Yön mietteitä


1.

Sain Lissabonista Oljan ottaman kuvan Fernando Pessoasta, joka yhä istuu kahvila Cafe Havanezan edessä. En muista mikä heteronyymi hän siinä paikassa oli, ellei hetken ihan itsensä; niin monen persoonallisuuden kautta hän eli, mutta ei sillä väliä. Pessoa kirjoitti monena ihmisenä ja jotkut meistä häntä yhä lukevat.

Päätyönsä eli runouden hän kirjoitti mitättömän päivätyönsä ohella. Runous jäi ja unohtui suureen matka-arkkuun. Vasta paljon myöhemmin arkku avautui ja sieltä hänen henkilönsä tungeksivat esiin ja vaativat pääsyä estradeille. Ihme tapahtui, sillä vuosien myötä he myös pääsivät. Kuinkahan monta matka-arkkua maailmassa kuitenkin on joita ei avata koskaan ja jotka päätyvät lopulta roskiin.

2.

Kun tulee yö, jolloin uni ei tule, mietteet alkavat jyllätä. Jotenkin pääsen myös niiden kautta runouteen. Mistä runous edelleen syntyy, sen voin vain aavistaa. Runoa ei todellakaan kirjoiteta, sen koen nytkin, vaan paras runous saapuu edelleen taivaasta, päästä tai tuntemuksista jotka ovat sanojakin isompia. Juuri tällä hetkellä minulla on sellaisia, mutta en saa niitä vielä sanoiksi. Ehkä joskus saan, mutta voi olla etten koskaan. Maailma on outo paikka, jossa yllätykset eivät lopu; näkymät vaihtuvat kuin camera obscurassa. Väritkin. Ruusunpuna voi muuttua mustaksi, mutta se ei ole koskaan lopullista: musta voi silti alkaa elää kuin Mark Rothkon maalaukset.

Runoudessa ei mikään ole niin varmaa kuin epävarmuus. Muutama lause jotka tavallaan syntyvät vahingossa, jäävätkin maailmaan vuosisadoiksi, kun taas vuosia hiotut silosäkeet voivat innostaa jotain arvostelijaa hetken mutta siinä kaikki. Jälleen kerran: mikään ei ole niin tärkeää kuin vilpittömyys, rehellisyys sille mikä ihminen itse on. Hän ei todellakaan voi olla kukaan toinen.

3.

Miksi kirjoitan nyt runoudesta, miksen tosiaankin kirjoita runoa. Sanottavaa olisi, mutta vastaus tuli jo edellä. Silti kirjoitan, nyt tätä.

Joka päivä minun on saatava aikaan edes muutama rivi vaikka kuinka köyhiä sanoja ja pieniä mietteitä, jotta tunnen eläväni. Se on alku, mutta joskus senkin on riitettävä. Ja ehkä joku joskus myös ymmärtää mitä tällä tarkoitan.

On myös niin, että ihminen ei elä itselleen, kuten moni luulee. Ihminen hänestä tulee vasta kun hän rakastaa toisia enemmän kuin itseään – omaa minuuttaan silti hukkaamatta. Kyse ei ole siitä että hän tekisi itsestään orjan tai palvelijan, vaan siitä että autuaampi on antaa kuin ottaa, kuten aikanaan hyvinkin tunnetussa kirjassa sanotaan. Valitettavasti sekularistinen maailmamme on unohtanut tämänkin totuuden. Raamattua voisi kuitenkin lukea myös vanhojen ja ikuisten viisauksien kirjana. Ihmiskunnalla on jo pitkä kokemus korpivaelluksestaan.

4.

Sekularismi haluaa ihmiset pois kirkoista, mutta värvää heitä kaiken aikaa omiin uusiin uskontoihinsa. Viimeisin näistä lahkoista on ilmastonmuutos ja sen kautta maailmanlopun odotus riitteineen (tätä saa tehdä tai syödä, tätä ei), vanhempaa perua ovat vihreät dogmeineen, avaruuden matkaajat, tai jomman kumman sukupuolen tai seksuaalisuuden kautta uskoaan julistavat. Mitäpä pahaa niissä olisi, paitsi se, että näidenkin lahkojen edustajat pitävät omia aatteitaan ainoina oikeina.

Lausepari: uskon tietäväni, tiedän uskovani ei enää kelpaa. Tiede tietää, mutta kyllä sekin myös vain luulee tietävänsä. Jos ajatellaan maailmaa viisisataa tai tuhat vuotta sitten, ei niistä totuuksista ole enää paljoakaan jäljellä. Miten kukaan voi ajatella, että nykyinen tietomme olisi valiidia tuhannen vuoden päästä? Parhaimmillaan tiede käsittää sen ja korjaa itseään, mutta pahimmillaan uskoo itseensä sokeasti. Mutta jos tämän sanoo, saa osakseen kiukkua ja halveksuntaa niiltä jotka juuri nyt toden totta tietävät kaiken, ainakin täällä Suomessa. Nöyrästi on siis vain taas kerran pyydettävä anteeksi tätä epähienoa väittämää.

5.

Alussa oli ääni, se suuri räjähdys, Big Bang, mutta lopussa on aina hiljaisuus, ellei avaruus sittenkin soi, kumeasti, kuten luulen. Juuri nyt tässä talossa vallitsee kuitenkin täysi yön hiljaisuus. Lunta sataa ja sataa ja se peittää kaiken, mutta en koe sitä sittenkään aivan vielä ruumiin käärinliinaksi. Se tekee maailmasta täällä kauniimman kuin me oikeastaan ansaitsemme.

Lumi on uni, olen nyt usein sanonut, ja sitä samaa hyvää unta minä yhä haluan nähdä, vaikka sitä miten horjutettaisiin. Moni uni voi olla painajainen, mutta paras uni jonka olen jo nähnyt, ei katoa koskaan. Minun uneeni sisältyy yhä myös toivo eli Elpis, joka Pandoran lippaaseen jäi kun vitsaukset karkasivat siitä maailmaan. Vitsaukset me näemme, niiden tuhon myös, kaaoksen joka maailmassa vain leviää, mutta silti toivosta on aina syytä pitää kiinni, ja pitää yhä vain lujemmin. Ilman sitä ei meillä mitään olisi.

(26.1.2019)