Menneen ajan joulu


Mennyttä aikaa on Lohjalla muisteltu jo 24 vuotta. Kirkkokentällä pidetään markkinoita, joilla kaupataan kaikkea mahdollista joulukransseista loimuloheen, valkosipulisäilykkeistä palvipossuun ja sipulisilakoihin. Markkinat avautuvat lauantaina kello 10, mutta sunnuntaina tuntia myöhemmin, heti kirkonmenojen jälkeen. Vieressä onkin yksi maamme komeimmista kivikirkoista: Pyhän Laurin kirkko. Se on rakennettu noin 500 vuotta sitten ja sen seinillä olevat ikivanhat raamatusta kertovat maalaukset on huolella entisöity. Myös talvella kirkko on auki joka päivä kello 12 – 15; kesällä toki paljon kauemmin. Hattulan piskuinen kirkko, Petäjäveden kirkko, Paltaniemen kuvakirkko ja Pielpajärven erämaakirkko ovat minun agendassani samanveroisia pyhiinvaelluskohteita.

   Mutta nyt en mene kirkkoon, olinhan siellä juuri; nyt vain kuljen ja ihmettelen. Olen jo käynyt torilla ja ostanut Esalta vaihteeksi kirjoja, koska eihän kirjoja koskaan ole liikaa, vaikka liikaa niitä on. Käteen jäi tällä kertaa Dostojevskin Vanha ruhtinaan rakkaus, joka alkaa olla aina vain ajankohtaisempi mitä enemmän varaosia minuunkin vaihdetaan.

Löytyi myös Paikkarin torpan opas vuodelta 1940, Hilma Kilkkisen Pitkä matka Siperiaan sekä Ilja Muromets, koululaispainos Vasili Starostinin muokkaamista vanhoista eeppisistä runoista (bylini). Tämä teos on venäjänkielinen ja Palehin koulukuntaan kuuluneen Mihail Shemarovin kuvittama.

    Kilkkisen kirjan annan lahjaksi siskolleni, jolla on ikuinen hyvän lukemisen kaipuu; itse pidän loput. Mihin ne laitan, sitä en vielä ole miettinyt. Johonkin kasaan kai, kunhan ne ensin on luettu.

    Myös pientä syötävää tekee mieli hankkia, yhden hengen talous ei paljoa kaipaa. Sebun ja Üllen lammaskoju on joka vuosi tullut paikalle Tammisaaresta ja varsinkin vaimoni oli ihastunut heidän luomulampaista valmistettuihin makkaroihinsa. Markkinoille menosta näytti vuosien myötä syntyvän perheemme traditio. Kun nyt kuljen siellä yksin, kulkee vaimoni silti yhä mukana.

   Kauppaa käydään, mutta se ei tunnu olevan pääasia. Paikalla on kyllä yksi koju jonka edessä kuulemma on joka vuosi kymmenien ihmisten jono: he jonottavat snappertunalaisia kalasäilykkeitä. Niin nytkin, vaikka kirkonkellot eivät ole vielä edes julistaneet markkinoiden avautumista. Sitten kellot alkavat soida, kärsivällisistä jonottajista ensimmäiset pääsevät ostamaan. Kun tunnin kuluttua kuljen siitä ohi, jono on yhtä pitkä, vain ihmiset ovat vaihtuneet. Koska olen pääasiassa tuoreen kalan ystävä, en kuitenkaan tunge jonoon; ihailen ja ihmettelen sitä vain. Joko kalasäilykkeet ovat todella hyviä tai sitten jono ja sen pituus vakuuttavat muut siitä, että niin on. Kummin vain, tuossa kojussa jopa kauppa käy. Toisissa taas vasta odotetaan ostajia, jotkut jopa myyjää vailla.

   Käden taidot ovat näillä markkinoilla kunniassa ja monen monilla yhdistyksillä on omat myyntipisteensä. Hiidenopisto esittelee Lohjan museon pihapiirissä kurssilaistensa osaamista. Itse museokin on auki ja pääsy sinne ei maksa mitään. Hiippaileepa yhä tihenevän ihmismassan joukossa joku munkinkaapuinenkin. Näen myös joulupukin. No niin, kaikki on nähty. Mennyt on hetken nyt.

     Alanko kotiutua Lohjalle, johon Nummi-Pusulamme muutama vuosi sitten liitettiin, kun tuntuu että pidän siitä mitä näen ja kuulen, jopa siitä että eläköitynyt soittokunta tuuttaa torviaan lähellä Johannes Virolaisen muistomerkkiä. Puheita pidetään, niitä en sentään jää sen kummemmin ihmettelemään. Kuorokin kokoontuu, epäilemättä tuttuja vanhoja joululauluja kajautellaan kohta. Parissa paikassa näkyy jopa avotulta; savun tuoksusta pidän erityisen paljon. Jos maailma siihen kuolee, haluan että se kuolee näin. Ehkä jokaiseen hysteriaan ei sittenkään kannattaisi umpimähkään rynnätä mukaan.

  Tästä aiheesta voisi saarnata pitkäänkin, mutta se ei ole jouluisen saarnan aihe. Joulu on valon ja rauhan aikaa. Kynttilä saa Niemelän mäkitorpassa palaa kuten ennenkin ja isossa uunissa tuli; se pitää talon lämpimänä pitkään. Näin elettiin ennen. Ja näin jossain korvessa ja erämaassa joku yhä elää.

    Ei elämä kuole, se vain muuttaa muotoaan. Sanon äänettömät kiitokset tapahtuman järjestäjille ja alan ajaa kohti kotia. Kuvaan huurepuita, niiden valkoista unta, utuisia ajatuksia. Huomaan taas kerran kiertäväni kotiin pikkutietä Lehmijärven kautta. Nostalginen mieleni on sellainen. Siinä järvessä vaimoni viimeisen kerran ui ja lähti sitten saman päivän iltana kohti Sotshia ja kuolemaa. Aina kun ohitan uimapaikan kyltin, sydämessä vihlaisee. Mutta silti ajan siitä ja mietin, että suurin kaikista on rakkaus. Ei Paavali siinä aivan väärässä ollut.

(14.12.2018)