Vihdoin viimein olemme saaneet edes hieman lumipeitettä myös tänne etelään. Jo aamulla tunnen, että ulkona on valoisampaa, vaikken sitä edes näe. Sinistä valoa alkaa ilmestyä puoli yhdeksän maissa, ei tietenkään niin voimakkaasti ja huumaavasti kuin keväällä, mutta kuitenkin.

Mielessä sykähtää. Talvipäivän seisaukseen on enää muutama hetki ja sitten lähdemme taas kohti kevättä. Ja optimistinen mieleni (mistä lie tullutkin) sanoo: näin on hyvä. Ehkä pahimmasta on taas selvitty. Paitsi minä itse, myös maisema kiittää siitä, että yö toi lumen. Kello lähestyy jo puoltapäivää ja lisää lunta sataa yhä, joskin vaimeammin, jotenkin unisesti, juuri kuten otsikossa. Lumi on vaate, lumi on lakana ja maa nukkuu sen alla. Mutta minua ei nyt nukuta. Päinvastoin. Otan kameran ja lähden kiertämään tiluksia. Kuvien metsästäjä on jälleen liikkeellä.  

Vielä eilen täällä kulki kaurisparvi jonka näin, nyt ainoat jäljet ovat jäniksen. Supit liikkuvat illan hämärissä ja vasta huomenna lumipeite tulee kertoneeksi kaikki vierailijat. Hiljaista väkeä se aina on. Vain lintulaudalla käy jatkuva kuhina, mutta tirskuntaa ei kuitenkaan kuulu. Muutama kuukausi ja sitten sekin on taas totta.

Kierrän autotallin takaa ja katselen metsää joka kasvaa ja kasvaa. Pari puuta on toisaalta taas kaatunut, joku jo lähes maatunut. Mutta niin luonto toimii. Kuolema luo pohjan elämälle.

Saunapellolla on näkyvissä vain vähän sänkeä. Kuljen pellon poikki, vaikka muistankin Pasternakin siteeraaman venäläisen kansanviisauden: Жизнь прожить – не поле перейти eli Elämää ei voi elää niin kuin ylittäisi peltoa. Totta. Tulen entisen uimalammen luo ja siitä lähden kohti jokea ja laituria. Se toimi uimalaiturina, jonka vaimolleni vanhan tilalle rakensin. Yhden kesän hän ehti sitä käyttää.

Laituri on nyt lumen alla ja nukahtanut sekin. Mahdanko ensi kesänä itse mennä siitä uimaan, on vielä arvoitus. Ensin täytyy kesän tulla ja minun nähdä se. Vettä on joessa, mutta aika alhaalla se on ja virtaus heikohkoa. Onneksi tämä joki on syvä.

Otan lisää kuvia ja palaan sitten toista kautta autotallin luo tehden näin täyden ympyrän. Nousen mäen ylös äskeisiä jälkiäni myöten ja käyn vielä katsomassa miten herra Huun mökki voi.

Unessa on ja pysyy. Olenkin itse asiassa aloittanut uuden kirjan nimeltä Herra Huu ja Unen valtakunta. Sopii siis hyvin siihenkin.

Samoin torkkuu silmiäni aina miellyttävä suuri kivi syreenipensaiden kupeella. Kuva on siis otettava siitäkin.

En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa (ellei tätä blogia nyt sellaiseksi laske), joten kuvat ovat ennenkin toimineet muistuttajina ja herättäjinä vähän samaan tapaan kuin taloon matkoilta kertyneet luvuttomat pienet esineet. Jokaisella on historiansa ja kertomuksensa siitä elämästä, mikä ennen  ainakin hetken oli totisinta totta.

Saunan kuistilta kuvaan vielä laaksoa, mutta taas kerran saatan vain todeta että kuvasta katoaa syvyyttä, vaikka mitä tekisi.

Kauas avautuva maisema on kuviteltava, oikeastaan muistettava itse. Tuolla alhaalla laakso kuitenkin on ja lepää kuten sadat ja tuhannet vuodet jo. Musterpyyn järvi on jäässä, mutta sen toisen pään jokiaukko pysyy pitkään sulana. Sieltä kuuluu joutsenten kailotus. Vielä ne eivät ole lähdössä minnekään. Muistan, miten ne eilenkin lipuivat jokea myötävirtaan kuin oopperan lavasteet. 

Arvin veistämä pöllökään ei ole lähtenyt lentoon vaan peittyy lumen alle. Se on niin tottunut minuun ettei edes liikahda kun kuljen sen ohitse.

Viimein edessäni on taas talo, jonka sisällä nyt olen ja kirjoitan tätä. Vanha talo, minuakin paljon vanhempi. Sitä on korjattu ja paikkailtu vuosien myötä kuten itseäni. Hatara taloni, jossa juuri siksi ei ole sisäilmaongelmia. Miten paljon siitä ja sen ympäristöstä pidänkään. Kun tänne tulin, kirjoitin lähes heti runokirjan nimeltä Unelma onnesta numero 5. Lisäsin kyllä nimilauseen jälkeen enteellisesti säkeen: ”Vai oliko tämä jo kuudes?” – Tulostani on nyt kulunut yli 35 vuotta ja aina vain uusia unelmia olen tänä aikana ehtinyt kokea; moniin myös pettyä. Viimeisin unelmista oli kuitenkin ihmeellistä kyllä todellinen ja näkyy sellaisena pysyvän. Sen varassa jaksaa elää.

(17.12.2018)