1.

Aamulla kuljen Kazanin tuomiokirkkoon. Kova on tuuli, pilviharsoa kiitää taivaalla, vähän sinistä näkyy. Sateen pientä tihkua on ilma täynnä, mutta niin vähäistä, ettei sateenvarjoa tarvita.

Palvelus on kirkossa käynnissä, väkeä paljon eikä ihmeitätekevälle ikonille nyt ole pääsyä. Sytytän Svetalle sitten kynttilän muualle. Kuuntelen kuoron laulua hetken ja jatkan matkaa kohti Olesjaa. Olemme sopineet että haen hänet ja Sonjan ja kuljemme Nikolskin merikatedraaliin jalkaisin. Siellä tapaisimme Titovit, kuten aina. Ruslan saisi vielä rauhassa nukkua.

Matka taittuu siinä puhellessa. Sonja istuu rattaissa joiden merkki on McLaren. Formulakuskiksiko hänkin aikoo? Pikkurahoista ei olisi silloin puutetta. Mutta tie huipulle onnistuu yhdelle ehkä miljoonasta yrittäjästä. Ja se huipulle yrittäminen maksaa silti jokaiselle.

2.

Kirkossa on täälläkin paljon väkeä: sunnuntai. Etsin vasemmalta Zhenjan joka tuijottaa Johannes Kastajan ikonia. Tämä Johannes on auringon erämaassa paahtama ja villin näköinen. Kaimani.

Kuoro laulaa täällä vielä paremmin kuin Kazanin kirkossa, totean taas. Mariinskin teatteri on kivenheiton päässä, kaikki laulajat ovat huippuunsa koulutettuja. Ei tarvitse maksaa oopperaan, ei tarvitse katsella lapsekkaita hyppelyjä lavalla. Tämä riittää minulle.

Oleg ilmestyy jostain. Lopulta Tanjakin. Sitten jopa Julija. Otan kuvan ensin heistä ja myös Zhenjasta. Ystävät ovat ystäviä.

Olen tuonut Olegille Hayao Miazakin dvd-satsin, koska poika on alkanut omasta mielikuvituksestaan rakentaa samanlaisia tankkeja ja lentokoneita kuin Miazakin animaatioissa. Kaksi suomeksi dubattua hankin, mutta yhden venäjäksi jälkiäänitetyn löysin hyllystäni; sen toi aikanaan Sveta. Hän ei tätä lahjan kierrättämistä taatusti panisi pahakseen. Aikanaan me katsoimme yhdessä kaikki Miazakit Oljan seuraksi.

3.

Sonja ei kauan viihdy paikallaan vaan tahtoo kulkea ja katsoa, ihmetellä, etsiä. Levoton sielunsa tuntuu jo janoavan aikuisuutta. Kun taas moni aikuinen on kaiken ikänsä kuin lapsi. Aikuiseksi olisi syytä kasvaa, mutta lapsen luovuutta olisi hyvä myös säilyttää. Ristiriita, jota lienee vaikea ratkaista.

Sonja ei tällaisia vielä mieti, hän tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo ja näen että vanhemmat ovat lopulta hänen kanssaan vaikeuksissa, jos suunta jatkuu; tämä pieni on erityisen oppivainen ja tietää mistä narusta vetää, jotta saa tahtonsa läpi.

Olen jo kuullut, kun Sonja oikein kirkuu; ääni on uskomattoman kova. Miten hänet sitten kirkossa voi laittaa kuriin ja Herran nuhteeseen, kuten ennen niin kauniisti sanottiin, ellei heti suostu lapsen tahtoon.  Sata vuotta sitten asia tosin ratkaistiin selkäsaunalla; nyt se on jo rikollista puuhaa. Mutta rajat täytyy asettaa, ei lapsi niitä itse ymmärrä, siksi hän kokeilee kaikkea. Ajattelen silti myös näin: on tärkeää että lapselle kasvaa vahva oma minä. Sen varassa voi parhaiten kasvaa. Kunhan minuus ei ota kaikkea valtaa ja tee ihmisalkiosta huomionkipeää narsistia, joka jatkuvasti pompottaa ja alistaa läheisiä ja esiintyy vieraammille laupiaan samarialaisen ruumiillistumana. Muutamia sellaisia olen tässä maailmassa jo tavannut. Kylliksi ja liikaa.

4.

Meidät kutsutaan taas Titoveille teelle, mikä tarkoittaa myös ruokailua. Saamme sienisoppaa ja suolaisia ja makeita blintshikkejä – blinejä siis. Ne ovat räiskäleitä jotka on taiteltu kauniiksi nyyteiksi ja sisällä on vaikkapa kanaa kastikkeessa tai sitten makeaa rahkaa. Sveta teki jälkimmäisiä minulle aina. Taas huomaan katsovani taaksepäivän. Tanja hymyilee hieman surumielisesti. Ehkä hän vaistoaa mitä ajattelen. Työhuoneessa hän näyttää uuden ikonin alkua jota paraikaa tekee minulle: Angel Hranitel on siinä, Suojelusenkeli jolla lapsi sylissä. – Se tarkoittaa tulevaisuutta, sanon ja kiitän jo etukäteen. Ehkä päiviä on vielä myös edessäpäin.

5.

Olemme Ruslanin kanssa puhuneet Venäjän eläkeuudistuksesta. Venäjällä on vain kaksi aluetta joissa eliniän odotus on uutta eläkeikää korkeampi. Venäläisiä tappavat taudit, viina ja tupakka. Huumeetkin kai, vaikka niistä ei puhuta. Yhtälö jonka mukaan ihmisen pitäisi tehdä työtä kuolemaansa saakka, ei kuitenkaan missään toimi. Jos itse niin aionkin, se johtuu vain siitä että olen peruseläkkeeni jo muulla työllä ansainnut ja jatkan kirjalijana niin kauan kuin saan sanoja luoduksi. Mutta edes Venäjällä ei vanhoja ihmisiä  enää haluta pitää töissä; ikärasismia löytyy kaikkialta. Kokemukselle ei silloin anneta suurtakaan arvoa.

Kaduilleko vanhat sitten lakaistaan? Vain ne joilla on lapsia, voivat naapurimaassa edes olettaa saavansa tukea ja huolenpitoa.

Valtiosta ei siihen ole: sen rahoista varastavat suuret varkaat ainakin puolet. Monet heistä ovat Putinin piiriä tai ainakin tukijoita. Mutta uutta vallankumousta ei silti tule, siitä jo Sveta puhui. Kommunismi sai senkin aikaan; menneitten vuosikymmenten antama esimerkki on huonoin mahdollinen, vaikka köyhillä oli totalitarismissa kuitenkin peruselintaso ja työtä.

Hankalaa on johtaa maata, mitä tahansa. Mutta suuren maan johtaminen on liki mahdotonta. Trump, tuo onneton labiili hölösuu, on antanut sillekin näkyvimmät kasvot.

6.

Venäjällä lapsia kuitenkin vielä syntyy ja synnytetään. Ilman lapsia ei todellakaan ole tulevaisuutta. Suomessa uusi itsekkyys on saanut aikaan tilanteen, jossa kansa ei kasva, vaan tekee lopun itsestään. Kun ihminen ajattelee vain omaa uraansa, hyvinvointiaan ja mukavuuttaan, jota pieni lapsi häritsisi, hän on vanhempana totaalisesti tyhjän päällä; suoraan sanoen onneton otus.

Sitä vain ei nuorena näköjään käsitä. Vanhuuden tai vanhemmuuden viisauteen ei uskota, ja kun uskotaan, on jo liian myöhäistä.

Maahanmuutajille tulisi itse asiassa olla kiitollinen: työntekijöitä heidän joukostaan löytyisi, jos heille annettaisiin koulutusta. Mitä valtiomme tekee, sitä emme vielä näe. Lapsiperheitten tukemisen pitäisi kuitenkin olla avainasemassa uuden hallituksen ohjelmassa.

7.

Katsomme Hayao Miazakin Laputaa, Linnaa taivaalla. Venäjäksi se on nimetty Saareksi taivaalla.

Zhenjakin nauraa, Oleg on innoissaan, minä muistelen menneitä, Ruslan tulee ja tempautuu myös mukaan animaatioon soppaa syödessään. Jopa Olesja katsoo filmiä.  Oljaa, juhlien sankaria, ei vieläkään näy. Hän vasta toipuu omista juhlistaan ja on kuulemma joutunut tekemään työn jonka on luvannut valmiiksi juuri täksi päiväksi.

Tanja istuu viereeni ja puhumme siinä sivussa, mutta Sonja joka nyt on jäänyt vaille huomiota, tahtoo sitä niin, että menee ja hakkaa pianoa kaksin käsin kunnes joku hänet huomaisi ja ehkä kieltäisi. Kun sekään ei auta, hän onnistuu pelkin käsivoimin kipuamaan Olegin harjoitusköyttä ylös. Akrobaatti, näyttelijä Sonja ainakin jo on. Ja taas hän huutaa minulle: Hannu, smotri! Ja katsonhan minä. Kuinka todellakaan voisin olla katsomatta.

8.

Oleg soittaa meille vielä viimeisimmän oppimansa kappaleen: Griegiä. Virheitä ei tule. Jokainen lapsi on ihme ja tulevaisuutta. Kuinka sitä eivät omat nuoremme käsitä. Juuri äsken he itse olivat sellaisia ja useimmiten heitä kaiken lisäksi hyvin kasvatettiin ja hoidettiin.

Kun pääsen hotelliin on jo ilta ja yhä pimenee. Olja tulee viimein. Ruokin häntä sillä mitä huoneesta löytyy, ulitkalla (kierretty juustoviineri) ja teellä ja hänellä on mukanaan kanaa, jonka tjotja Nadja on mukaan laittanut. Vähitellen tämä täysikasvuinen tytär toipuu. Otan hänestä virallisen syntymäpäiväkuvan hotellihuoneen seinä taustana.

Lähdemme sitten kohti Filharmoniaa. Kun menee aikaisin, on oleskelutilassa vielä väljää, voi juoda vaikka lasillisen omenamehua ja syödä jotain makeaa (Olja) ja sitten istua ja katsoa saapuvien ihmisten kirjoa.

Ihmisiä täällä riittää, sali on loppuunmyyty. Heitä tulee aina vain lisää. Joillain vaatteet viimeisen päälle muodikkaat, joillain risaiset muotifarkut jalassa. On vanhoja, Pietarin älymystön edustajia, ja nuoria tulokkaita; kaikenikäisiä miehiä ja etenkin naisia.

Seinillä ovat edelleen säveltäjien muotokuvat. Mukana myös Sibelius, etunimeltään täällä Jan. Otan kuvan hänestä. ”Ihana egoni!”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. Ihanaa on musiikkinsa kyllä yhä.

Ohjelmassa seuraa kuitenkin muuta: Beethovenia, Brahmsia, ja Mozartin pianokonsertto numero 20, jonka soittaa Jekaterina Metshenina. Orkesteria johtaa Juri Simonov. Löydämme paikkamme, istumme ja odotamme, että kaikki esiintyjät ovat tulleet lavalle. Suuret kristallikruunut loistavat, pimenevät sitten taaempaa. Vain muutama yskähdys puhkoo hiljaisuutta. Täällä olin ennen lähes aina Svetan kanssa, nyt mukana on Olja. Musiikki alkaa soida, se leviää heti kaikkialle kuin tuuli. Taas ihastun salin akustiikkaan, taas istun ja annan ajatusten kulkea, olen vain. Näinkin voi elämä jatkua.

(19.11.2018)