Laestadius ja Reidar

1.

Sade alkoi aamulla ja jatkui ja jatkui. Sen kuuli kämpän korkeasta katostakin ja näki ikkunoista. Oli selvää että tunturiin ei kannattanut nyt poiketa. Vaan auto oli yhä olemassa. Katsoin netistä Gef Visionista että aurinkopanelini olivat jo parissa kuukaudessa tuottaneet sähköä 7855 ajokilometrin verran, joten ajattelin että voin heittäytyä edes kerran tuhlaavaiseksi ja nipistää niistä jotain. Ensin Muonion markkinoille ja sitten Karesuvantoon. Sieltä olin vuotta aiemmin Svetan kanssa hankkinut Lars-Ante Kuhmusen musiikkia, johon miellyin ja josta Svetakin piti.

Lisää hullu pyytää, kuten kauniisti sanotaan.

Markkinoille ajoin kuitenkin ensin, olihan se matkan varrella. Sade jatkui, autossa oli sontikka (venäjäksi zontik). Oli aamu, minä ainoa asiakas. Eikä myyjiäkään ollut paikalla kuin muutama. Punaisessa autossa istui sateensuojassa nainen jonka takakontissa rieskaa; lupasin ostaa yhden. Kaksi myyntikoppia oli auki, katselin niitä ja kun hetken olin toisen myyjän kanssa puhellut, olinkin kopin sisällä. Sieltä löytyi maailman pienin kahvila ja vanhain tavaran kauppa.

Mitäpä muuta kuin ihmettelemään. Näin kuivatuista kasveista tehdyn pikkuisen taulun jonka hinnaksi sovittiin neljä euroa. Saman tien nainen pyysi minua jäämään siihen pitämään putiikkia pystyssä ja ajoi jonnekin korvarenkaat helisten: “Ota kaikesta mahollisimman iso hinta!” Join kahvia johon olin saanut luvan, laskin neljä euroa pöydälle ja kun naista ei vieläkään kuulunut, lisäsin vielä 50 senttisen kahvirahaa ja lopulta poistuin.

Naapurikopin mies kertoi pitävänsä vahtia, vaan tuntuu, että täällä pohjoisessa kaikki olisi säilynyt ilmankin. Tein vielä lupaamani rieskakaupan (myös kampanisuja on torstaisin aina tarjolla) ja istahdin autoon. Avanti, popolo!

2.

Ajoin kohti käsivarren kainaloa. Sade satoi mutta minä lauloin. Ja Karesuvannossa käänsin sillalle ja niin olin Ruotsin puolella Karesuandossa. Ainoan tulliaseman videokamerakin näytti nukkuvan.

Vaan mitäpä ihmeellistä rauhan kyydittäisikään menisikään. Tämmöisiä eläjiä vain.

Tiesin että Ruotsin puolella oli kauppa ja kauppa siellä edelleenkin oli. Pieni, sotkuinen ja kodikas, täynnä sekalaista tavaraa, yhä myös cd-levyjä. Uusi Kuhmunen löytyi kuin löytyikin.

Puhuin pitkään ruotsia myyjän kanssa, kunnes hän alkoi vastata suomeksi. Ilmeni että nainen oli Helsingistä. Hän kuitenkin kohteliaasti kiitteli ruotsiani. Sama oli käynyt Kautokeinossa Juhlsin kaupassa, jossa myös oli etelästä tullut nuori suomalaisnainen töissä. Tämä oli kuitenkin jo poikkinaitu ja selvästikin rouva.

3.

Laestadiuksen pirtti oli vuorossa.

Se oli auki kuten aina, kaikki tavarat siististi esillä, korttien hinnan sai kulkija itse laittaa metallilaatikkoon. Yhä on sisällä harras tunnelma; se tuoksuu, siihen voi todella koskea.

Muistin miten Sveta vuotta aiemmin oli istunut pirtin takapenkillä ja miettinyt pitkään jotain. Sama on Jumala kaikilla ihmisillä, puhuttakoon mitä tahansa; myös ateisteilla. Otin kuvaan penkeistä ja taas kerran pirtin ikkunasta. Tämmöiset paikat ovat kirkoista parhaita – Pielpajärven erämaakirkon, tunturin laen ja ikivanhan pietarilaisen ortodoksipyhätön ohella.

4.

Koska sade ei vielä aivan hellittänyt ja maa oli litimärkää, käsitin ettei vaeltamisesta edelleenkään tulisi mitään. Päivä se on huomennakin. Koska olin yhä virkeä, kuin Laestadiuksen herättämä, suuntasin auton nyt Kittilään ja siitä vielä Kaukoseen. Uusi Kuhmusen levy sai toimia matkamusiikkina ja vierustoverina ja kyllä Lars-Ante antoikin tulla.

Minä lauloin mukana. Voijaa minun poroni! se kirja tuli mieleen. Muistin myös Kerttu Vuolabin. Missä olet nyt, Kerttu, sinä joka käänsit saameksi Pikku prinssin; missä on koirasi Ränne? – Lars-Anten melankolia alkoi myös kuulua hurjan saamerockin jälkeen. Yhdessä kappaleessa hän lauloi englanniksi suruaan siitä, miten kaunis hieno vanha saamenkieli katoaa. Yrittäkää todella pitää sitä hengissä, lisään minä siihen. Maailma ei saa olla vain yhden kielen ja ajatuksen varassa.

5.

Kittilään ajettaessa ohi menivät matkailuautotkin, mutta sain ne kaikki kiinni kaupungin raitilla, koska siinä oli 40 kilometrin rajoitus. Lapissa toden totta kannattaa ajaa lujaa ja keskellä tietä… Kittilän jälkeen kaikki painoivat kuitenkin taas kaasun äärimmilleen. Vaan itselläni ei ollut kiirus. Muistelin siinä, miten 1964 tammikuussa olin ollut Raijan kyydissä hänen viistoperäisellä pikkuautollaan ja olimme ajanneet Särestöön seudun ´hulluna´ pidettyä taiteilijaa tapaamaan. Reidar Särestöniemeä siis.

Reitari oli paikalla; tie vei silloin Ounasjoen poikki jäätä pitkin. Karbiidilamppu paloi, sähkö ei ollut. “Mie halluun tehä näitä tauluja niinko mie lapsena piirsin”, Reitari sanoi. Poroja pälvessä. Pari maisemaa, riekko lumessa. Hienoja ne olivat kaikki.

Muistin taas sen ja sen miten tapasin Reitarin hänen Helsingin näyttelynsä avajaisissa Pinxissä. Myös sen, miten taulut sitten muuttuivat ja nimikirjoitus kasvoi. Kaikki kun kävi kaupaksi. Kun yhdestä vastaostetusta taulusta alkoi rapista maalia, sen hankkinut valitti Reitarille. “Onko siinä nimi tallella?” Reitari kysyi.  “On”, mies vastasi. “No senhän sie miulta ostit!”

Mahtaa olla tositarina. Kuten niin monet muutkin mahdottomat jutut joita ylhäällä yhä hänestä kuulee.

Täälläkin olin käynyt Svetan kanssa, joka teki Reitarista ja Särestöstä pitkän jutun lehteen. Vaimoni uskoi, että tämä mies kiinnostaisi myös venäläisiä.

Tie Särestöön on yhä huono, vaan kuulemma juuri samana päivänä oli tiehoitokunta tehnyt Särestön kahvilassa päätöksen sen päällystämisestä. Helpotus. Sinne kannattaa joka tapauksessa ajaa jo ihan vanhan Särestön ja kauniin kentän vuoksi Reitarista itsestä nyt puhumattakaan. Väri-iloittelun keskeltä löytyy myös paljon muuta.

Yritin kuvata niittyvillataulua, se kasvi kun oli Svetan suurin rakkaus täällä. Reidar on nimennyt kukat suopursuiksi. Sanoisin, että mies on erehtynyt…

Taulu heijastui syvään uima-altaaseen joka täytti kaksi kerrosta. Siinä altaassa oli itse Kekkonenkin polskinut saunan jälkeen, joka yhä löytyy uima-altaan takaa.

6.

Kun pääsin lopulta kämpille olin väsynyt. Vaan myös uupunut hyvällä tavalla. Tuli mieleen Reidarin ateljeen vuode.

Vaan ihan mikä tahansa lavitsa kelpaisi nyt. Ja kelpasikin.

Kannattiko ajo, tuhlasinko ja tuhosinko luontoa? Joskus pelkkä liikkeellä olo on sentään kuitenkin jo päämäärä, vai miten Koivisto sen muotoili. Ellei Marshall MacLuhan?

Mietin sitä. Jälkimmäinen sanoi ainakin tämän: “The Medium is the Message.” Ja siltä alkaa vaikuttaa kun maailman medioita nykyään lukee, katselee ja kuuntelee… Mutta takaisin Aasiaan Arto Mellerin sanoin. Kiitos aurinkopanelien jotka kotona alkavat tehdä työtä taas kun valo ilmestyy myös etelään, on omatuntoni edes hieman puhtaampi. Ikuisesti en elä, vaan en vielä aivan tahtoisi pysähtyä paikalleni ja kuolla. “Aina voi oppia jotain uutta”, kuten lähes satavuotias Arvo Ylppö sanoi. Sen olen siteerannut ennenkin, vaan repetitio est mater studiorum – harjoitus tekee mestarin. Tai näinkin kääntäen: toisto lie yhä opintojen äiti.

(Reidar Särestöniemen kirjoja; Edith Södergranin runoja)

(17.8. 2018)