Elämän runous


(Vilhelm Hammershøi)

1.

Kuluneella viikolla kävin Tampereellakin. Tuo Suomen kuulemma suosituin kaupunki uusii edelleen itseään niin, etten ainakaan minä sinne enää mielelläni matkaa.

Miksi julkeat uudet rakennukset, puistojen tuhoaminen, miksi raitiovaunu, miksei tuhat kertaa halvempi trolleybussi, jota varten ei yhtään katua olisi tarvinnut myllätä, kyselen taas. Sama sähkö, sama vihreys… Onko kyseessä kenties uskonnoksi muuttunut autoviha, vaikka autot ovat tulleet jäädäkseen. Kyllä niitä moni liikuntarajoitteinen jopa kaupungissa tarvitsee, maaseudusta puhumattakaan. Halpaa vetyautoa odottaessa kuluu kuitenkin vielä jonkin aikaa, ennen kuin luontoa tuhoavista sähköautoista (akkuteollisuus, riittämättömät raaka-aineet, niiden kallis louhinta ja ympäristötuhot, akkujen kesto ja jätemäärä yms.) siirrytään niihin.

Vaan onhan siellä tuttuja ihmisiä, joskus vielä paikkojakin joissa viihtyy. Metson aulassa istuin hyvän tovin kattoikkunaa ihaillen. Ufo, lentävä lautanen, ja mieluiten majakka.

Pyynikin näkötornin tungoksessa puolestaan maistui kahvi ja tietenkin paikan donitsi sen seurana.

Löytyi myös Tulenkantajien kirjakauppa, jossa myytiin yhä ihan oikeita hyviä kirjoja. Se alkaa olla harvinaisuus, johon tätä ennen olen törmännyt vain Turussa.

Menomatkalla olin jo ehtinyt käydä Riihimäellä Suomen lasimuseossa. Siellä näin Helena Tynellin ja Kerttu Saarisen näyttelyt. Sekä vanhaa lasia, haurasta, monta sataa vuottakin aikaa kestänyttä. Muodit tulevat ja menevät, mutta aina se hyvä yhtä kaikki säilyy. Tämänkin näyttely osoittaa.

 

       

(Kerttu Saarinen)                                                                                                    (Helena Tynell)

 

2.

Vaikka minulla ei kerta kaikkiaan enää ole talossa tilaa kirjoille, sellaisia jää aina käteen. Lohjan Torilta Nabokovin Gogol, kovakantisena ja siistinä laitoksena (vanha pehmeäkantiseni on puhki luettu) ja Tulenkantajien kaupasta Leif Salménin viimevuotinen esseekirja Itämainen huone (Teos, 2017; sen ehti suomentaa äsken kuollut Arto Häilä). Lefan tunsin joskus kauan sitten, hyvä esseisti ja runoilija hän on aina ollut: ”Varifrån kommer vi, vart e vi på väg?” Jotenkin näin, ainakin muistini mukaan, ja vähän käheällä äänellä.

Lefa on edelleen vauhdissa ja hyvin hän yhä järkeilee ja kirjoittaa. Essee Vartijoiden petos kertoo Euroopastamme. Vanha sanonta palaa mieleen: Quis custodiet ipsos custodes – Kuka vartioi vartijoita. Eurooppa ei unionilla sittenkään tähdännyt rauhaan vaan aivan muuhun muutaman keskeisen toimijan ehdoin. Ja tässä hyvin kummallisessa pattitilanteessa olemme nyt:

”Länsi-Euroopan voitonriemuisissa tunnelmissa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen panostettiin vuonna 1992 vielä uskaliaammin Maasctrichtin sopimukseen, jossa sovittiin yhteusvaluutan käyttöönotosta.

Valuuttaunionin syntyä ja siihen liittymistä harvoin nähty valheiden ryöppy, kansantaloudellisten laskelmien väärentely (ei pelkästään Kreikassa, vaan myös Italiassa, Belgiassa ja niin edespäin), poliittiset huijaukset, (”no bailout” eli jokaisen eurovaltion on huolehdittava talousvastuistaan itse) ja massiivinen propaganda,  mutta myös tavanomaiset ja lähes väistämättömät virheet, joita aina sattuu suurten, vallankumouksellisten ja päättömien projektien toteutuksessa.”

Oma Sote-taistelumme tulee heti mieleen.

Syypääksi Unionin pönkitykselle myös valheelisin keinoin löytyy Saksa, sen ikiomat eli lähinnä taloudelliset edut. Enpä usko, että Lefa on tässäkään kaukana totuudesta. Jos lukee Jan Hurrin artikkelin Taloussanomien nettiversiosta (10.6.2018) ymmärtää yhä enemmän koko rakennelman vinoudesta.

3.

Vladimir Nabokovin Nikolai Gogol (Gummerus, 1963) on kirja, jota aina silloin tällöin luen. Sen on suomentanut aviopari Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, aikansa ehkä ahkerin ja myös osaavin duo. Mainio teos. Pari vuotta sitten kävin sen siivittämänä jopa Nabokovin itsensä kotimuseossa Pietarissa, jonne sivumennen sanoen on vapaa pääsy. Perhosia siellä riittää, niitä hän pyydysti ja keräsi ja jopa piirteli ihmisille antamiensa kirjojen omistuksiinkin, myös lajeja joita maailma ei vielä ole kohdannut. Tämän Nabokovin entisen lapsuudenkodin yllä leijuu yhä sana poshlost, jonka kautta Nabokov venäläisyyttä (ilman muuta myös itseään) tulkitsee.

Poshlostia Nabokov määrittelee sivukaupalla. Tällä tavoin hän sanan tulkinnan aloittaa:

Poshlostin joitakin vaikkakaan ei kaikkia piirteitä voisi kuvata esimerkiksi sanoilla halpa, teennäinen, banaali, pöyhkeilevä, huonoa makua osoittava, puolivillainen. Nämä kaikki tuovat mieleen kuitenkin tiettyjä vääriä arvoja, joiden havaitsemiseen ei tarvita erityisempää tarkkanäköisyyttä. Tällaiset sanat pyrkivätkin oikeastaan korvaamaan ilmeistä arvojen luokittelua jonakin tiettynä historian kautena; mutta se mitä venäläiset tarkoittavat sanalla poshlost on kauniin ajatonta ja niin taitavasti suojaväreillä maalattua, että sen olemassaolo (kirjassa, sielussa, instituutiossa, tuhannessa muussa) jää usein huomaamatta.”

Pitää lukea kirja, jotta sanasta (ja venäläisyydestä) saa todella kaiken irti. Nabokov on kirjassaan myös Gogol itse. Ja sellainen hän on amerikkalaisessakin elämässään tainnut olla. Me emme saa hänestä kiinni kuten emme Gogolistakaan, vaikka miten yritämme. Mutta kummankin tekstistä nauttii.

4.

Pieni Sonja, vaimoni rakas vnutshka, ei enää ole Pietarissa, vaan lähti kesäksi Mustanmeren rannalle Volkonkan kylään, samaan paikkaan jossa vaimoni kymmenisen kuukautta sitten täysin odottamatta kuoli. Sonjalla ei siitä onneksi voi olla enää muistikuvaa. Sen sijaan saan sieltä Olesjan eli äitinsä lähettämänä heti muutaman valokuvan jossa Sonja nauttii lämpimästä ilmasta, kirsikoista ja merestä jossa on vielä isän sylissä. Lapsen viaton ja turvattu elämä on tärkeintä maailmassa.

Huomaan kaipaavani Sonjaa. Ah, miten kiinnostava kaksivuotinen lapsi jo on. Sonja tietenkin on aivan erityisen lahjakas! Hän katsoo mitä muut tekevät ja tekee sitten perässä. Hän ottaa puhelimen, näprää sitä ja soittaa minulle FaceTimen kautta. Noin vain. Ja juuri ennen etelänmatkaa hän oli päättänyt aloittaa runojen kirjoittamisen.

Ylpeä äiti lähetti niitä minulle. On isoa kirjainta ja selvästikin suurta sanomaa ja sitten pientä, jopa toisenväristä. Kun runot ovat venäjäksi stihi, kutsuu Sonja omiaan runosiksi: stishki. Runot ja niiden tulkinta. Tähän pyytäisin apuun jopa Kai Laitisen, jos tuo Aino Kallas -tutkija vielä eläisi.

Vaikka Sonjassa ei mitenkään voi olla ainoatakaan geeniä minulta, uskon että henkinen geeniyhteyskin on olemassa. Myös minä olen kirjoittanut runoja, miksei siis Sonetshka? Onnea vain ja pitkää matkaa. Varsinkin onnea tarvitaan runouden tiellä, joka muuttuu aina vain kivikkoisemmaksi, sillä kohta kirjastotkaan eivät enää ota niitä hyllyilleen kirjakauppojen tavoin. Margherita Guidacci on haiku-kokoelmassaan Una breve misura (1988) tiivistänyt sanomansa tällaiseksi (käännös omani):

 

Joka säkeen kirjoittaa

     tietää että kuollut runoilija

       rukoilee hänen puolestaan.”

 

4.

Runoudesta puhuttiin myös Lohjan torilla, jonne ennen kahdeksaa lähdin lauantaiaamuna. Kuppi kahvia ja croissant, aurinkoa penkillä jossa istui kaksi kukkakauppiasta ja toisen ystävä, tuttuja kasvoja kaikki. Kuuntelin puolella korvalla heidän keskusteluaan ja pyysin päästä istumaan filosofien rinkiin. Se minulle ystävällisesti sallittiin.

Kukkakauppialla ei vielä ollut asiakkaita, vaikka Aki käänteli aina päätään myyntikojunsa suuntaan. Minä taas käänsin yleiskeskustelun kukkiin, koska minulla oli pulma. Halusin kiihkeästi hankkia jokavuotisen keijunmekkoamppelin, mutta keijunmekkoja ei ollut edelleenkään myynnissä missään. Miksi? Siksi, ettei niiden istutus keväällä onnistunut, tuli liian kylmä, vastattiin. Miten se on mahdollista, ihmettelin, kestäähän keijunmekko marraskuussakin yhä kukkiessaan pienet pakkaset. Taimet ovat kuin lapsia, Aki sanoi siihen, ne vaurioituvat herkimmin juuri alussa, niistä pitää pitää hyvä huoli.

Totta. Ajattelin tietenkin taas Sonjaa. Kysyin sitten mikä mahtaisi viihtyä talon sisäänkäyntiä vartioivan kuistin päädyssä, johon aurinko ei paista. Aki luetteli heti kukkia pitkän liudan johon toverinsa naurahti: ”Sinulla ei tietenkään ole noista yhtään mukana.”

Näin myös oli. Sovimme että kunhan taas lauantaina tulen torille kuten aina kesäisin hän, saan Karjalan neidon kumppanikseni. Aki lupasi säästää minulle yhden kasvihuoneensa viimeisistä.

Siirryimme sattuman kielellisestä oikusta runouteen. Kukaan heistä ei ymmärtänyt runoutta, he sanoivat. Lausuin heille Pushkinia ja Aki väitti juuri ja juuri käsittävänsä. Entäs lyhemmät, helpommat, omani nimittäin. – Olen kirjoittanut kaksi todella lyhyttä runoa, sanoin, kuunnelkaas niitä.

Ja sitten otin oikein asennon ja lausuin lyhimmän: ”Tie vie.” Hiljaisuus. Lausuin vielä toisen: ”Yksi kaksi/kaksi yksi.” Taas hiljaisuus. Korostin että jälkimmäisessä on seksuaalinen aspekti: äkkiä kahdesta tuleekin yksi.  ”Maksetaanko noista”, Aki kysyi hetken mietttyään. Vakuutin että ei, ne pitää vain livauttaa joiden isompien joukkoon, joista niistäkään ei enää makseta. Kyllä kukat ovat hentoudestaan huolimatta sittenkin varmempia tulonlähteitä.

Kun lähdin hänen toverinsa kysyi huvia äänessään: ”Kolme neljä/neljä kolme”, onko se runo? Levitin käteni ja poistuin. Tietenkin kotona minuun iski tuo L´esprit de l´escalier eli vasta porraskäytävässä mieleentuleva nokkeluus. ”Se olisi kimppakivaa eikä kuulu minun repertuaariini”, olisin sentään voinut vastata.

5.

Kaikkea on päiviin taas mahtunut. Kokoomus julistaa Turun puoluekokouksessaan empimättä pyrkivänsä Natoon jo muutaman vuoden sisällä. Lähetetään heidät mieluummin Pohjois-Atlantin valtamerta risteilemään… Päätin taas, että jos joskus erehtyisin äänestämään Kokoomusta, minut voitaisi hyvin teljetä Nikkilään tai sen nykyiseen korvikkeeseen; Nikkilässäkin kun jo asuu Kokoomuksen äänestäjiä, kallishan tuo entisen mielisairaalan alue on. Äänestyskäytös osoittaisi että dementoitumiseni olisi pitkällä.

Pitäisikö historia ottaa uudestaan tärkeimmäksi oppinaineeksi. Venäjän kanssa ei koskaan kannata uhitella. Jos sille näyttää nyrkkiä, saa varmasti nyrkistä. Jos ojentaa käden, sitä useimmiten puristetaan. Ja aina kaikesta pitää keskustella ja neuvotella ja paljon sittenkin. Niin yksinkertaista voisi myös turvallisuuspolitiikkamme olla.

6.

Yhden ystäväni luona oli pieni matkaikoni. Sen verran olin jo vaimoni matkassa nähnyt ikoneita, että kun ystävä arveli ikonin toisen puoliskon esittävän Johannes Kastajaa, lupasin tutkia asiaa. Kyseessä saattoi myös olla Andreas, Jeesuksen ensimmäinen apostoli, Pietarin veli. Etsin internetistä erilaisia ikoneita kummastakin myyttisestä hahmosta. Molemmilla on ikoneissa runsas käärmemäisen käkkärä tukka. Mutta Johannes Kastajalla on usein myös enkelin siivet seuranaan.

Päädyin siksi siihen että ikoni sittenkin kuvasi Andreasta. Ortodoksi.net -sivusto käyttää hänestä nimitystä: ”Autuas Andreas. Kristuksen tähden houkka.” Houkka taas on käännös venäjästä: jurodivyij  eli Jumalan hullu, jota itse pidän houkkaa parempana nimityksenä. Jumalan hullu oli myös Ksenia Pietarilainen, jonka hautakappeli on Smolenskin luostarin hautausmaalla lähellä vaimoni hautaa. Hän on venäläisten naisten suosikkipyhimys, jolta alati rukoillaan apua. Aivan varmasti paikalla on taas kymmeniä naisia juuri nytkin.

7.

Kun etsin ikoneita netistä, muistin taas että olen lähdössä alkavan viikon torstaina sukuloimaan Tanskaan, Kööpenhaminaan. Nuorena kuljin sen kaupungin läpi edestakaisin rahattomana – vain ilmaisista vesiposteista jotain juoden. Sittemmin sain työstäni jo sen verran rahaa että saatoin vierailla jopa Lousianassa, jonka nyt haluan nähdä uudestaan. Varsinkin sen puiston ja Mooren veistokset sekä näkymän joka puutarhan töyräältä avautuu salmen yli Ruotsiin. Henry Moore kuuluu myös omaan kaanoniini  Brancusin ja Kain Tapperin tavoin.

Aloin etsiä siksi Mooren töitä ikonien ohella, mutta muistamiani patsaita en tavoittanut, pari hyvää niitä muistuttavaa grafiikanlehteä kyllä.

Pyysin siskoltani myös, että hän miettisi Kööpenhaminasta sellaisen museon, jossa olisi eniten Vilhelm Hammershöin töitä. En saa tanskalaista ö-kirjainta koneeltani tähän. Vain kopioimalla se voi onnistua. Ja onnistuu: Vilhelm Hammershøi on nyt paikalla tekstissä oikeassa muodossaan.

Olen nähnyt miehen maalauksista paljon kuvia, mutta vain yhden aidon ja oikean Turun taidemuseossa vuosi sitten. Hammershøi vertautuu toiseen suosikkiini eli bolognalaiseen lähes yhtä ja samaa asetelmaa aina maalanneeseen Giorgio Morandiin, jonka kotimuseoon olen pyhiinvaeltanut. Miten koskettavilta Hammershøin vastaavat interiöörit näyttävät. Teos Ikkunan äärellä lukeva tuo mieleen myös Helene Schjerfbeckin työt.

Alan miettiä onko Schjerfbeck nähnyt Hammershøin maalauksia ja jos niin missä. Vaiko katsellut niitä pelkästään aikakauden mustavalkoisina kuvina. Hänellähän oli taidekirjastonsa, minkä hyvin tiedän, koska minulla on ollut Whistleriä käsittelevä kirja jonka Schjerfbeck omisti. Onko Hammershøi vaikuttanut hänen maalauksiinsa? Joistain pelkistyneistä hahmoista ja viivoista ajattelen, että se on voinut olla mahdollista. Ehkä joku todellinen tuntija osaisi vastata tähänkin.

P.S.

Kauppaan ajaessa silmiin osui jo kukkivia horsmia ja apiloita. Ja lehmiä lähes paljaaksi kalutuilla laitumilla. Jos osaisin, tanssisin nyt sadetanssin. Näin muuttuu valoa ja aurinkoa koko talven kaivanneen miehen mieli.

(10.6.2018)