Hyvikset ja pahikset – inhokit ja suosikit


Katselen tennistä, naisten loppuottelua US-Openissa. Tuota Grand Slam -turnausta pelataan New Yorkin tennispyhätössä. Tuloksen jo tiedän koska netti ehti kertoa sen; peli kun käytiin yöllä Suomen aikaa. Vastakkain tässä aamun uusinnassa ovat edelleen vanhan tankkipolven edustaja eli muskelimamma Serena Williams sekä Japanin nuori Naomi Osaka, jos 20-vuotias sitten enää on nuori. Muistelen että aikanaan Martina Hingis voitti ensimmäisen mestaruutensa 15-vuotiaana; kyse oli kuitenkin silloin vielä tavallisesta aikuisten kilpailusta.

Miten iloisen hämmästyneeltä Hingis  silloin näytti, hän ei voinut uskoa tapahtuneeseen. Ja miten hämillään vanha kettu Arantxa Sanchés Vicario oli; muistaakseni häviäjä oli juuri hän.

En löydä netistä todennusta väitteelleni häviäjästä, mutta jossain lähellä Ranskan ja Espanjan rajaa meren äärellä peli joka tapauksessa pelattiin. Kamera näytti aina välillä merta, uijia ja purjehtijoitakin. Mikä parasta, väliin jo lopettanut Hingis on taas mukana kuvioissa, pelaa yhä nelinpelejä ja menestyy. Ikä ei olekaan este.

Se siitä, palataan nykypäivään. Ennustin tankille voittoa, mutta nyt tiedän että voiton saikin yllättäjä Naomi. Ensimmäinen erä näytti olevan hänelle selvää pässinlihaa. Serena löi kovaa kuten aina, mutta usein pitkäksi, leveäksi tai verkkoon. Ja japanilainen taas kykeni monet palloista palauttamaan. Se tuntui jo riittävän. Mutta taitoakin oli ja harkintaa.

Toinen erä oli kuitenkin heti tasaisempi. Serena luotti  itseensä hieman enemmän ja mursi vastustajansa, johti jo 3 – 1. Mutta kun Osaka mursi takaisin, Serenalta meni maltti. Usein maltin mukana menee myös tolkku, ellei ihminen ole John McEnroe jolle alituinen purnaaminen ja kiukuttelu oli myös taktiikkaa. Sillä siihen asti hyvin pelannut vastustaja saatiin ärtymään.

Serenan virhe oli siinä, että hän alkoi väitellä tuomarin ratkaisuista. Ja mitä enemmän hän väitteli, sitä huonommaksi hänen tilanteensa kävi.

Jokaisen pelaajan pitäisi muistaa tämä. Mutta Serena ei muistanut. Ja vaikka hän lopulta jatkoi pelaamista, hän oli käytöksellään menettänyt ensin osapisteen, sitten mailansa rikottuaan saanut toisen varoituksen ja lopulta kolmannen varoituksen myötä katosi todellinen pelipiste; ihan kuten säännöt määräävät.

Seuraavan oman syöttönsä Serena piti kuitenkin nopeasti ja täysin puhtaasti ja toisen erän tilanne oli 4 – 5, mutta hyvin pelatun pisteen antamasta ylimielisyydestä ei seurannut sen enempää, sillä Serena jatkoi purnaamistaan ja huuteluaan, vaikka koko tuomaristo oli kentän laidalla häntä rauhoittelemassa. Serenasta syy oli tietenkin ottelutuomarin, jota hän oli kutsunut varkaaksi. Mutta kyllä hän saa syyttää kaikesta itseään. Tuomari oli kokenut ja nähnyt pelaajia ennenkin. Kaikenkaltaisia ihmisiä riittää myös joka tennispeliin.

Huviani lisää se, että madame Williams kertoo räyhäämisensä olleen vain taistelua naisten oikeuksien puolesta. Ehkä hän onkin tyypillinen narsisti joka ei koskaan voi nähdä mitään vikaa itsessään?

Minulle sopi hyvin että Naomi Osaka voitti, mutta johtuuko se vain siitä etten ole koskaan ns. pitänyt Serenasta, hänen hahmostaan ja pelityylistään. Aikanaan hän on taatusti popsinut pillereitä kehoa rakentaessaan, väitän, kuten myös toinen inhokkini: Rafael Nadal, jota rasittavat vielä toistuvat pakkoliikkeet, joita on tuskallista katsoa. Toisaalta minulla ei ole ollut esittää mitään väitteitteni tueksi, ellei nyt sitä että Serenan on yhä vaikeampi hillitä hermojaan. Se on usein pilleristiurheilijan kohtalo.

Ja pakko on tunnustaa, että joka tapauksessa hyvin kumpikin inhokeistanikin yhä pelaa. Miksi sitten otan niin kiihkeästi kantaa peliin ihmisen ja hänen antamansa mielikuvan kautta, enkä heidän kulloisenkin pelinsä ansioista? Mutta niin vain on. Minulle Hingis tai Steffi Graf ovat aina olleet mieluisia, juuri kuten Naomi Osaka nyt.

Fabrice Santoro tai Agassi edustivat taas sitä miesten tennistä jota edelleen arvostan. Ja myös heidänkaltaisiaan jatkajia ja taitajia on tullut kentille.

Käsi sydämellä. Pidinkö ja pidänkö heistä kuitenkin silti myös muistakin syistä kuin vain pelillisistä. Pakko vastata, että ehkä. Karisma, aura, karma ovat sanoja joilla mieltymystä voi selittää.

Kun tätä mietin, päädyn jälleen kerran politiikkaan. Kuinka monessa tapauksessa me inhoamme jotain poliitikkoa ja suosimme toista usein muista syistä kuin siitä mitä he tekevät tai todella saavat aikaan. Ihminen puhuu, mutta asiat eivät, koska emme kuuntele niitä. Me katsomme ja näemme muuta, usein sitä mitä tahdomme. Pieni virhe jopa pukeutumisessa voi olla syynä siihen että emme ihmistä arvosta. Punainen solmio, kesäparta, lihavuus, tupee tai muu vastaava ovat useimmille liikaa. Sama se mitä sellainen henkilö haluaa sanoa. Pitää olla muodikas, pitää osata vedota ihmisiin myös ulkoisesti. Pitääkö todella?– Televisiota ja medioita, jotka yhä enemmän rakastavat vain pintaa ja huuhaata, on tästä kaikesta joka tapauksessa taas kerran kiitäminen.

(9.9.2018)