Lyhin päivä, pisin yö



Nyt tämäkin kohta maailman järjestyksessä on jälleen kerran saavutettu: pohjoisen pallonpuoliskon talvipäivän seisaus. Outoa ajatella että jossain maapallon toisella puolella on pisin päivä ja lyhin yö. Arvelen Australiaa, mutta pyöreää, nuoruuteni aikaista maapalloa ei minulla enää ole, jotta näkisin mihin kuviteltu sukkapuikko sen läpi työnnettäessä osuu. Globus on hävinnyt jonnekin elämäni liiankin lukuisissa muutoissa.

Tällä hetkellä valoa antaa lähinnä lumi, kun taas lämpöä saan puun poltosta ja ilmalämpöpumpun ja tarvittaessa jopa valopetrolikaminan avulla. Aurinkopanelit ovat lumen alla ja infotaulussa palaa keltainen valo. Mutta annas kun pääsemme helmikuun alkuun. Ehkä myllyt alkavat silloin jauhaa taas energiaa Sammon lailla.

Koska vietän joulun yksin, ei ostoksia liiemmälti ole kasautunut. Mutta aina aamun kirjoitusrupeaman jälkeen tulee halu lähteä liikkeelle. Lohjalla kävin ensin Saint Honoréssa (cappuccino ja croissant kuten useimmiten) ja suunnistin sitten kohti Lohjansaaren joulutoria.

Matkan varrella kävin vielä tervehtimässä Lohjan torilta tuttua kukanmyyjää. Sohlmanin kasvihuoneet  löytyivät monen mutkan ja viitan kautta ja hauska oli viimein katsastaa ne ihan Akin opastuksella. Kukkia totisesti riitti.

Paljon näkyi myös lempikukkaani jouluruusua – etenkin tuttua valkoista.

Löytyi myös erityisen kiinnostava, punerva värimuunnos, jollaista en koskaan ennen ollut nähnyt; se joka nyt on minulla kotona on tummempi.

Tiesin kyllä että helleboruksia on jalostettu todella paljon, sen opin aikanaan, kun kirjoitin pienen kirjan Tyttö ja unen kukka. Tuntuu silti että niitä on ilmestynyt lisääkin tähän maailmaan. Kunpa joskus saisin edes jonkun juurtumaan tänne kodin puutarhaan niin, että se kasvaisi ja kukoistaisi vuosikaudet. Mahdollista se on. Lauttasaaren muinaisella pihalla on yksi istuttamani pysynyt hengissä ja kukkinut keväisin jo kymmenet vuodet.

Sitten istahdin taas autoon ja ajoin Virkkalan kautta Lohjansaareen. Tiesin tapaavani siellä Esan ja kuten viimeksikikin hän oli seurantalon näyttämöllä vanhoine hyvine kirjoineen. Tietenkin niin kävi, että vaikka kirjoja ei kotiin enää minnekään mahdu, Nabokovin Naurua pimeässä lähti mukaan. Miksi juuri se? Paitsi että Nabokovista olen aina pitänyt, myös siksi, että nimi sopii hyvin juuri tähän hetkeen. Pimeässäkään ei ole syytä vaipua epätoivoon. Nauru (tai pelkkä hymy) voi jo auttaa, etenkin jos se ei ole teennäinen, kuten kirjan kansikuvassa.

Lähdin ajamaan kotiin ja poikkesin vielä Saukkolaan ja sen ohi Päkärin Puotiin. Venäjän perhe tulee tosin vasta uudeksi vuodeksi, mutta imelletty perunalaatikko säilyy kylmässä ja pala palvilihaakin, ehkä. Hyvä että menin. Ensin tapasin tungoksessa Seijan, jonka kanssa olimme jo ehtineet vaihtaa joulutervehdykset, sitten Jertan, joka hymyili heti Seijan selän takana lapsenlapsensa kanssa. Kaikki me kolme olemme leskiä nyt. Ei auta. Elämä jatkuu ja kulkee usein eteenpäin hieman toisin kuin suunnitelmissa. Mutta se on vain kestettävä. Tulevan kirjani huoneentauluun olen sen viimeiseksi ohjenuoraksi kirjoittanut: ”Avoimin silmin katso elämää ja kuolemaa.”

Tänään on lauantai, mutten sittenkään laita saunaa, koska aatto on jo maanantaina ja aattosaunan traditiota en tahdo jättää väliin. Saunassa ovat puut jo valmiina, mutta ämpäreissä vain jäätynyttä vettä. Kuivia vihtoja roikkuu onneksi yhä seinustoilla ja saunan kuistilta aukeaa tuttu luminen laakso.

Siinä näköala, joka oli varmaan yksi syy siihen että tulin tämän paikan aikaan hankkineeksi, vaikka talo oli monin tavoin luhistumaisillaan olevan näköinen. Mutta pystyssä se yhä on kuten myös sauna. Kun sitä vain ajattelenkin, tunnen heti entisen savusaunan hirsien tuoksun. Sen parempaa en koivuvihdan ohella tiedä.

Kierrän pienen lenkin, otan muutaman kuvan ja laitan sitten tuikun japaninlyhtyyn. Se syttyy ja palaa vakaasti ja kauniisti.

Toisen tuikun sytytän sisällä íkivanhaan kirkkolyhtyyn, ainakin siltä näyttävään. En enää edes muista mistä olen lyhdyn aikanaan löytänyt, mutta salin kattoon sen kiinnitin ja siinä se on ja pysyy niin kauan kuin minäkin.

Kello tulee kolme, alkaa jo hämärtää, mutta enää en ole siitä murheissani. Ylihuomenna päivä on jo minuutin pitempi kuin tänään. Ja sitten valo vain lisääntyy, lopulta suorastaan juoksee eteenpäin. Niin koittaa taas uusi elämä, kun alkaa ”milyij mai” – suloinen toukokuu – kuten Tshehov yhdessä kertomuksessaan kirjoitti.

(22.12.2018)