1.

Saavuin Kajaaniin perjantaina iltapäivällä ja yritin pitkään etsiä kartanohotellia nimeltä Karolineburg. Lopulta se löytyi.

Ensin piti kuitenkin löytää Kajaanin linnan rauniot, silta ja tie Paltaniemelle. Sen jälkeen hotellikin tuli vasemmalta näkyviin kun huomasi pienen kyltin ja pujahti sivupolulle. – Vanhan kartanon aamupalalla oli muuten äsken kainuulaista leipäjuustoa, jota äitini (Kajaanin Leinosia) rakasti. Siitä iso kiitos.

Linna ja tienviitta olivat jo aitoa Leinoa. Paltaniemellä hän syntyi 6.7. 1878, Kajaanin linna -runon hän sai julki 12-vuotiaana. Nyt hän on sitten ehtinyt jo varsin korkeaan ikään. Kuoleman satavuotispäivä taas koittaa 10.1.2026. Ei sinnekään ole matkaa kuin alle kahdeksan vuotta.

2.

Kaupungissa vietettiin suven ja runon juhlaa. Suomen lippujakin liehui, onhan Leino Kajaanin oma poika siinä missä Paltamonkin; Paltaniemi kun on nykyään osa Kajaania.

Miten Leino täällä sitten näkyi? Runojen sijaan kävelykadun lavalta kaikui iskelmää.

Suvikin pysytteli alkuun poissa, mutta harmaus muuttui iltaa kohti kirkkaudeksi ja lämmöksi. Kävelykaduksi tätä varten muutetun kauppakadun kojuista sai ruokaa ja pientä tilpehööriä ynnä politiikan nykymestareiden ajatuksia: kaikki suuret puolueet olivat paikalla kojuineen Kokoomuksesta Vihreisiin. Vaalit lähestyvät. Kylläpä meille tulee vielä rattoisaa kun ensi kevät lähestyy. Valeuutiset ovat aina olleet jokapäivää ja niitä viljelevät yhä kaikki. Tuo on väärässä, minä oikeassa -asenteella ei maailmaa kuitenkaan saada koskaan kokoon. 

3.

Kun en ollut mitään syönyt, etsin ruokaa lettukahviloista, thai-paikoista ja muikkua paistavien telttayhdyskuntien tiimoilta. Vähän sivummalla oleva teltta voitti; sieltä kun löytyi vapaita istuinpaikkoja. Sain Oulunjärven muikkuropeen röstiperunan kanssa, sain kastiketta ja kahvinkin. Niin aloin taas olla sinut itseni kanssa. Olinhan istunut ratin takana viitisen tuntia.

Valamo oli äkkiä mennyttä ja kaukaista elämää. Nopeaa on kaikki. Mieleen jäi sieltä lähinnä autio luostarinpiha aamulla kello kuusi, kirkko jossa niin aikaisin oli palvelusta seuraamassa yksi huivipäiväinen ja pitkähameinen nainen, minä ja luostarin munkit. Ne muistikuvat ovat nyt valokuvina jäljellä.

Muistan myös mustan kissan, jonka näin aamupalalle mennessä. Kesy lemmikki, vaan ehkä myös Mihail Bulgakovin Begemot.

Begemot tarkoittaa virtahepoa, mutta myös hirviötä. Saatanaa siis. Moskovaan ei tämä Uuden Valamon kissa kuitenkaan varmuudella lähde. Luostarissa se eli jo niin hyvin, että tuskin sen mielessä edes käväisi saalistaminen. Täällä sillä oli jo kaikki: laiskan lepo, todelliset kissanpäivät.

4.

Leinosta oli tehty filmi joka esitettiin Bio Rexissä täpötäydelle katsomolle. Siinä juuri edesmennyt Teivas Oksala teki Leinosta aitoa roomalaista. Kaikki kunnia vanhoille kulttuureille, jotka Leino klassisen koulusivistyksen saaneena tunsi, mutta ei Leinon ainoa matka Italiaan ollut mikään saavutus; juoppojuhla pikemmin, josta seurasi surkea suhde L. Onervaan. Tuosta käänteestä heidän välisensä vuosikymmenen pituinen uskomaton köydenveto alkoi.

Vasta kun Onerva 1918 todella meni naimisiin Madetojansa kanssa, Leino tyyntyi hieman. Häntä ei auttanut suhde Aino Kallakseen, ei päihtyneen pika-avioliitto mieleltään heikon Hanna Laitisen kanssa, ei edes matka Viroon ja siellä erityisesti Tartoon, jossa häntä juhlittiin hienona runoilija toisin kuin kotimaassa. Ei ihme että hän anoi presidentti Pätsiltä kansalaisuutta. Turhaan, toki. Aino Suits joka häntä siellä holhosi, talutti sankarin korvasta laivaan ja kotiin.

Seuraavassa kuvassa oleva nainen ei enää ole Aino Suits, tilanne kyllä kuin Eestin vastaava. Muistaakseni otos on Tuusulan Syvärannasta vuodelta 1924/25, ehkä viimeinen kuva Leinosta kun patsaita ja kipsivaloksia ei oteta lukuun.

5.

Leinoa auttoi hänen viimeisinä vuosinaan vain työ, oma kirjoittamisensa. Vapaus oli hänen avainsanansa, rehellisyys toinen, jota hän Valheen valta -kirjoituksessaan pohti. Hyviä sanoja molemmat, varsinkin jos ne muuttuvat todeksi.

Töiden ja uusien suunnitelmien kuten myöhemmin Shemeikan murheen kaltaisten runojen avulla hän yritti selvittää jopa vaikeimman dilemmansa: kansalaissodan 1918. Leino oli ah niin mieluusti mukana ”Mannerheimin voittovaunuissa”, kuten kirjoitti ja kärsi kansalaissodan krapulasta vain siksi, että punaisten puolella oli liuta ystäviä: ennen kaikkea Sulo Wuolijoki, tuo Kukkian kesän 1914 mainio isäntä, jonka lapsena Vekunan saaressa jopa näin. Runo Punavankien puolesta oli lopulta   heikko yritys peittää sitä, että Leinoa oli ajanut valkoisten syliin myös silkka pelko jota hän tunsi punaisten hallitsemassa Helsingissä. Ihminen ei pelätessään ole kovin monimutkainen saati rationaalinen, vaan vaistonvarainen eläin. ”Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.” 

6.

Kajaanissa sain vastata kysymykseen siitäkin, oliko Leino nero. En oikein tiedä mitä sillä käsitteellä voisi runoudessa tarkoittaa, mutta ainakin hän oli hyvin lahjakas ihminen. Runot tulivat kohisten kuin vesi koskesta. Siitä syystä osa hänen kirjoittamistaan säkeistä on neroudesta varsin kaukana, mutta osa taas niin kestävää kuin runous olla voi.

Vaisto ja lahjakkuus valitsivat sanat, joista syntyi kuin vahingossa ajatus. Ei päinvastoin. Silti runoista monet olivat ja yhä ovat aitoja ja koskettavia.

Nuoren lahjakkuuden tuhosi tuonkin ajan taiteilijan tapa: viinan lähes päivittäinen juominen. Myös L. Onerva rakasti samaa ”stimulanssia”, joksi sitä nimitti Leino-elämäkerrassaan. Mutta vanhanakin ja aika holtittomana harhailijana Tuusulanjärven pensionaateissa ja lopulta R. O. Stenin Riitahuhdassa hyvä säe tuli Leinon mieleen ja jäi joskus jopa paperille. Leino myös työsti ja korjaili monia runojaan ja teki silloin editoijan työtä kuin mestari ainakin. Nekin versiot löytyvät, siitä on ylivoimaisesti ahkerin Leino-tutkijamme eli Aarre M. Peltonen pitänyt huolena. Tampereen yliopisto julkaisi hänen tekstianalyysinsä Leinon variaatioista sinisinä paksuina monistevihkoina, jotka minulla onneksi yhä ovat.

Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin löytyy siten jo Peltosen etsimistä tiedonmuruista, SKS:n käsikirjoitusarkistosta hänen muut paperipinonsa odottavat. Pakko sanoa, ettei Rajalan kirjassa ole uutta tietoa, toisin kuin on kirjoitettu. Syfiliksestä sain minäkin kuulla jo Marjatta Okolta joka taas oli saanut siitä vihjauksen isoisältään R. O. Steniltä. Leinon Eestinmatkan puolestaan dokumentoi Aino Thauvon-Suits huolellisesti omassa kirjassaan Tuntemani Eino Leino – kärsivä ihminen (WSOY, 1958).

Jokaisella on toki aina oikeus vanhan materiaalin uudelleentulkintaan eikä Leinon tutkiminen tietenkään pääty tähän. Miksi päättyisi, sillä hänen runoutensa todellakin tuntuu elävän. Se soi myös uusina hyvinä sävellyksinä ja esityksinä, joita Kajaanin Kaukametsän salissa sain ilokseni Leinon syntymäpäivän iltajuhlassa kuulla.

7.

Olen aina ollut kiitollinen Vesa-Matti Loirille joka neljällä Leino-levyllään aloitti uuden Leino-buumin jo aikaa sitten. Hänen laulunsa ovat laajalti tunnettuja ja yhä minä niitäkin kuuntelen. Jos niistä jokin pitäisi nyt valita, ottaisin Sinikan laulun. Saman runon oli muuten Toivo Kuulakin ehtinyt jo säveltää.

Sitä ei silti juuri tunneta runona eikä sen toista sävellystä (Perttu Hietanen – Taisto Wesslin) ole paljoakaan esitetty. Mutta oikeasta runosta on kyse. Leino oli Leino, varsinainen kansallisrunoilijamme ja uutta sellaista on vaikea löytää hänen tilalleen. Kohta tuskin voikaan. Mutta vaikka runouden julkaiseminen on lähes loppunut, runous itse ei kuitenkaan kuole. Myös Leino jatkaa elämistään vaikkapa Sinikan laulunsa kautta (Halla, 1908):

”Kantoi tuuli purtta kahta
tuolle puolen Lemmenlahta;
pilvi kuun yli kulkee.

Tuonen pursi tuima pursi
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.

Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.

Iloinnenko taikka surren,
nään ma Tuonen tuiman purren;
pilvi kuun yli kulkee.

Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.”

(7.7. 2018)