Sofia, se tarkoittaa viisautta


1.

Pieni perhe saapui Pietarista, äiti Olesja, isä Ruslan ja pieni Sofia, jota tietenkin kutsutaan kaiken aikaa hellemmin Sonjaksi. Olen nimestä ylpeä koska se on alkuaan minun ehdottamani. Siihen ehdotukseen vaimoni yhtyi. Uskon että juuri hänen pontevuutensa ansiosta nimi myös ikäänkuin jalkaantui tyttären perheeseen ja jäi sinne kuljeksimaan. Jos kerran babushka ja djeda ovat sitä mieltä, niin mikäs. Sofia, Sonja, Sonetshka…

2.

Nimi on enne, ainakin tässä tapauksessa. Sonjan viisaudesta ei voi kukaan olla eri mieltä, djeda sanoo nytkin kun tätä kirjoittaa. Lapsi katsoo silmiin heti kun voittaa ensi arastelun. Ujous on uutta, mutta on varmaan kasvanut vaivihkaa iän myötä. Toukokuussa Sonja täyttää kaksi pitkää vuottaan ja on jo oppinut jotain olennaista maailmasta. Jokainen koira jota silittää ei olekaan suopea ja kiltti; jokainen ihminen jolle hymyilee, ei vastaa hymyyn. On siksi hyvä ensin tarkastella uusia kasvoja, tilanteita, eläimiä ja ihmisiäkin pitempään ennen kuin päättää miten niiden kanssa voi toimia.

3.

Perhe on tullut aamuyöllä; kokenut perhe Pietarista matkustaa silloin. Keskellä yötä rajalta löytyvät lyhimmät jonot eikä papereiden tutkimiseen hukkaudu liiaksi matka-aikaa. Viisumit ovat ja pysyvät ja niidenkin myötä Venäjän integroiminen Eurooppaan on pysähtynyt kuin seinään. Ja nyt se mahdollisuus on menetetty. Tuskin se myöskään enää aikoihin palaa. Vaikka Euroopassa mitä tehtäisiin Venäjä kyllä pysyy, koska se kykenee seisomaan omilla jaloillaan. Kun taas nykyistä Sovjetti-Eurooppaa uhkaa ainainen kaaos, jolle löytyy liiankin monta syytä: kielet, kansallisuudet, valtaapitävien ahneus, populismi, eturistiriidat, roskapankit, lainatalous ja pakolaisuus. Kun yksikin sokka lopullisesti irtoaa, on romahdus suuri. Toivon etten ole enää sitä näkemässä. Ja jos olenkin, pitää ajatella valoisasti. Äidinkieli on joka tapauksessa minun pysyvin isänmaani.

4.

Ruslan on kokenut kuski, Olesja ja Sonja lähinnä takapenkillä unessa. Pieni nyytti kannettiin suoraan yläkerran sänkyyn, mutta aamulla hän ilmestyi saliin ja taapersi minua kohti, pysähtyi, katsoi ympärilleen ja muisti.

Niinpä minua ei juuri arasteltu. Puuhevonen oli tuttu, lelut tuttuja, ovi joka johtaa Oljan huoneeseen samoin. – Oija Oija, Sonja sanoi ja kulki ovelle. Mutta siellä ei ollutkaan ketään, pelkkää pimeää ja kylmää ilmaa vain. Hämmästys oli suuri. Mutta kun kerroin että Olja opintojensa tähden on jäänyt Pietariin ja löytyy kotoa, Sonja ymmärsi.

Tuntuu että hän ymmärtää kaiken puhutun. Jopa silloin kun siskoni Anja puhuu hänen kanssaan suomea. Intonaatio ja sävy ovat ratkaisevia. Uppo-Nallekin löytää kuvauksen ajaksi tien Sonjan syliin kun olemme Anjan luona käymässä.

5.

Moni asia sujuu  toisin kuin luulee. Hankinpa Sonjalle minkä tahansa lelun, ei sen arvoa ja merkitystä lapselle pysty aikuinen sittenkään päättämään. Edelleen keittiön pöydän keraaminen purkki jossa pieniä jälkiruokahaarukoita on pöydän esineistä kiinnostavin – kahden puusta käsin veistetyn eläimen ohella. Kynttiläjalan vierellä seisovat piskuinen poro ja hevonen, jotka olen aikanaan Tallinnan Nukupoodista löytänyt. Ne voittavat milloin tahansa kaikki muovista puristetut ja oikeita matkivat jäljitelmät.

Haarukat olen aikanaan häitämme varten hankkinut, häät kun pidettiin tässä talossa. Ja pöydällä ne siitä pitäen ovat olleet. Leikki sujuu niin, että Sonja ottaa haarukoita pois, kimpussa tai yksitellen ja kun purkki on tyhjä, hän laittaa ne takaisin. Vaikka olisin ostanut miten kauniin pehmolelun tahansa, se ihastuttaa lähinnä minua ja vain sekunnin verran Sonjaa. Sitten pörröinen mishka, pupu, koira tai kissakin sysätään jonnekin ja siellä se saa myös luvan pysyä. Haarukka voittaa ja Sonja leikkii. Vasta kun äiti pyytää häntä keskittymään syömiseen, leikki loppuu hetkeksi. Jatkuakseen pian taas. Ja haarukalla voi myös syödä palan nektariinia leikin ohella.

6.

Olen alusta asti vierastanut sanaa diginatiivi, jolla tarkoitetaan digitaaliseen maailmaan syntynyttä ja siihen heti tottunutta lasta. Tällainen lapsi käyttää puhelinta montaa aikuista nopeammin, hän liu´uttaa, näppäilee, vaihtaa kuvaa ja osaa ottaa valokuvia ennen kuin oppii edes puhumaan.

Samaa tekee toki myös Sonja. Hän tempaa pöydältä äidin upouuden iPhonen ja äkkiä minun puhelimeni soi. Ei ole ensimmäinen kerta kun FaceTime kertoo että hänen äitinsä on soittamassa minulle. Mutta soittaja onkin Sonja. Soitto on vielä vahinko, mutta uskon, että pian myös hän haluaa Pietarissa taas ollessaan katsoa miltä djeda Suomessa näyttää. Yhä vanhemmalta, tekee jo mieleni sanoa. Mutta pää pystyssä silti myös täällä kuljetaan.

7.

Turun Pienestä kirjapuodista löysin parisen viikkoa sitten mustavalkoisen postikortin, jossa maailmamme on todella asetettu vastakkain. Sen on ottanut nimimerkki Vjatseslav ja postikortin nimenä on: ”Book vs. tablet.” Kirja vastaan tabletti.

Kaunis kortti sinänsä. Vanha mies lukee puiston penkillä vanhaa kirjaa, penkin toisella laidalla huppupäinen poika sormeilee modernia tablettia. Entisaika ja nykyaika. Menneisyys ja tulevaisuus siis.

Vaan onko sittenkään näin. Minä itse en siihen usko. Ne jotka lukevat ja varsinkin ne jotka todella osaavat lukea, lukevat yhä mieluiten paperista kirjaa ja saman tekee jopa diginatiivi Sonja. Hänelle kirja on monia esineitä tärkeämpi. Kun käymme syömässä Ka-Shingissä, sen haltija eli vanha tuttuni rouva Jau tuo Sonjalle Muumi-kirjan. Voi sitä iloa. Sonja selaa ja tutkii kuvia ja osoittaa kohtia sormella, kääntää äkkiä sivua. Täällä kotona hän taas ottaa pöydältä heti Aino-kirjan ja ihailee varsinkin sen kissaa: – Kotja kotja, Sonja huokailee. Ja kun kirja on luettu tai katseltu, Sonja palaa heti alkuun. Näin myös Tatun ja Patun kanssa.

Kirja on fyysinen, tabletti sittenkään ei, sen sanat ovat kuin katoavia illuusioita. Jotenkin yhä vain uskon että kirja pitää pintansa vaikka sen tielle kasattaisiin mitä esteitä tahansa. Kirjan gutenbergiläinen elämä ei sittenkään ole kohtaamassa sellaista äkkiloppua jota vielä muutama vuosi sitten niin itsestäänselvänä pidettiin.

Kun lyön edellisen lauseen perään pisteen, Sonja herää ylhäällä ja alkaa laulelun. Hän puhuu paljon ja moni sana on lapsen kieltä. Gugu on hevonen ja sellaisena pysyy, ei loshad tai kon. Kun Sonjaa koskee tai jokin asia ei miellytä, tyttö alkaa toistaa: Gore, gore – se tarkoittaa ihan oikein murhetta. Mutta murhe unohtuu kun ympäriltä löytyy ymmärtäväisiä ja lohduttavia ihmisiä. Minäkin taidan jo olla sellainen. Pian Sonja tömistää tänne ja alkaa tuijottaa minua suurilla kaikennäkevillä silmillään kuten jo Muurlassa kärryissä istuessaan. – Djeda djeda, hän sanoo. – Sonja Sonja, minä vastaan. Toden totta, miten hyvin me viisaat heti ymmärrämme toisiamme!

 

P.S.

Sonja nukkui päivunia ulkona ja nuoriso-osasto (Olesja & Ruslan)  ahkeroi pihalla, koska lumi viimein on nuoskaa. Syntyi lumiukko ja millainen. Kyllä sitä kelpaa esitellä.

Ja kun Sonja heräsi, kohosi vielä lumilinna, oikea iglu jonka kattoa juuri muurataan umpeen. Ovatkohan kaikkein yksinkertaisimmat asiat sittenkin parhaita paitsi lasten myös aikuisten maailmassa?

(11.3. 2018)

 

 

 

 

 

 

4.