Fantastico, tai ainakin melkein


Koittaa Oljan poislähdön hetki. Ajamme Helsinkiin ja haemme siskoni Anjan. Sitten suuntaamme asemalle. Koska aikaa on, olen halunnut näyttää ja itsekin katsoa Ateneumissa olevan näyttelyn Fantastico! Sinne on koottu iso joukko italialaista taidetta 1920- ja 30-luvuilta.

Juhannus on saanut ehkä aikaan sen, että Ateneumissa on vielä aamupäivällä väljää. Se sopii minulle. Anjan jalkojen takia ajamme hissillä ylimpään kerrokseen jonka sitten hitaasti kierrämme. Nopeasti tajuan, että näyttelyyn tulo kannatti. Ehkei aivan fantastico, mutta quasi (melkein). Maagista realismia, futuristista realismia ja uutta realismia, jossa jälkiä kuudenkin sadan vuoden takaa, jolloin Italian taide jo todella kukoisti.

Monet taulut näyttävät ensin painokuvilta ja ovat silti eläviä. Sitä pidän lähes ihmeenä. Joka huoneesta löytyy yksi tai kaksi työtä, joihin heti tykästyy ja lisää havaitsee, kun alkaa alusta.

Aina kannattaa kierrättää katsetta. Vanha rakkauteni Giorgio Morandikin on mukana kahdella työllä, joista toinen kuvaa kaktusta, toinen tuttua esineistöä himmeine väreineen. Kuvan skannaus luettelosta ei oikein onnistu; teos on parempi luonnossa. Ne esineet, joita hän aina maalasi (lasit pullot maljakot ym.) ovat edelleen nähtävissä Bolognan kotimuseossa. Sinne tuskin enää matkaan, vaan kuka tietää. Vanha koira seuraa usein jälkiään.

Aivan uusi tuttavuus minulle on Carlo Carrá, jonka teos Pinja meren rannalla jää heti mieleen.

Ottaisin vaikka seinälleni, jos siellä olisi tilaa. Myös Lootin tytär miellyttää. Samoin Rakentajan poika, joka pitelee tennismailaa ja -palloa kädessään. Eikä vain siksi. Onpas kiinnostava taiteilija, vaikka internetin kuvien perusteella töitten laatu on vahvasti heitellyt.

Antonio Donghin Nainen kahvilassa taas on päässyt teosluettelon kanteen enkä sitä ihmettele. Jokainen voi miettiä mitä hänelle on tapahtunut, tai tapahtumassa.

Edita Broglio, yksi harvoista naismaalareista jää myös mieleen. Valitettavasti en ottanut kuvaa hänen hienosta työstään eikä sitä löydy luettelostakaan. Pakko oli etsiä internetistä, mutta sieltä tavoitin onnekkaasti saman työn. En tiedä kuinka pahasti hän aikanaan jäi miehensä varjoon, mutta ainakin nyt mahdollinen varjo tuntuu täysin kadonneen.

 

Tulee aika viedä Olja Allegroon. Myös hän oli näyttelystä innoissaan. Junan on ratatöiden vuoksi joutunut korvaamaan useampi bussi jotka ajavat matkustajat Vainikkalaan, jossa Allegro odottaa. Kaikki sujuu kuitenkin rauhallisesti, jono on pitkä muttei edes tönimistä tule. Suurin osa Pietariin matkaajista on ulkomaalaisia. Kun kuuntelen kielten sorinaa, tuntuu että Olja on ainoa venäläinen tässä joukossa. Jalkapallon MM taas? Katsomme kuinka hän nousee bussiin ja kun näemme, että hän on löytänyt istumapaikan, lähdemme itsekin matkaan.

Vien siskon hänen kotiinsa Munkkivuoreen ja käännän sitten auton rauhalliselle Turuntielle kohti Sitarlaa. Juhannuksen paluuliikenne syöksyy kiivaana vastaan, mutta pysyy tien toisella puolella. Saavun perille parahiksi katsomaan Englannin maalijuhlaa Panamaa vastaan. Mutta sivusilmin sitä vain vilkuilen. Taas kerran taide – juuri nähdyn näyttelyn katalogi – voittaa urheilun 1 – 0.

(Carlo Carrá: Rakentajan poika, yksityiskohta)

(24.6.2018)