Hiihtämisen riemu


(Rudolf Koivun postikortti)

1.

Näen yöllä unta, jossa vaimonikin on. Hän lähtee hiihtämään. Kun vaimoa ei kuulu, on minun vuoroni lähteä häntä etsimään. Kohtaamme toisemme järven rannalla, hän on tehnyt pitkän lenkin ja on riemuissaan. Ja riemuissani olen minäkin koska näen hänet taas. Kun herään, olen yhä hyvällä tuulella. Muistan, että nuorempi tytär Olja lähetti minulle juuri äsken äitinsä nuoruudenkuvan. Etsin sen ja katson sitä. En häntä silloin mitenkään voinut tuntea ja silti tunnen. Aika liukuu ihmisen lävitse.

2.

Ajatuskin lähtee kulkemaan. Muistan lauseet, jotka kuulin elokuvasta Tunnit (Hours). ”Minne me menemme kun olemme kuolleet? – Sinne mistä tulimme.” Lohduttavaa. Näin on, jos näin haluaa.

Kehittelen tätä vielä hieman eteenpäin. Jos uskontoa ei olisi, se pitäisi keksiä. Kuinka montaa kuolevaa rauhoittaa jo pelkkä ajatus siitä, että hengen maailmassa tuolla jossain joku läheinen ehkä odottaa. Varmaan sieltä löytyy ikäviäkin ihmisiä, mutta oma ajatukseni laittaa heidät heti sinne missä vallitsee raamatullinen itku ja hammasten kiristys. He eivät tule häiritsemään niiden kohtaamista, joita kaipaamme. Ja sillä selvä.

Pitemmälle en tätä ketjua enää vie. Haluan hetken ajatella maailmasta pelkästään hyvää.

3.

Teen aamun kirjoitustyöt ja pari tuntia hujahtaa noin vain. Sitten lähden tapani mukaan palkitsemaan itseäni: kahville. Koska on sunnuntai, ei Lohja tule kysymykseen, kahvilat ovat siellä kiinni. Mutta Turun pikatien varrella on naapurinpojan pitämä Haukanpesä, varmuudella aina auki. Siellä sattuu olemaan tiskin takana vaimonsa Merja jonka kanssa puhumme hiihtämisestä. Siihen johdattaa ulkoilusää. Ahti on kuulemma hiihtänyt Pitkäjärven ympäri, peräti kaksi kertaa.

Arvelen Merjalle itsekin lähteväni hiihtämään, mutta ehkä vain tontin ympäri tai sitten Musterpyyn jäälle ja takaisin. Valmiita latuja ei täältä juuri löydy, suurin osa niistä täytyy hiihtää itse. Vaan kunto siinä vain kohenee, kerron itselleni kun taas istun autossa. Älä jossittele, muista, että hiihtäminen on sinulta talvisin jäänyt todella vähiin lumen puuteen vuoksi.

Ja totta. Viime vuonna pääsin suksille vain kerran ja silloin lähinnä kahlasin märässä hangessa. Nyt aurinko paistaa, lunta riittää, pakkasta on alta kymmenen astetta eikä tuuli ole kummoinen. Esteitä  hiihtämisen tielle ei enää löydy!

4.

Kaivan nurkkakaapista esiin kassin ja siellä kaikki tamineet ovat monoja myöten. Sukset ja porkat taas odottavat autotallissa ikävään nääntyneinä. Annetaan niillekin avartumisen mahdollisuus. Ja niin alan riisua normaalikamppeita ja pukea ylleni hiihtovaatetta aina haalaria myöten. Vielä menee vetoketju vatsan kohdalta jotenkin kiinni. Muita puntareita en tarvitse.

Sukset löytyvät, monot naksahtavat niihin ja lähden. Joku on hiihtänyt ladun naapurin pellolle ja hetken seuraan sitä. Sitten käännyn kuitenkin jokivartta kohti, siellä on kauniimpaa. Hiihtäminen muuttuu tarpomiseksi, mutta väliäkö sillä. Luonto on tässä ja olen osa siitä. Pajunkissoja, vieläpä paljon!

Aurinko menee pilveen, mutta hohtelee silti hangella. Lumi on täynnä jälkiä, ainakin kauris ja supi ovat siitä menneet ja ilves, ehkä. Niin isoja ovat tassun jäljet ja pitempi välimatka. Pienet kissat eivät hangessa kahlaa.

5.

Hiihtelen hankia hiljakseen kuin Leino, tuo surumielinen mies, jota kynänimensä tarkoitti. Yleistä apeuttani poistaa ehkä uni vaimosta, ehkä kevään lähestyminen, vaikka kylmää on luvattu vielä viikon parinkin verran. Mutta kun on tätä valoa, jota lumi vielä lisää. Hanki kimaltaa, kimaltaa se. Jos vapaus oli Erno Paasilinnalle ainetta, mitähän valo on minulle, jotain ylimaallista. Sen yhdistän myös aina Svetaan, jonka nimi Svetlana tarkoitti entivanhaan sekä valoa että aurinkoa.

6.

Vastaan tulee valtaoja joka on jäässä ja kantaa minut hyvin. Joki on jäässä myös, paitsi laiturimme kohdalta, jossa virtaus kääntyy ja voimistuu.

Otan kuvia joesta ja sitten auringosta joka juuri on tulossa pilven takaa. Voimakas se on, poistaa pimeyttä. Valo on toden totta hyvyyden symboli, eikä suotta. Ainakin itse koen sen juuri nyt jopa pyhäksi, vähän niin kuin muinaisihminen ennen. Niin paljon olen sitä odottanut ja kaivannut.

 

7.

Jos Ahti kiersi Pitkäjärven kaksi kertaa, minulle riitti tämä vaatimaton seikkailu. Mutta hyvältä tuntuu, kun lenkki on tehty, leikatut lonkatkaan eivät pahemmin ole änkyttäneet. Laitan sukset takaisin autotalliin jossa ne jäävät taas nojaamaan seinään. Ehkä pääsemme huomenna vielä uudestaan ladulle, ne supisevat.

Kun kuljen mäkeä ylös talolle, kuulen tuttuja ääniä. Joutsenet? Kyllä, kaksi lentää matalalla laakson yli.

On mahdotonta että ne ovat täällä, mutta en minä joutsenista erehdy. Mikä lienee niiden vaiston sekoittanut, eihän avointa vettä ole enää juuri missään. Kevätkö on syylllinen? Kevät tosiaan tulee jostain tuolta. Ja niin käy, että taas kerran murtuu talven tuima valta, mutisen Leinoa matkien. Ainakin luulen, että juuri noin hän olisi lauseen kirjoittanut.

 

(18.2.2018)