1.

Kun eilen aamulla ajoin Lohjalle, pysähdyin vielä tavan takaa ottamaan kuvia maisemasta jonka tiesin pian katoavan.

Huurrepuut oli luonut pakkanen kosteudesta ja ihania näkymiä riitti; muuta sanaa en löydä. Miksipä ei ihana? Sisältäähän yksi sana jo monia: vaikkapa sellaiset kuin kaunis, ihastuttava ja koskettava. Parasta on nauttia kaikesta heti, sillä jo viikon keskipaikkeilla saapuu matalapaine plusasteineen ja voimme sanoa hyvästit niin huntupuille kuin kahden millin lumelle joka yhä peittää maata täällä. Kun äsken vähän vaille viisi hain taas puita vajasta, puolikuu valaisi tienoota niin ettei taskulamppuakaan olisi tarvinnut. Lumi ja kuu ovat talvisen yön aurinko, sillä auringon valosta on aina kysymys.

Palasin talolle puita raahaten. Pakkasenhimmeät tähdet tuijottivat taivaalta. Luonto oli vaiti kuten aina aamuyöllä, vain peurat ja hirvet ja kauriit liikkuivat jossain, ehkä jokunen mäyrä, kettu ja supikin. Muutama päivä sitten näin valtavan sarvipääkauriin joka katsoi vain; pukki ei piitannut minusta vähääkään. Sitä ei kukaan ollut vielä yrittänyt ampua.

Päivällä ennen kaupunkiin lähtöä kuvasin taas kerran lisää. Kaikkein kauneimpia näkyjä ei kamera saanut tallennetuksi vaikka miten yritti. Perspektiivi latistaa kameran kuvan aina; avaruus kerta kaikkiaan katoaa.

Edes Äijäsmäen korkea jylhyys ei tunnu kuvassa oikein miltään, minun pitää itsekin palauttaa mieleeni se mitä todella näin. Todellisuus on aina koettava myös itse, pelkkä kuva ei sittenkään riitä. Kun mittasuhde ja syvyys puuttuvat, puuttuu kaikki. Mutta pinnat sentään elävät.

2.

Ajaessa toistelin Leinon säettä, tai säettä jota ajattelin Leinon kirjoittamaksi: Kauneuden korkea kaipuu. Mutta kun kuuntelin Loirin Leino-levyä, löysinkin toisenlaista kauneuden kaipuuta kuten sitten Firefox-haullakin. Olin muistanut väärin, vaikka oikeastaan oikein. Kauneuden kaipuu on parhaimmillaan toki korkea ja se jos mikä voisi olla Leinon säkeestä, mutta Leinolla on kuitenkin vain ”kauneuden saartava kaipuu” tai vielä surullisemmin ”voimaton kauneuden kaipuu”. Nuoruuden optimistista oli siten tullut pessimisti, juuri se varhaisvanha jona Leino usein itseään myös piti. ”Tääll´ ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.” No, ehkei sentään. Mutta joskus tuollainenkin kohtalo voi Suomessamme liipata läheltä.

3.

Samaa kauneuden korkeaa kaipuuta kuin huurepuita katsellessa koin toisella tavalla, kun illalla pistäydyin Rosa Liksomin näytelyn avajaisissa Live-galleriassa, joka jatkaa Ortonin tiloissa ja perinnettä.

Olin saanut kutsuja silloisen Ortonin eri näyttelyjen avajaisiin vuosia, nyt sitten vasta menin. Parisataa muutakin oli kyllä paikalla, tuntui. Olin kuitenkin sen verran aikaisin liikkeellä, että ehdin tutkia taulut ja näyttelyn rauhassa ennen kuin iloinen puheensorina ja tungos lopullisesti täyttivät tilat.

4.

Vuosi 2018 on Rosan elämän kuudeskymmenes. Itse asiassa on ollut tammikuun 7. päivästä lähtien. Näyttely juhlisti kuitenkin edelleen pitkää vuosipäivää ja teki sen hyvin Rosamaisesti. Oli performanssia, videota ja omenatyttönoita joka koristaan jakoi omenia kutsuvieraille.

Valitettavasti itse ottamani kuva juhlakalu omenakoria kantavasta Rosasta jäi epätarkaksi, joten hävitin sen, mutta pääasia eli taulut onnistuivat joten kuten.

Tässä niistä vain muutama.

Taulut ja näyttelyn atmosfääri kannattaa itse nähdä ja kokea kuten tämänhetkinen avara ja lumen valaisema luontokin. Elämä on kuin leikki, joskin myös vakava sellainen. Mutta huumorin ja mielikuvituksen avulla hankalistakin paikoista voi selvitä; näin ainakin itse tulkitsen Rosan luomien hahmojen aivan ikiomaa maailmaa. Joskus hahmot ovat kaksin, mutta yksinkin niissä on turvan hakua ja rauhaa. Ja aina pilkahdus Rosan pettämätöntä naurua.

5.

Aikaa näyttelyn katsomiseen löytyy, sillä se jatkuu aina joulun kynnykselle. Myös minä, entinen stadilainen ja Kallion kundi saatoin yhä ajaa vanhaa kotikaupunkiani ja sen nähtävyyksiä katsomaan, mutta tuskin saatan tehdä niin enää kauaa, koska Helsingin kehitys näyttää jatkuvan samanlaisena kuin nytkin. Jos uusia katuja ei vielä avata ja ruveta kaivamaan, ne revitään auki hyvin pian, jotta kaupungista luotaisi yhä uljaampi ja modernimpi. Jo auottujen katujen kuntoonlaittamisella taas ei ole mitään kiirettä.

Uljaampi kaupunki syntyy näköjään siisi niin – ja varsinkin redimpi! Redi sanalla taisi ennen olla ihan toinen merkitys 40-luvun lopulla kuin nykyään. Miten hauska onkaan todeta taas: ennen kaikki oli paremmin… Kyllä, juuri näin voi ikivanha huoleti sanoa. Entisen Invalidisäätiön pihalta löytyi kuitenkin vielä maksullisia parkkipaikkoja sellaisille jotka kauempaa tulevat. Niiden olemassaoloa tässä sinivihreässä Helsingissä ei kaltaiseni maalainen voi enää kuin kaupungintalon edessä kumartaen ja ihan maahan saakka polvistuen kiitellä. Lisättäköön siksi tähän loppuun vilpittömyyteni vakuudeksi  hirtehinen risti, jonka Hiidenveden rantalaituri muodostaa.

(27.11.2018)