsi rakkaus. Se tunne on kyllä saunomistakin vahvempi.

Löylyttelen vielä kerran pari, käyn kuistilla istumassa ja lumipesulla ja juon purkin tyhjäksi. Kun olen saanut tarpeekseni, laitan vastan pesuhuoneen seinustalle odottamaan seuraava kertaa. Sitten työnnän vain saappaat jalkaan ja kuljen alasti pihan poikki. Aina näin talvisin ajattelen Kiveä ja hänen seitsemän veljeksensä juoksua Jukolaan, kun heidän saunansa paloi. Mutta minun saunani on onneksi yhä pystyssä. Eikä kotikaan ole kuin muutaman kymmenen metrin päässä. Kun pääsen sisään, otan vielä suihkun ja pesen tukankin. Sitten puhdasta ylle ja sukat jalkaan. Ja sitten? – loppu on vapaata johdatusta. Lauantain sauna on joka tapauksessa taas kerran saatu pulkkaan ja mikä on ollessa. Kotona seinätkin auttavat, kuten Tsehov Talonpoikia-kertomuksessa kirjoitti.

(26.1.2019)