Matkoilla kaiken aikaa 1


1.

Ensimmäinen kirja jonka viattomuuden tilassani tein sai otsikon lauseen nimekseen. Nimen kehitti vuonna 1964 Tuomas Anhava, jonka kanssa kävimme esikoiskirjani käsikirjoitusta hitaasti ja tuskalla läpi. Nimen hän löysi Henri Michaux´n runosta Plume voyage, Plume matkustaa. Holappa ja Ronimus olivat myös suomentaneet runon ja siinä säkeen loppu esiintyi muodossa: ”hän matkustaa kaiken aikaa.” Mutta monilla matkoilla minä olin jo ollut, kaksi kertaa Pariisissakin, ja matkoille siitämisin (Tuomas Anhavan sanonta) aina suuntasin. Teos ilmestyi vuotta myöhemmin 1965 ja kun olin jo ehtinyt kirjoittaa toisenkin romaanin joka taas sai nimen Anhavan suomentamasta Blaken aforismista Kylliksi! tai Liikaa, ne ilmestyivät yhdessä. Niillä pääsin myös saman tien Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi 53 vuotta sitten. Näin mutkatonta ei eteneminen enää todellakaan olisi. Liiton jäsenyyteen vaaditaan kolme kirjaa ja sen lisäksi lautakunnan hyväksyntä. Minun kirjani vastaanotettiin kaiken lisäksi oikovedoksina. Sekin iso kasa paperia makasi pitkään liiton ikimuistoisen sihteerin Pirkko Pesolan pöydällä.

2.

Pariisissa kävin ensimmäistä kertaa 1962, 18-vuotiaana. Olin juuri päässyt ylioppilaaksi, ollut rakennuksilla töissä ja kasvattanut parran. Vasta kun palasin, täytin 19 vuotta. Siitä kahden kuukauden reissusta on muistona yksi ainoa mustavalkoinen valokuva, jonka vietnamilainen katuvalokuvaaja otti minusta ja nuoresta koulutytöstä nimeltä Christiane.

Kävelemme Boul´Saint Michiä, jota pian taas kuljen nyt Oljan kanssa. Näytän vanhassa kuvassa yllättävän innokkaalta ja reippaalta. Christine puolestaan on kieltämättä suloinen. Kuva koristaa nyttemmin kolmannen muistelmateokseni kantaa: Muistan. Elämän oppivuodet (Tammi,2014). Itse asiassa alaotsikko voisi olla koko kirjasarjankin nimenä. Oppia ikä kaikki on yksi niistä sanonnoista jotka eivät koskaan menetä mitään selkeästä viisaudestaan.

3.

Tänä lauantaina olen taas lähdössä Pariisiin ja nyt siis Oljan, vaimoni nuoremman tyttären kanssa. Hän on koulussa lukenut ranskaa, mutta ei koskaan ole maassa käynyt. Ehkä on jo aika.

Minä kirjoitan tätä, Olja vielä nukkuu. Pian herätän hänet, sitten aamupalan ja -toimien jälkeen suuntaamme lentokentälle. Olen jo kaivanut esiin Coxasta lonkkaleikkauksen jälkeen saamani virallisen muoviläpyskän jossa lukee monella kielellä: ”Minulla on tekolonkka.” Se on turha kapistus, sillä kaikesta huolimatta seison pian metallinilmaisimen jälkeen haarat levälläni kädet ilmassa ja asetta etsitään kummastakin lonkasta: molemmat ovat titaania täynnä! Mutta koska mitään ei kuitenkaan löydetä, päässen koneeseen ja Pariisiin. Näin ainakin toivon. Ja takaisintullessa läpyskää on turha edes näyttää. Jostain syystä, ranska, tuo Macron-Maailmanpelastajan kieli siitä puuttuu. Sitä ei kukaan ranskalainen voi käsittää.

4.

Mikä meitä odottaa; mahdoton sanoa. Minulla on tukku ajatuksia ja suunnitelmia, mutta monet niistä saattavat kaatua säähän. Pariisia on hellitellyt 30 plusasteen lämpö, mutta nyt kaikkien previsionien mukaan matalapaine iskeytyy Atlantilta kaupunkiin ja sunnuntaiksi on luvattu kovaa tuulta, kylmää ja kaatosateita. Il pleut toujours á Paris… Pariisissa sataa aina -lauseen opin kyllä jo vuonna 1962.

Vaan emmeköhän me johonkin museoon pääse sisälle. Ne ovat joka tapauksessa matkan pääanti designeriksi opiskelevalle Oljalle. Lempimuseoni on edelleen Brancusin ateljee Beaubourgin kupeella. Ja sitten tietenkin ne pakolliset paikat jossa ensin minä 1960-luvun alussa kiinasin (kuten Vert Galant ja Rue de Bucin tienoot) ja toki myös ne joissa kävin vaimoni Svetan kanssa kuusi vuotta sitten.

Silloin vuonna 2012 liikuimme L. Onervan ja Leevi Madetojan rakkaustarinan alkulähteillä ja asuimme samassa  Tuomas Akvinolaisen hotellissakin kuin nämä ´kaksi raukkaa´ sata vuotta aiemmin. Kaksi raukkaa -teos tosin kertoo Juhani Siljosta ja Ain´Elisabeth Pennasesta, mutta sopii Onervalle ja Madetojallekin. Heidän tarinansa loppui surkeammin kuin omamme, vaikka puolison kuolemaan molemmat päättyivätkin. Svetan kuolemasta on tänään kulunut tasan kahdeksan kuukautta. Outoa sanoakin, että vaimoni kanssa me emme kerta kaikkiaan saaneet koskaan pitempää mökötysriitaa aikaiseksi, kun taas Onervan ja Madetojan elämän loppuvuodet eivät vieläkään oikein kestä päivänvaloa.

5.

Pariisi, Pariisi. Eikö jo Hemingway kirjoittanut kirjassaan Nuoruuteni Pariisi lauseen: ”Huonojakin säitä saimme kokea.” Näin oli jo 1920-luvulla. Koskekoon se myös meitä.

Hemingwaynkin seuduilla ehkä käymme, ne eivät ole kaukana hotellista. Henri Millerille aion myös kumartaa Kravun kääntöpiirin tähden, miksen jopa Casanovalle. Hänkin on liittynyt elämääni ja käynyt Pariisissa noin 250 vuotta ennen itseäni. Jardin de Luxembourg on lähellä myös, Edelfeltin maalauksen näimme Ateneumissa vain pari viikkoa sitten. Puistossa istuin joskus tuntikaupalla, kun odotin Christianea. Nuorena tekee näköjään mitä vain. No, joskus kyllä vanhempanakin.

Kaikkea Pariisista edelleen löytyy kun halua on, näin uskon. Sateenvarjot on pakattu, olemme valmistautuneet pahimpaan eikä kyse sentään ole Amundsenin naparetkeilystä. Ehkäpä Pariisin suojeluspyhimys Geneviève säälii meitä ja suo sentään myös pari sateetonta päivää. Myrskyn laadun ja laajuuden me taas huomenna lähes varmuudella toteamme ihan itse.

 

(28.4.2018)