Pietarin ikävä


1.

Pariisin ikävä, Baudelairen Le Spleen de Paris on kirjana ja myös käsitteenä tuttu.

Mutta voiko samalla tavalla ikävöidä Pietariin. Uskon että ainakin Gogol ja Josif Brodski tekivät niin ja taidan kuulua tässä ainoassa asiassa samaan seuraan. Siltä minusta ainakin alkoi tuntua, kun sunnuntaiaamuna pääsin Allegroon ja sain laukkuni ylähyllylle ja itseni junan tuoliin. Taas kerran olin matkalla, mutta en matkannutkaan minne tahansa. Olin viimein lähdössä Pietariin ja tunsin siitä iloa, joskin matkan syy ei ollut niitä hauskimpia: vaimoni kuolemasta tulisi tiistaina kuluneeksi tasan vuosi.

2.

Junassa oli tavallista enemmän eläkeläisturisteja, jotkut jopa itseäni vanhempia, alkoi tuntua. Australiasta oli rouvaseurue, toinen Espanjasta. Kiinalaisia ei ihme kyllä näkynyt.

Ystävällinen konduktööri näki paljon vaivaa australialaisten kanssa, jotta Venäjän maahantulolomake tulisi oikein täytetyksi. Tällainenko on virka-Suomi, rauhallista ja naurunkin säestämää palvelua jota ei uskoisi todeksi, ellei vierestä seuraisi.

3.

Asemalla odotti koko perhe: Olja, Olesja, Sonja ja Ruslan. Pieni Sonja oli opetellut jopa suomea, jota ei ensi hämilläänolossaan saanut suustaan, mutta pian Sonja tokeni. Djeda oli tullut, Hannu-nimeä hän alkoi toistella takapenkiltä ja sitten sanoa suomeksi: – Pitkä matka. Mietin, että kaksi ja puolivuotias puhuisi kohta parempaa suomea kuin minä venäjää jota sentään olen opetellut vuodesta 1972. Mutta lapset ovat lapsia. Maan suola ei ole turha sanonta, varsinkin kun sitä käyttää näin pienistä.

4.

Ajoimme ensin hotellille, joka oli tuttu Moika 5. Siellä ilmoittauduin ja sitten nousimme kaikki huoneeseen odottamaan, että saisin tavarat edes jotenkin puretuksi.  Ja sainhan minä. Sitten taas autoon ja kohti nuoren perheen asuntoa, jonne pitää kivuta viisi kerrosta. Se toi mieleen äskeiset nousut Vaeltajan Ristille Oloksella.

Perillä odotti nuudelilla kyllästetty kanasoppa, salaattia ja palan painikkeena teetä sekä juustoinen kierrepuusti, jonka kauppanimenä on yksinkertaisesti ulitka eli etana. Sanaa samaa käytetään myös karavaanareista.

Sonja tahtoi esitellä minulle aivan kaikki uudet asiat jotka vain hänen mieleensä tulivat; niitä riitti nukenrattaista pieneen soittimeen. Hän tarjosi minulle sitten itse keittämäänsä herkkutattisoppaa, jolla ruokki myös isoa poikavauvaansa. Tatit olivat kangasta, jota oli täytetty ehkä pumpulilla. Rikki ne eivät kuitenkaan vielä olleet menneet. Ja sitten Sonja muita mutkitta kapusi syliini. Voiko tuollaista heltymättä kokea; en minä ainakaan. Muistan miten minusta nuorena sanottiin ironisesti: ”Mäkelä, lasten ja koirien ystävä…” Koirista en vieläkään ole aivan varma, paitsi tietysti joistain erityisistä, kuten Vapusta tai Bimistä. Molemmat ovat kuitenkin jo siellä missä vaimonikin.

5.

Hautuumaa odotti. Oli tehtävä suunnitelma siitä miten hauta vuosipäivän jälkeen laitettaisiin eräänlaiseen ikuisuuskuntoon. Se tuntui tällä hautausmaalla tarkoittavan tiukkaa mustaa marmoria koko haudan alueelle sekä yhtä mustaa hautakiveä, johon vainajan valokuva oli upotettu. Ei, ajattelin, ei ainakaan tuollaisia. Muistin, että Svetaa liikutti aikanaan kertomukseni Tanskan Langelandin hautuumaalta, jossa ihmiset olivat rannalta ajoissa etsineet itselleen luonnonkivet joihin sitten oli pelkästään raapustettu: Vagn Lunds Steen.

Luonnonkiven alle Sveta sitten halusi. En myöskään käsittänyt miksi puinen täysin kunnossa oleva risti joka haudalle vasta vuotta aiemmin oli laitettu pitäisi nyt poistaa. Arvelin, että vainajan olisi helpompi hengittää jos kiveys vain reunustaisi hautaa ja multa olisi avoin, kasvien täyttämä. Se ainakin puhuttelisi omaa estetiikkaani. Siihen sitten tuotaisiin jostain Suomen suunnalta iso kaunis luonnon muovaama kivi. Kiveen taas voisi kiinnittää metallilaatan johon Olja taiteilisi äitinsä piirteet.

Puhuin tästä ja näin nuorison kasvoilla uskon ja epäuskon ilmeitä. Mutta kun tutkimme hautoja, säntillisten marmorivankiloiden seasta löytyi myös vapaampia muodostelmia. Pieni enkeli taas oli sellainen, etten voinut sitä sivuuttaa. Joku oli laittanut sen jalustalle leikkiauton; ehkä kyseessä oli lapsen hauta.

Hautausmaalla ei sittenkään ollut muita sääntöjä kuin yleinen maku. Sen voisi kyllä huoleti sivuuttaa kuten lähes kaikessa.

6.

Kuljimme autolle ja ajoimme taas eteenpäin. Sonja oli saanut tarpeeksi ajaa Smolenskin hautausmaan kujia pienellä kolmipyörällä, samokatillaan. Nyt hän istui tyytyväisenä takapenkillä ja huuteli minulle vähän väliä  niin venäjää kuin suomeakin. Muistin miten ruokailumme jälkeen olin lukenut hänelle suomalaista muumi-kuvakirjaa ääneen ja heti perään hän vuorostaan luki venäläistä lastenkirjaa minulle omalla tavallaan, sanoja ja sanontoja muistellen ja kovalla äänellä. Myös kaikki ilmeeni ja eleeni hän näytti jo oppineen ja esitteli niitä minulle kummankin suureksi tyydytykseksi.

7.

Kazanin tuomikorkon kulmalla jäin pois kyydistä ja suuntasin kohti valuutanvaihtoa, kauppaa ja hotellia. Rupla oli taas hivenen laskenut, nyt yhdellä eurolla sai jo 78 täkäläistä rahaa. Muutamalla eurolla saattaa siten syödä kelpo aterian. Mutta mihinkään ravintolaan en nyt mielinyt. Ostin litran morsia, karpalomehua  ja saksalaisesta leipomosta piirakan ja suuntasin sitten kotiin. Täällä hotelli sai nyt luvan kantaa tuota hyvää nimeä.

Kauaa en kuitenkaan viipynyt huoneessa. Palatsiaukiolta oli kuulunut musiikkia ja lähdin sitä kohti. Kun pääsin perille, oli aidatulla alueella telttoja ja menossa jokin kaupallinen tilaisuus: sisäänpääsy sinne tapahtui metallinilmaisimien lävitse. Ei kiitos. Keinolonkkani huutaisivat heti muutakin kuin hoosiannaa, aseita alettaisi etsiä. Musiikki lavalla huusi sitä paitsi muutenkin jo liian kovaa. Niinpä kiersin vain aukion ja palasin Moika-joen vartta hotellille.

Turisteja kuljeteltiin kanavia pitkin pienillä ja suurilla jokiveneillä; kaiuttimista kantautui venäjää, ihmisiä kulki sinne tänne. Mutta mitä etäämmälle pääsin Palatsiaukiolta, sitä paremmalta tuntui. Kuinka rauhaisa olikin taas ilta. Otin kuvan Pushkinin viimeisestä asuintalosta jonka toisessa kerroksessa sijaitsee hänen kotimuseonsa; sieltä löytyy yhä bordeaux´npunainen divaani, jolla Pushkin kuoli. Kävin siellä usein kun kirjoitin hänestä kirjaa. Sekin on enää muisto vain.

Toisen kuvan pääosan vei sitten Moika-joki itse. Moika tarkoittaa pesua; ainakin nykyvenäjässä. Joen vettä ei siihenkään enää voine käyttää, mutta turistien rahtaamiseen se kelpaa kyllä. Kuljin ja mietin sitä ja vähän muutakin ja niin olin jo hotellin kohdalla. Portin ovi aukeni kun painoi soittokelloa ja hissikin toimi taas. Ovi avautui muoviläpyskällä, pieni huone odotti matkaajaa.

Äkkiäpä päivä kääntyi iltaan. Eikä tähän päivään enää mitään ihmeitä mahtuisikaan. Se siitä ja loput unessa. Illasta tulisi pian yö. Ehkä luen vielä hetken kirjaa ja alan sitten kaikessa rauhassa nukkua. Aamulla ei ole heti kiire yhtään minnekään.

(26.8.2018)