On the Road 4: Kant ja Kaliningrad


1.

Herään aamulla ukkosen jyrinään. Modernista hotellista näkyy vanha talo sateenviiruttaman ikkunan läpikin. Kuvaan pujahtaa lentäväksi lautaseksi myös huoneen kattovalo. Muita valoja tänne on vaikea saada: toimiva katkaisin puuttuu. Vaan onhan vasta elokuun alku.

Vielä eilen olimme Kuurin kynnäksellä, nyt on ympärillä Kaliningrad, tuo ikiaikainen Königsberg. Kynnäkseltä emme päässeetkään pois noin vain: raja-asemalla meni odotteluun parisen tuntia, kunnes eestiläinen autonkuljettajakin hyväksyttiin. Olihan siinä ilmeinen ristiriita että suomalaista joukkiota kuljetti virolainen liikennöitsijä. Lopulta pulma ratkesi eduksemme. Odottavan aikaa sai kulumaan kesy kettu sekä rajamies huumekoiransa kanssa. Varsinkin miehestä tuli niin tuttavallinen, että hyvä kun hän ei hypännyt bussin kyytiin mukaan.

2.

Kuurin kynnäs oli raja-aseman jälkeen kapeimmillaan, mutta merta ei näkynyt. Metsä oli Venäjän puolella vielä villimpää ja muuttui lehtipuuvaltaiseksi. Tietä reunustivat kaikkialle pysäköidyt autot: venäläisten loma oli ehkä jo alkanut. Sitten kynnäs kaiketi loppui, koska maisema avartui. Kyltin mukaan edessä oli pieni kylä Zelenograd, joka olikin äkkiä kasvamassa valtaisaksi kaupungiksi. Joka puolelle nousi tornitaloja, moni oli jo valmis, vielä useampi kesken. Paikassa täytyi siis olla teollisuutta? Tai sitten rakentaminen liittyi laivastotukikohdan perhehuoliin.

Sama rakennusbuumi jatkui itse Kaliningradin kaupunkia lähestyttäessä. Pellot olivat hunningolla, niillä kasvoi uudistaloja tai ei mitään. Ruoka täytyy siis tuoda jostain kaukaa?

3.

Kaliningradin alue ( Vanhaa Preussia ja sitten Hitlerin Saksaa vuoteen 1946) ei ole Venäjää sinänsä, kerrotaan oppaissa ja oppaan suullakin. Myöhemmin saamme kuulla, että  40 % kansalaisista ei koskaan ole käynyt isossa isänmaassa. Vanhaa saksalaista perintöä on yhä jäljellä myös rakennuskannassa; paljon siitä kyllä tuhottiin neuvostoaikana. Vain yksi patsas, runoilija Schillerin, sai armon jäädä pystyyn. Joskus runoudella menee siis sittenkin hyvin.

4.

Hotelli ei ole Hilton vaan Marton, moderneja Hiltoneita matkiva. Lasia ja pimeyttä, jylhyyttä ja tylsyyttäkin. Ilmastointi huutaa kovaa ja huoneessa on jääkylmä. Se tuntuu vielä pahemmalta kuin kuumuus.

Onneksi seinältä löytyy piskuinen säädin ja saan kylmyyden pois, mutta osa hurinasta jää ja vaikka siihen tottuu, on se aamulla yhä tallella.

Huomaan kaipaavani takaisin kynnäkselle. Lähes aina puiset rakennelmat aidon villin luonnon ympäröimänä voittavat ihmisen poliksen uljaat lasi- ja teräskyhäelmät.

5.

Lähdemme opastetulle kaupunkikierrokselle, joka osin toteutetaan ruuhkassa. Monta kertaa ajamme Neuvostojen talon ohi, joka valmistui vanhan, hajalle pommitetun ja puretun kuninkaanlinnan paikalle. Rakennus jäi käyttämättä, koska Neuvostoliitto hetken päästä romahti. Vieläkään ei oikein tiedetä mitä kummajaiseen joskus tulee, kun investoijat saavat korjaamiseen vauhtia. Paikallisilla on sille oma lempinimensä: Monster.

Kierroksemme kestää kolmisen tuntia. Nuori tyttö Olga kertoo olleensa oppaana jo kuusi vuotta. Mitähän hän aikoo tehdä isona? Vuosilukuja ja nimiä riittää, mutta kohdalle ei osu mitään sellaista jota itse haluaisin kuulla tai nähdä. Kauniita paikkojakin toki löytyy.

Olin toivonut vanhaa ortodoksikirkkoa, mutta sain heti tietää, ettei sellaisia täällä ole, koska alue oli ennen niin Saksaa. Heureka! Ensimmäinen sipulikirkko rakennettiin vasta 1986. Kaliningradia onkin sanottu Venäjän ateistisimmaksi paikaksi.

Maailman meripihkasta Kaliningradin alue tuottaa yhdeksänkymmentä prosenttia. Meripihkaa, jantar venäjäksi, amber englanniksi, myydään joka kolkassa. Se on tylsän näköistä, mutta kiinalaiset ovat siitä innoissaan, olen Pietarissa huomannut.

Jonkin toiveistani tavoitan: ohi vilahtaa uusi jalkapallostadion, joskin hyvin kaukaa. Siellä pelattiin neljä ottelua ja niiden voittajista tuli MM-potkukisan voittajia. Hyvä, Kaliningrad! Se oli kaupungin ansiota. Näin ainakin jos oppaan puheisiin on uskominen.

6.

Immanuel Kantin (1724 – 1804) tiesin syntyneen, kuolleen, eläneen ja ajatelleen Königsbergissä.

Hänen hautansa löytyy ikään kuin Königsbergin katedraalin kupeelta. Ensin siinä kuitenkin on kiihkomielisen Julius Ruppin hauta. Hän oli kaavoista ja kirkon vallasta vapaan luterilaisen uskon esitaistelija.

Oikeaa Kantin hautaa ei ole. Kyseessä on kaksikin erillistä muistomerkkiä, sillä alkuperäinen hauta pommitettiin hajalle englantilaisten toimesta toisessa maailmansodassa, sodan loppuvaiheissa.

Filosofilta jäi kuitenkin monta teosta ja ajatuksia, joita yhä toistellaan, tai ainakin opiskellaan. Toisaalta kun lueskelin niitä, aika harvassa vaikutti enää olevan ytyä.

Itseäni huvittaa sentään muutama: ”Se joka alinomaa puhuu hyveestä, on turmeltunut.” Ja miksei tämäkin: ”Hän on oppinut hyvin, ja on elävän ihmisen kipsijäljennös.”

Tuntuu että Samuli Parosen aforismit vain kipuavat ylemmäs myös universaalilla asteikolla.

Katedraalissa pidetään urkukonsertteja. Sisäänkäytävän kummankin puolen on myymälä, vasemmalla ihme kyllä ortodoksien. Seinillä on vanhojakin ikoneita. Suurta seinämosaiikkia iäkäs naismyyjä kutsuu pyhäksi, ihmeitätekeväksi.

Sytytän vaimolleni kynttilän, Svetalle svetshka, ja vietän mosaiikin äärellä hiljaisen hetken. Sitä ihmettä että näkisin vielä vaimoni en tule tässä elämässä kokemaan, mutta ihme on jo se, että hän tuntuu yhä olevan jollain tavalla läsnä. Se jos mikä auttaa eteenpäin.

7.

Ukkospilviä alkaa kerääntyä taivaalle, mutta ne ovat toistaiseksi kaukana. – Tulee vihma, sanoo autonkuljettaja. Vaan se tulikin vasta nyt aamulla! Pieni ryhmä suuntaa kohti Obama-pizzeriaa, koska nimi kiinnostaa ja paikka on sateen sattuessa hotellin lähellä.

Nuori tarjoilijatyttö ( jälleen!) on kirkassilmäinen ja joutuisa ja vaikka muuten ujon oloinen, hän vastaa aina kun kysytään. Pizzat ja pelmenit ovat listalla ja itse tilaan pergamenttiin käärittyä turskaa. Kelpo kala, joskin raskas ateria juustoperunoineen. Tuntija kiittää pizzan laatua. Minä juon morsia (karpalomehua) ja siitä nauttiessani muistelen aikoja Pietarissa. Mors kuului siellä ateriaan lähes aina.

Lopuksi kysyn tarjoilijalta, miksi paikan nimi on Obama pizza. Tyttö toistaa virallisen version. Ennen pizzeriaa siinä sijaitsi sushi-baari. Obama taas on kaupunki Japanissa.

Hyvä yksinkertainen selitys. Vaan onko tosi? Kaliningrad on Venäjän läntisin ja muista erillään oleva kolkka. Ehkä Obamaa on tällä tavoin sittenkin kunnioitettu. Trump pizzaksi paikka tuskin kuitenkaan muuttuu. Ja seinällä on Putinin soma kuva.

Ennen iltaruokailua olin kadulta jo löytänyt ja kuvannut pienen kirjoituksen, jonka tähän suomennan: ”Putin, anna kansalle happea.”

Aito rukous, ehkäpä mahdollisen tulevan eläkeläisen. Eläkeiän roima korotus on ensimmäistä kertaa alentanut Putinin kannatusta. Eläkepulma on iso: vaimoni olisi päässyt jo 55-vuotiaana eläkkeelle, mutta ymmärsi kuolla juuri sitä ennen.

Nyt eläkeikä on niin kaukana, että harva sinne tulee yltämään. Jotain valtion toki pitäisi tehdä talouden tasapainoittamiseksi, mutta kaipa muitakin keinoja sentään löytyisi. Mietin, että jos edes pullojen ja tölkkien kierrätystä lähdettäisi käynnistämään, moni ikääntynyt voisi saada niiden keräämisestä helpotusta ankeaan arkeensa. Samalla maa siistiytyisi ja muutenkin kohenisi. Mutta tälläkin asialla lienee edessä vielä pitkä kivinen tie.

(1.8.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

,