Tammi, revisited


Aamu on aurinkoinen, taivas kirkas. Lohjan torille siis. Olen Akilta tilannut Karjalan neidon ja nyt sen saisin. Neito, tuo la Pucelle korvaisi keijunmekon, jota en mistään ole löytänyt. Sitten kesän kukat ovat siinä ja ne saavat tästedes hoitaa itse itsensä. Vain kuivuuden taas sattuessa on annettava hieman vettä.

Karjalan neito löytyy ja saan ohjeita miten se pitää laittaa autoon. Ensin toinen roikkuva puoli kauniisti käteen ja sitten toinen laahus takaboksin lattialle. Se onnistuu ihme kyllä, vain muutama kukka varisee. Nousen taas ratin taakse ja käynnistän auton. Kesäheila on hankittu.

Entä sitten? Päätän saman tien käydä katsomassa Paavolan tammea. Vuosi on tapaamisestamme pian kulunut.

Tammi on vanhastaan symbolinen puu, se esiintyy niin kustantamon nimessä kuin Kultuurirahaston logossa ja lehdessä. Ehkä puun sitkeys ja pitkä elinikä ovat vaikuttaneet tammen palvontaan. Paavolan tammelle on annettu ikää 300 – 600 vuoteen; ilman kairauksia sitä tuskin saadaan selville. Oudointa on että se on alkanut kasvaa kallion päällä ja kurottanut sieltä juurensa ympäröivään maahan. Ja pysynyt hengissä vuosisadasta toiseen kaikissa mahdollisissa olosuhteissa.

Vielä taannoin sinne johti trampattu polku vain, nyt sekin on hyvin viitoitettu ja hoidettu.

Tammen itsensä ympärille on myös laitettu kävelylankut, jottei juuristo kärsisi. Kaikki se on äsken tehty, sillä vasta nyt Paavolan tammesta on tullut todellinen kuuluisuus ja ihmisiä riittää puun äärelle sen suuruutta ihmettelemään ja eväitäkin syömään: paikalle on pykätty jopa jykevä pöytä penkkeineen.

Tammen tarinan voi lukea pienestä taulusta ja lisää löytää wikipediasta. Mitä ihminen miettii kun tammea katsoo, sen omalta osaltani tiedän. Mitä tammi tuumii, sitä ei tiedä ihmisistä vielä yksikään. On ehkä hyvä vegaanienkin pitää mielessä, että myös kasvit ovat eläviä olentoja. Niiden tavoista kommunikoida emme vain taida toistaiseksi olla selvillä. Tiede on vasta huomannut senkin, että mehiläiset osaavat pelata jalkapalloa. Siitä vain Argentiinaa vastaan.

Kello on puoli yhdeksän, joten saan olla tammen luona aivan yksin lauantaiaamun kunniaksi. Rauha on suuri niin luonnossa kuin sielussa, vain puut puhuvat hiljaa suhisten. Taivas on vielä aivan puhdas, himmeän sininen. Ja vähän valkoinenkin kun tarkkaan katsoo. Taivaanrannalle alkaa kohota pilvien lauttaa.

Matka tammen luo on minulle kuin kirkossa käynti, tajuan. Ottaisin hatun päästä, jos hattua pitäisin. Vietän yhtä kaikki vielä pienen hiljaisen hartaushetken ja kierrän puun pariinkin kertaan, otan kuvia. Sitten palaan hitaasti autolle. Mieleni on kevyt kuin pilvi taivaalla. Niin kaunis on maa; juuri tuo säe ja melodia tulee kulkiessa Rydmanin ehkä tunnetuimmasta sävellyksestä mieleen.

(30.6.2018)